Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

                           Jemina Staalo: Romangoth Goth Roman

Näiltä verkkosivuilla luet kauhuromanttisen esseevirtulogiani Romangoth lyhyenä versiona.

Ken tästä portaalista käy, saa Romangothin luettavakseen ja kaiken toivon - mukaansa...

Olen tehnyt tätä teosta vuosina 2002-2013, ja teen yhä, edelleen - orgaanisen ja barokkisen nettiteoksen on oltava alati muuttuva tahi ...

                                              Näytä vähä sitä valoa,

                                               Vergilius, täällä on

                                                     helvetin pimeää.

"

Pohdin vain sitä mysteeriä, jota minäkään en osaa ratkaista.

Kuolemaa itseään. "

sanoi Sherlock Holmes ruumishuoneella BBC:n sarjassaan.

Mielestäni aika kattavasti.

"Nullus est iam dictum quod non sit dictum prius."

Terentinus

*

Koska on vaikea kirjoittaa uutta kun kaikki kirjaimetkin on jo käytetty.

Lukuun ottamatta öökkösiä. ....

Tämä goottilainen tekstuura ja happoinen

tinktuura on silmänisku Horace Walpolelle: Strawberry Hill forever!

 

Horace Walpole

oli siinä mielessä etuoikeutettu kirjailija että hän pystyi rakennutaan itselleen Englantiin post-modernisti pseudogoottilaisen linnan, jossa herra kirjoittaa vuonna 1765 maailman ensimmäistä kauhuromanttista romaania The Castle of Otranto - alaotsikolla The gothic tale - siitä tämä kaikki rappio ja humina alkoi... nykyaikana tällaiseen linnanostoon pystyy vain hyvin maksetut potkupalloilijat, DATTInauhan päälle huulisynkkaavat, ja muut veronkiertäjät. Valitettavasti.

Se että Walpole oli aateliarvoltaan jaarli, pääministerin poika, sekä Etonin että Cambridgen kasvatti kuin myös parlamentin jäsen osiltaan mahdollisti kirjailijana lorvimisen, anteeksi, työnteon. The end, my beautiful fiend? Nefernefer... Minä kuuntelen äänikirjaa The Castle of Otranto tunnelmallisessa pimeydessä, kynttilöiden liekkien hipaistessa varjoina seinä paperia minä nukahdan ja hiukseni syttyvät palamaan melkein niin kuin ---

" Itse asiassa termi gotiikka johtuu suoraan Walpolen romaanin nimestä.

Walpole oli omintakeinen varhaisromantikko, joka ihaili suunnattomasti

keskiaikaa." - - " Saatuaan käsikirjoituksen valmiiksi hän kertomansa

mukaan vilkaisi ympäristöään, muisti keskiaikaisten katedraalien

goottilaiskaaret ja tuhersi nopeasti otsikon alle sanat * a gothic story*.

Vaistomainen oivallus osui oikeaan, sillä kauhuromantiikan tuotteliainta

vaihetta kutsutaan edelleen goottilaisen kauhun ajaksi."

Harto Hänninen & Marko Latvanen:

 

Verikekkerit - kauhun käsikirja

,

Otava, Keuruu 1992.

 

 

* * * * *

Mikä sitten on oikeasti goottilainen,

kauhuromanttinen romaani?

"Nuori nainen menee vanhaan taloon

ja säikähtää niin,

että häneltä putoavat pöksyt jalasta."

Kurt Vonnegut

: Ajanjäristys [Tammi 1998]

-kirjassa kerrottiin sivulla 234 ihan ensimmäisestä rivistä lähtien

vasemmalta oikealle lähinnä luettuna ennen masokismin määritelmää. Kurt

lainasi siinä Borden Dealin s[an]ontaa.

*

Tutkin Hannele Klemettilän Keskiajan pyövelit (2004) kirjaa. Luin

tilastotiedettä: Natsi-Saksassa telottaja [ = pyöveli ] voi ostaa palkallaan Alfa

Romeon.

Minä näin itseni uutena Prometheuksena, kukkulalla, yksin vain itse itseäni

puolustaen, ja minua nauratti kun katsoin Salaisten kansioitten jaksoa

jonka nimi oli vekkulisti postmodern Prometheus.

Jakso oli komean mustavalkoinen, ja tietenkin siinä oli hullu tiedemies....

Olihan nimi napattu postmodernistisella ryöstöviljelevällä tavalla Mary

Shelleyn klassikosta Frankenstein eli uusi Prometheus. Kunpa siinä olisi

esiintynyt oikea Cher, eikä kässäri olisi ollut liikaa Naamio... Tai

tarkoituksellahan se tietenkin. Skoolasin ymmärtäväiselle tv-ruudulle sameaksi

hiotulla, raskaalla punaviinilasilla.

Ja purasin palan rohtuneista huulistani.

Kannibaali, oli viimeinen ajatukseni kun nukahdin turvalliseen

mustavalkoiseen

kohinaan.

Sinä olet....

mitä syöt.

*

Mutta nythän minä vajoan liian kauaksi astumattomille sivupuluille, mutta katsoin juuri upean Terry Gilliamsin haastattelua, jossa hän kertoo metsään menemisestä, osin kirjaimellisesti, puhuuhan hän uunituoreesta Grimmin satuveljesten elokuvasta joka hehkuu murrettuja sävyjä, punaisen punaista hilkkaa ja synkkkiä synkkiä metsiä, ja huumoriaan & mielenterveyttään hukkaamatta + salibändyverkkareitaan repimättä ohjaajanero jatkaa kuinka uutta sekä luovaa on " poiketa polulta, mennä aivan metsään " luovassa prosessissa ja poiketa tarkkaan mitoitetusta protokollasta, koska tulos voi hämmästyttää....

... Tuon haastattelun käänsin aivan omin lupineni, ja joustavasti, sillä sisältö on tärkein, ja eikö olekin niin, että vanhoja mykkiä alallaan pioneerien tekemiä kauhufilmejä katsoessa jokin erikoinen valaistus, tai mykkä hämäryys, kesken elokuvaa on tullut juuri vahingosta...

.... Minusta on mukava käydä sivuraiteilla, koska milteipä jatkuvasti sitä kautta tulevat mielleyhtymät luovat, ja lyövät prosessia eteenpäin, valmiiksi, koska yht´ äkkiä kaikki liittyy kaikkeen..... Minä nautin, ja nojaan usein kovan työn, perehtymisen, sinnittelyn, suomalaisen sisun ja opiskelun lisäksi sattumaan – a´ la nero elokuva-ohjaaja Carl Theodor Dreyer.

Päässäni pyöri Kalervo Palsan puheet Janten laista.

Päätäni särki liiallisesta kiinalaisen absurdista ajattelusta aamutuimaan ja päätin keittää tulokahvit.

*

Miksi niin monet kohtalokkaat goottidiivat tulevat isoina performanssitaiteilijoiksi?

esimerkiksi Diamanda Galásilla on ollut vast´ ikään piiiitkä performanssi niin ikään vulgääristi kuin Kanarialla!! (Centro Atlantico de Arte Modernossa ollut Switch On The Power: Noise and Musical Policies -tapahtuma). Galásin virallisessa verkossa löytyy lisää mukavaa infoa…

..... ja pinkin vinkeässä teoksessa

Helena Sederholm

: Tämäkö taidetta? (WSOY, 2000) valotetaan ja kysytään. Lainaan tähän suoraan tekstiä, jossa todetaan performanssitaiteilija Lydia Lunchin todenneen:

"yhteiskunnassa on niin paljon tekijöitä, jotka anastavat ihmiseltä kontrollin, että hänen on palautettava kontrolli itselleen. Yksi mahdollisuus siihen on annettujen rajojen ylittäminen ylittämällä myös omat rajansa. "

*

Meillä kaikillahan on Tiimarin muovikorissa single

Lydia Lunch & Nina Hagen

:

Don't Kill The Animals!

 

*

- tuo vuonna 1986 ostettu perin poliittinen läpyskä.

Mutta hakeakseni tuoreempia yhtäläisyyksiä Lydia Lunchiin, menen hänen viralliseen verkkoonsa, vain huomatakseni, että uusia keikkoja ei ole, mutta goottidiiva kutsuu tuoreimpaan performanssiinsa.

Meillä Impivaarassa on onneksi performanssitaiteilija Irma Optimisti, joka on MUU ry:n verkon esittelyn mukaan kaaosmatematikko – tästä Irma kertoo kulttuuriohjelman K-rapun haastattelussaan, näimme ohjelmassa myös yhden performanssin. Olen aina kiinnittänyt huomiota Irma Optimistin performansseihin, joissa hän on pukeutunut mustaan lateksiin ja peruukkiin.

*

Taiteilija

Irma Optimisti

n

naisoptimistinen

eli hallittu kaaos

sopii hyvin yhteen ja puoli kahteen

vimmaisten houreisten taiteilijoitten tyyliin

Lydia Lunch

& Diamanda Galás

ja esimerkiksi viime yönä tv:stä tulleen DINA elokuvan pääosan näyttelijän kanssa, puhumattakaan Leea Klemola nimisen parhaimman suomalaisen näyttelijän palosta….

*

Tuossa Irma Optimistin tuoreimmassa näkemässäni performanssissa oltiinkin mielestäni järjestelmällisessä 1980-luvun luokkahuoneessa, luentotilaisuudessa tai firman infotilaisuudessa, jossa katsojan pitäisi olla hiljaa, ja katsoa. Hänen pitää ottaa nurisematta vastaa tiukkaa faktaa, jota auktoriteetti plätkäisee olanyliheittimelle huolellisten kalvojen muodossa - kalvojen, jossa on tärkeitä sanoja ja tarkkoja diagrammeja. Niin ikään suomalaiseen miesten vapaa-ajan populäärikulttuuriin kuuluva sinappi & lenkki saivat kyytiä Irman kädestä. Onko nainen vallannut luokkahuoneen ja luokkajaon? Naisella pitää olla oma työhuone? Irma riisuu kauniin piikkikorkokenkänsä, astuu sinapoidulle kalvolle, laittaa kalvon olanyliheittimelle. Onko tuo sinappinen jalanjälki samanlaista taidetta kuin luolamaalausten kädenjälki tuhansien tuhansien vuosien takaa? Mitä olennaiseen keskittyminen on? Kenen pitää valvoa, minkä käsityksen katsoja/kokija saa?

*

Millaisia goottilaisia teoksia on

taidekirjojen ja määritelmien sisällä?

Itse koen mm. romantiikan ja kyberpunkin

goottilaisiksi muodoiksi. Mielivaltaisesti valiten.

Lydia Lynch

in lainaus oli muuten teoksesta Helena Sederholm: Tämäkö taidetta? osion "Keho työkaluna: verinen kiipeäminen" alta. Samassa teoksessa rinnastetaan riemastuttavasti kohdassa "Tappava pila" yksi sarjakuvaruutu teoksesta Batman – tappava pila, 1988 ( tekijöinään Alan Moore, teksti, Brian Bolland, kuvitus ja John Higgins, väritys ) kuuluisan romantikon Caspar David Friedrichin upeaan maalaukseen Vaeltaja usvan yläpuolella, 1817-1818.

*

Sarjakuvassa meihin selin oleva mies kävelykeppeineen

katsoo rappeutunutta, hylättyä huvipuistoa

hengenvaarallisine ruostuvine välineineen,

ja maalauksessa meihin selin oleva mies

kävelykeppeineen on tummalla jyrkänteellä

ja katsoo pauhaaviin aaltoihin,

ja ties minne usvan taakse….

*

Voisin lisätä tähän vielä Alfred Hitchcockin ohjaaman kauhuromanttisen elokuvan Rebekka, jossa Laurence Olivierin näyttelemä synkkämietteinen hahmo Maxim de Winter seisoo jyrkänteellä, kunnes nainen "pelastaa" hänet…

*

Kauhuromanttisia tunnelmia maalauksissaan herättäviä taiteilijoita:

1600-luvulla:

- Harmen Steenwyck

: An Allegory of the Vanities of Human Life, 1640, vanitas –sarjaa kuuluva allegoria. Kun kaikki on turhaa…. Steenwyckin asetelmassa sekä ihmisen katse, että maalattu lankeava valo lankeavat ensiksi pääkalloon, sitten aisteihin liittyviin esineisiin: simpukkaan, jossa kuuluu meren ääni, kompassiin, joka ohjaa liikkeitä, kirjoihin, viiniin ja vesipiippuun, sekä miekkaan, johon viime hädässä turvataan – jos näistä nautinnoista ei saa nauttia… Paljon kopioitu kolleksuuni.

1700-1800-luvun vaihde

- Henry Fuseli ( Johann Heinrich Füssli ): Nightmare, Nightmare II;

Frankenstein

 

in kirjoittajan Mary Shelleyn feminismin aloittajaäidin Mary Wollstonecraftin rakastaja… Elokuvassa Gothic palataan tähän Painajaiseen, joka on suomenkielisenä kaikkein kuvaavin… ja ahdistavin.

- Radikaali visionääri ja uuden ajan renessanssi-ihminen runoineen ja taiteineen eli William Blake: The Great Red Dragon and the Woman Clothed with the Sun, 1805; miksiköhän Hammaskeiju syö tämän teoksen… Taide on vaarallista!! Elokuvassa Hannibal tämä teos on alkuun sysäävä ahdistava voima – metamorfoosi, kehittyminen, muutos…


1800-luvulla:

- Francisco de Goya: Saturnus ahmii poikaansa, 1819 on tuttu mistä tahansa oppikirjasta.

Mielestäni se on eräs versio tulevaisuudesta, jossa Jean Cocteau ymmärsi jokaisen filmiruudun vievän meitä lähemmäksi loppua, kuolemaa, elokuvasalin pimeyttä. Niin kuin vallankumous syö lapsensa…. Ja on raivattava tietä uudelle….

- Vuonna 1848 joukko tyyppejä kuten John Everett Millais, William Holman Hunt ja Dante Gabriel Rossetti muodostivat prerafaeliittien ryhmän; lue lisää TATEn verkkosivuilta;

- John Everett Millais: Ofelia, 1852 – tähän prerafaeliittiseen teokseen törmää vähän väliä – viimeksi Nick Caven videolla Where The Wild Roses Grow… Tuota naista eläväisempiä kuvia on esimerkiksi seuraavat kaksi:

- William Holman Hunt

: Il Dolce Far Niente, 1860, ja

- Dante Gabriel Rossetti: Lady Lilith, 1868,

pysäyttää, teoksesta voi lukea lisää mm Feminism and Women's Studies -verkkosivuilta.

- J. M. W. Turner: Rain, Steam and Speed - The Great Western Railway,1844; Snowstorm: Hannibal and His Army Crossing the Alps; Lake Butterworth;

- Helene Schjerfbeck: Ompelijatar, 1905; ja Ovi, (1884) joka kutsuu… jonnekin…

*

1900-luvulla:

- Louise Bourgeois: The Nest, 1994; ja Maman (1999), tuon valtavan, teräksisen ja marmorisen laihan särmikkään hämähäkin alla oli todella pelottavaa kävellä Lontoon Tate Modernissa kun teos vielä siellä oli…. Kuin olisi hiiltyneen krinoliinin sisällä. Hämähäkki, kutoa verkkoa, uhri, elämänlanka… - H. R. Giger: Alien, 1979, ja siitä lähtien, komeasti… - Vertti Teräsvuori: Pre Kalevala, 1997. Jotain outoa tässä tuttuudessa on… - Ja Floria Sigismondiin musiikkivideot ja muu taide...

*

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen syntyi,

pakostakin, uusia taidemuotoja, kuten

da da a,

ja

vi

nksahtanutta

saksalaista

ekspressionismi

a:

jotka kritisoivat sodan, ja koko

uuden ajan järjettömyyttä.

Maailma oli lty sirpaleiksi.

( Kun taas abstrakti ekspressionismi "syntyi"

toisen maailmansodan loputtua…)

vi

nksahtanut saksalaiNen ekspressionismi...

- Robert Wiene: Tohtori Caligarin kabinetti, 1919/1920; suuruudenhullu sirkustirehtööri hypnotisoi kalpeata poikaa tahdottomaksi murhaajaksi - maksava yleisö taputtaa käsiään….. Eipä Saksassa tämän fiktion valmistumisesta kulunut kauaakaan, kun oikeassa elämässä taidekoulujen visusti sulkiessa nauraen nauraen ovensa piti pikku pikku Adolf-pojan kanavoida energiansa jonnekin…..

*

tai vastaavaa näkyi mm. vampyyrifilmeissä:

Mykän filmin ajoista 1940-luvulle – oi ne tärkeimmät vampyyrifilmit:

- F.W. Murnau: Nosferatu, eine Symphonie des Grauens aka Nosferatu the Vampire aka Nosferatu: The First Vampire, 1922.

- Tod Browning: Dracula, 1931. oih - Bela Lugosi!

- Carl Theodor Dreyer: Vampyr - Der Traum des Allan Grey, 1931/1932.

- Lambert Hillyer: Dracula's Daughter , 1936.

Me kaikki kaipaamme tuota määrittelemätöntä gotiikkaa,

joillekin se markkinoidaan "mystiikan", lipstikan ja "keskiajan"

laveilla hintalapuilla.

Ns. realistisissa sarjoissa kuten Mullan alla ja Asema 62 kuitenkin vainajat palaavat takaisin arkeen "kummittelemaan" läheisilleen tai työtovereilleen. Eros ja Thanatos on kummassakin läsnä - kertoohan ensin mainittu hautaustoimistonve omistavan perheen arjesta sivuten homoutta, prostituutiota, huumeita, ja taiteita, kun taas jälkimmäinen on palolaitoksen, usein henkiä pelastavien ja oman henkensä toisinaan uhraavien miesten kimppahengestä kumpuava sarja. Tuon "kummittelun" voi kokea todellisena tai sen voi selittää psykologialla - kun asiat jäävät selvittämättä, kun koskaan ei ehdi puhua kunnolla, tai antaa anteeksi.

Palavasilmäinen poika - Ekke Hämäläinen

Ekken elokuvarooleja on ollut mm: inkvisitioalituomari / oikeuden syyttäjä, mutta kiinnostavimmat roolit ovat olleet elokuvissa Toukokuun taika (1948) ja Jossain on railo (1949). Juuri kunnianhimonsa vuoksi. Juuri äsken loppui yhden tähden, eli minkä tähden filmi Se alkoi sateessa (1953).

Turun kesäteatterin Historia -sivuilta kerrotaan:

Turun Sanomien kesällä 1958 julkaistusta "Tervapäätä tuoreessa luonnossa" , "Niskavuoren naiset" kesäteatterin esittämänä -artikkelissa:

" Hänen poikanaan Niskavuoren nuorena agronomi-isäntänä nähtiin Kesäteatterissa vieraileva Suomen Kansallisteatterin näyttelijä Ekke Hämäläinen. Hän esitti Niskavuoren miestä, jonka ulkonaiseen komeuteen liittyi aistillisuuden ohella sisäistä ryhtiä ja inhimillisyyttäkin."

Uusi Aura lehden kesällä 1958 julkaistusta artikkelista

"Niskavuoren naiset Turun Kesäteatterissa" lainaan:

" Miehisesti täyteläisen ja levottomuudessaan herkästi ailahtelevan luonnepiirrelmän synnytti myös Suomen Kansallisteatterista vieraileva Ekke Hämäläinen Aarnestaan, joka on eräs tämän draaman vaikeimmin luonnehdittavia henkilöitä. Vakuuttavan hienovaraisesti hän sai siitä sävyttymään myös sen sympaattisen pohjapiirteen, joka on epäilemättä ollut tekijänkin tarkoituksena ja joka roolin osalta on nähdäkseni vaikeimmin tavoitettavissa. Ekke Hämäläisen Aarne on mielestäni tämän henkilökuvan vakuuttavimpia näkemiäni tulkintoja. Kulunut kesä on myös Mirja Manen osalta onnistuneimpia. Verevästi täyden "viisaan neitsyensä" jälkeen koostui hänen Ilonastaan nyt jälleen aidosti elävä, rohkeasti katsomustaan edustava nuoren naisen hahmo, joka tehtävä tässä draamassa ei myöskään tekijän hahmottelemana ole kiitollisimpia, vaikka se samalla edustaakin tämän omaa äänitorvea. Ei ole edellisten esittäjien vikaa mitään siinä, että heidän muutama rakkauskohtauksensa saa lievää teatraalista sävyä. "

Mirja Mane

sta olen kirjoittanut Ylioppilaslehden artikkelissa Pohjoisen koleat gootit, osassa elokuvasta Noita palaa elämään.

*

Conrad Veidt – tuo goottipoikien goottipoika

tuli ensiksi tutuksi ikimuistoisesta Cesaren roolistaan saksalaisen ekspressionismin komeimmassa elokuvassa Tohtori Caligarin kabinetti . Sitten näin hänet seuraavaksi elokuvassa Prahan ylioppilas ( Der Student von Prag, 1926), ja lopulta tv:ssä Bagdadin varas elokuvassa (The Thief of Bagdad, 1940) pahana poikana.

*

Mittavalla yli 116 elävän kuvan urallaan hän on ollut vuosina 1916-1943 sulostuttamassa tajuntaamme niin maailmaa sinnikkäästi matkaava [80 päivässä] Phineas Fogg

kuin romanttinen keuhkotautinen suuri säveltäjä Frederic Chopin, kiehuva virtuoosi Paganini, Lucifer; Vahakabinetissa ( Das Wachsfigurenkabinett, 1924) hän on ollut tietenkin Iivana Julma, ja Orlacs Hände, The Hands of Orlac (1924) elokuvassa tietenkin paraatipaikalla eli Orlac. Conrad on ollut vähintään kahdesti Cesare Borgia, historian häikäilemättömimpiä mainosmiehiä, ja tuttu myös rainoista Casablanca, All Through the Night (1942), Nazi Agent (1942).

Huomenna lammaskarsinassa, siis tikipoksissa, niillä onnekkailla joilla digi näkyy, tulee Tohtori Caligarin kabinetti..... joka on kyllä tullut tv:stä 1990-luvulla viimeksi.

*

Palatakseni Alasalmeen;

Sitten Auvo alkaa kertoa Sveitsin matkastaan, ja tiedämme on kyseessä vuosi 1999, tärkeät ajat jolloin vuosituhat vaihtuu. Mutta tapa millä Auvo kuvaa paikallista säätä, föhn-tuulta, on hyytävää:

" lakaisi rajusti alppilaaksossa kuin tulinen luuta".

"Myrskyluukut hakkaavat, seinät natisevat ja tuuli ulvoo ullakolla".

Itse asiassa tapa jolla

"Auvon katse siveli Armia kuumana ja voimakkaana"

muistutti tuota föhn-tuulta..

Ja mikä keittäjälle hivelevintä:

"Hän maisteli Armin nimeä nautiskellen kuin makeinta muffinia, eikä muuta tarvittu. ".

Mies - karismaattinen lahkonjohtaja joka on saanut koulutuksensa jumalalta itseltään - antoi Armin elämälle taas tarkoituksen.

Alasinmaiseen - ei nyt tuli taas alitajunnasta kytkökset, siis - alasalmilaiseen tyyliin emme kauaa romantiikan hettelöillä punastele onnellisena ja päättömänä hehkuen. Hyvä niin. Luulisi jossain vaiheessa höyrähtäneen huomaavan kuinka pajunköysi maistuu puulta. Pitemmän päälle.

Alasalmen goottilaisia lauseita on mukava lukea hiljakseen, runoina:

-- " kuin ilkkuvan kirkkaasti hohtava kuu

haudoiksi pilkotun hautausmaan ylle " --

Kuu on myös kirkuva, kun se valaisee pilkallisesti vanhanpiiankammiota.

*

Taikka valkoista valkoista naista?

Ihmiset ovat niin hemmetin riippuvaisia - sitä kuvaa myös seuraava kirja Paholaisen profeetta pursuilevalla yöpöydälläni. Ja kun katsoo tätä sekä bensiinin- ja uskonsotien aikaa nykyään uskontoa tyrkätään ja tykytetään joka paikasta. Aivan kuin ihmisen suru ja menetys olisi mitenkään suhteissa valtauskonnon riitteihin. Uskonnollista propagandaa isketään ja tahkotaan - ties millä nimellä, mutta aina hyvät rahat käärien. Nyt jopa kännykän soittoääninä myydään virsiä. Kaupunkikotiin hihhulit työntävät postiluukusta propagandaansa vaikka nimen yläpuolella lukee EI MAINOKSIA EIKÄ USKONNOLLISTA PROPAGANDAA. Ulkosalla niin moni haluaa "pelastaa" sinut. Jatkuvasti on joku kolehti ojossa ja omaansa tarjoamansa "ei, en minä tyrkytä" -tyylillä tyrkyttäen. Itse nämä hihhulit eivät tajua olevansa manipuloituja eivätkä psykoosissa. He luulevat että häiriintynyt hurmoksensa olisi jotain yliluonnollista johdatusta. Metrolle mentäessä oikeaan työhön kansalainen joutuu kuulemaan Herätkää! Herätkää! Vaikka kuinka on itse hereillä. En ymmärrä, miksi näillä on aikaa olla jatkuvasti ihmisiä käännyttämässä ja häiritsemässä. Ja mikä tarve?? Eikö ihminen itse löydä filosofiansa, balanssissa, persoonallisuutensa, sekä elämänsä että kuolemansa tarkoituksen, ja mielenrauhansa juuri olemalla hetken - edes - hiljaisuudessa yksin, luonnon keskellä, unikkopeltoon kaatuen, ruistähkä huulillaan, peilityynen järven rannalla - ilman rahankerääjiä, ismejä ja aivopesua?

*

Ja kyllä suomalaisista "kaupungeistakin" aina se maatilkku löytyy: ankkalampi, kalliot,

avantouinti, metsässä kävely. Tai jos tuntee vihaa niin miksei potki ilmaa tai juokse jäätyneen meren päällä viivasuorana vinttikoirien kanssa, tai harjoita joogaa, omalla tavallaan. Miksi ihmiset haluavatkin menettää persoonallisuutensa? Sehän tässä kauhun vainoharhaisessa genressä on pelottavinta, antiikin satiirien muodonmuutoksista ja Kafkasta lähtien, ja Pink Floyd The Walliin päätyen, käyden keskitysleireillä, Maon ja Stalinin vallan alla, kiertäen häntänsä ympärille tukahtuu käärme. Vai tukehtuuko? Siksikin Alasalmen ja Gartonin kirjat ovat tärkeitä ja pelottavia, rehellisiä ajankuvia. Jos käsittelytapa on naturalistinen ja romanttinen groteskius, ja toisessa pelottavan todellinen "yliluonnollisuus" niin kertovat ne paljon meistä, ihmisistä.

*

Kauhuromanttisen kirjan tuntee kannesta:

itse kirjan otsikon sisällöstä ja muodosta ja kirjailijan nimen paljastavista fonteista, sekä pelkoa uhkuvasta ja romantiikkaa tihkuvasta kannen maalauksesta jonka on tarkoitus olla yliluonnollinen - sellainen kollaasi peloista ja haluista, joita ei voi kameralla kuvata lavastamatta eikä ilman trikkejä tai manipulointia.

Onko näin?

Ray Garton

in Paholaisen profeetta (WSOY 1993, alkup. Dark Channel 1992) kauhuromanttisessa kannessa kuvataan Jukka Murtosaaren tutulla tavalla maalaama aihelma jossa keskuksena hehkuu milteipä yliluonnollisesti valkoisiin kenties pukeutunut nainen veripisarat leuallaan ja kauluksellaan. Nainen hymyilee demonisesti, ja miltei sardonisesti [, kuin kirjaimellisesti partateriä syömällä vai miten ne sardinialainen kidutus menikään] on hänen [Batmanin vastustajan Jokerin] Jokerimainen mutta verenpunainen suunsa piirretty [ikuistettu?] ikuiseen hymyyn. Tämä vaihteeksi vaaleaverikkö keskeinen henkilö on selkeästi paha eikä avuton uhri. Hänen mustaluomiset silmänsä ovat miltei kiinni, vain osittain pahuutta hehkuen. Vasemmalla puolella on sinisiin kaapuihin puettuja kasvottomia olentoja, oikealla puolestaan lihaksikas kyttyräselkä. Vaalean naisen runsaat hiuskiehkurat tuntuvat jatkuvan takanaan jököttäviin mustiin lehdettömiin laihoihin puunoksiin, miltei huomaamattomat lepakot lentävät ja kaiken takana on – musta-silhuettinen kookas rakennus, jylhän jäykkänä kuin silinteri.

Takakannessa itse guru Stephen King mainostaa lukeneensa viimeksi " yhtä hyvän uskontoaiheisen kauhuromaanin vuonna 1972". Kirja oli tietysti Manaaja. Mutta mihin kastiin Paholaisen profeetta kuuluu? Onko se kauhua vain romantiikkaa - nykyään kun typeränä aikana pitää kaikki niin tarkasti karsinoihin laittaa. Ja markkinoida. Paholaisen profeetta on kauhuromanttiseksi naamioitu kovaksi keitetty dekkari. Tai päinvastoin. Romaanin yksityisetsivä on niin perus-stereotyypitetty kliseekimppu josta paljastuu ihminen alta. Garton aloittaa lapsuuden leikkikenttien sadismista ja päätyy nykyaikaan jossa pikkutyttönä hamstereita ja luokkatovereita selän takana usealla verbaalisella ja oman kätensä kautta kiduttanut Hester [kirjan kannen vaaleaverikkö] on aina mielin kielin opettajille jne. jotka eivät tiedä, kuinka pirullinen tai itse asiassa häiriintynyt tyttö on.

Hester on takakannen mukaan

" kaunis ja karismaattinen uskonlahkon johtaja, jonka kautta

muinainen henkiolento Orrin

levittää rauhan ja rakkauden sanomaa"

Kaikki te rakkaat lukijani, tai ainakin nuorempi teistä ei henk koht muista 1980-lukua joka paljasti näiden amerikkalaisten tv-saarnaajien perversiot ja rahankeräykset omiin pussiinsa. He olivat hirvittävän näköisiä pepsodent -hymyineen, kalliine pukuine ja autoineen ja plastiikkakirurgeineen, ja kun kommunisti ei ollut enää uskottava pahin pelon aihe, niin nämä aivokääpiöt alkoivat vastustaa mm. heavy-musiikkia kun se oli paholaisesta, ja iskivät sopivaan saumaan juuri amerikassa joka on niin konservatiivinen, sivistymätön ja tyhmä kun ajattelee kansalaisia prosentuaalisesti. Nyt on taas konservatismin aika siellä, mutta vastustajana on nyt "terrorismi" ja terroristien mahdolliset joukkotuhoaseet, joita ei sitten löytynytkään. Tv-ruudussa pahaenteinen imbesillien johtaja pauhuaa aivan kuin uutta sotaa uuteen maailmankolkkaan haluavana, hän haluaa puuttua myös sinne suuruudenhulluudessaan.

Kummisetä

-mäisesti tai elokuvaa Noiduttu sydän / Angel Heart puistattavasti muistuttavassa tilanteessa kuulu viihdemoguli värvää kliseisen yksityisetsivän nimeltä Jordan Cross tutkimaan, mikä tässä lahkossa on kyseessä. Onko maailmanloppu tulossa? Pelkkää huijaustako?

*

Teksti särähti korvissani kun luin pätkän:

"Uh, näytät ihan Mickey Rourkelta. "

sillä Mickey Rourke näytteli juuri kliseistä,

siis yleisön kaipaamaa yksityisetsivää tuossa Angel Heart -elokuvassa.

Garton leikkii lukijan kauhu-tietoisuuden kanssa: se antaa viitteitä mm Manaajasta ja Cujosta, mutta kuitenkin niin, että mainitut kirjat ja elokuvat ovat fantasiaa, kun taas kaikki tämä kirjassa tapahtuva kauheus on täyttä totta...

Erityisen hauska kohta on muistelma etsivän lapsuudesta: hänellä oli ahdasmielinen siis uskonnollinen koti, joka ei suvainnut taiteellisesti ja luovasti lahjakasta tenavaa näyttelijäksi ryhtymiseen - alaan missä hän oli sopiva - kiellettyjä koulunäytelmiä myöten. Tämähän särkee nuoren vapaana itseään pitävän inhimillisen olennon, lapsen, sydämen, hänen tulevaisuutensa, kaikki. Niinpä poika sitten vanhempiensa ja jonkun pastorin läsnä ollessa saa kohtauksia ja alkaa puhumaan kielillä.

Yleisö on riemuissaan, ja sitten poika sanoo näytelleensä.

Hän oli vain mongertanut "säikeitä loruista ja vanhoista Little Richardin lauluista"

Labbaamalumalababbabbääm!

*

Kirjan goottilainen paha tasapainon tutisuttaja on kaunis, kolkko huomiota herättävä nainen Hester Thorne [=> saman sukuinen kuin Ennustus (Omen) trilogian antikristus Damien Thorne] on karismaattinen lahkon johtaja joka osaa puhua ihmiset ympäri näiden huomaamatta, kuten:

" magia on hallussanne " -- " ja ihmeitä tulee tapahtumaan" ..

"kaikki mitä teille on tähän mennessä opetettu" -- "on väärin."

Hän pitää dramaattisia taukoja, hän on selkeä silmänkääntäjä, ilmiselvä tottunut esiintyjä, huijari. Silti onnettomat ihmiset haksahtavat häneen. Osa toimittajista ja järkevistä ihmisistä tietää, että Thorne on huijari, että se kuuluu sirkuksen henkeen, tulla huiputetuksi, mutta kun ihmispolot lopettavat työnsä antaakseen kaikki rahansa - myös koko perheen rahansa - pelkästään tuolle hihhuli-jengille niin mitta alkaa täyttyä. Rahojen lisäksi lahkolle kelpaa lapset. Thorne aloitta ilmaisella seminaarilla jossa liu´utaan pikkuhiljaa selkeään aivopesuun. Eräs pää-hyvä eli nainen jonka miehen ja lapsen tuo lahko on kaapannut ei anna periksi. Tämä luo realistista, luotettavaa pohjaa, koska siinä pohjustetaan miten riippuvuus johtaa toiseen: aviomies oli ennen narkkari [kokaiini], ja klinikalla pääsi eroon aineista mutta huomasikin sisällään tyhjiön, ja silloin Hester iski. Mies lopettaa työt ydinvoimalassa velkaiselle perheelle siitä kertomatta, ja lopettaa samalla kaikki tilit, että jokainen markka siirtyy lahkolle. Vaimo mietti aikaisemmin, millä klinikalla parannutaan tästä hihhuli-riippuvaisuudesta, mikä onkin tärkeä kysymys - ja paradoksi: kun mies tai vaimo on antanut liikkeelle kaikki perheen rahat, on puolisosta sen, jolla järki on tallella, vaikea palkata itselleen kallis hihhuli-riippuvaisuudesta irti repijä. Kuten myöhemmin Jane Campionin riemastuttavassa elokuvassa Pyhässä pilvessä (Holy Smoke) [saa myös kirjana] Harvey Keitelin näyttelee vanhempaa mieshahmoa joka yrittää Kate Winsletin näyttelemän nuoren naisen irtautumaan hurahtamisestaan idän uskontoihin.

Totta kai tämä on kirja fanaattisuudesta, ja mitä se saa aikaan. Ihmiset ovat yhtä typeriä kuin Ambrose Biercen novelleissa ja määritelmissä, helppouskoisia, tyhmiä ja ahneita. Hester luennoi aluksi kuinka hän luuli menettäneensä järkensä kuin kuka tahansa jonka sisällä avaruusolio puhuu pitkät praatit. Naiseen meni tämä henki Orrin, mutta jollain lailla hän klaaraa uskottavasti koko yliluonnollisen prosessin läpi, yleisölle. Miksi Hesteriä ei laiteta lukkojen taakse parantolaan ja lääkitä terveeksi? Miksi hän saa olla irti? Koska hän on harmiton? Minkä mittapuun mukaan?? Ei, hän vain saarnaa ja levittää pahuutta, anteeksi: hyvyyttä eteenpäin. Pelottavinta on se, että hän antaa toivoa. Epätoivoiset ihmiset tarraavat häneen.

[=> SEITA = alkuperäisessä uskonnossa lappalaisten uhripaikka, kivi, jossa jumala

asuu, en usko, että tämä pelottaa, ei pitäisi ainakaan, mutta lausuttuna se on miltei

kuin SEITAN siis kuten amerikkalaiset saatanan lausuvat. ]

[[ Tutustu myös kammottavaan elokuvaan Sheitan joka ei liity yllä olevaan]]

Alasalmen

"pääpiru" eli paha mies saarnaaja Seitala paasaa vain maailmanlopusta, milleniumista. Gartonin saarnaaja muistuttaa Tom Cruisen vastenmielistä roolia Magnoliassa jossa hän paasaa seksististä paskaa, lietsoo vihaa, koska tietää, että tälle löytyy kysyntää. Elämme epätäydellisiä, tasa-arvottomia aikoja, Saarikoskiseni! Maailma muuttuu, Penttiseni!

*

Pelastajaa

halutaan kovasti muuten myös elokuvatrilogiassa Matrix, mutta Keanu Reevesin esittämä päähenkilö hanaa vastaan, hän ei halua olla mahdollinen messias.

Hesterin "valkoiselta silkkipyjamalta näyttävä" aistikas asu sisältää lepakkohihat, naisella on paljon suuria jalokiviä, ja näin annetaan ristiriitaisia vinkkejä hänen persoonallisuudestaan. Hän näyttää pyhältä, mutta myös pahalta, seksikkäältä, aateliselta, puhtaalta, aidolta ja keinotekoiselta.

*

Mikä tässä Paholaisen profeetassa sitten on kauhua? No se, että naista pidetään joko huijarina tai pelastajana. Vain yksi ihminen pitää häntä Saatanana. Entinen kiusattu luokkatoverinsa. Hester kertoo "vaikeasta" elämästään jossa mies oli stressaantui töissä ja kotona ja töissä ja pojastaan joka syntyi epämuodostuneena. Ja näin yrittää haalia mahdollisimman monta kuulijaa, joilla olisi kokemuksia vaikeista ajoista, potkuista. Kuinka absurdia on se, kuinka uskolahko luulee, että käännytettävä nielee mitä tahansa, ajan kanssa. Heillä on hyvät konstit aivopestä: he eivät anna uhriensa nukkua yöllä kuin paru tuntia kerrallaan, he pitävät nälässä, poistattavat kuonat ja manipuloivat monella tasolla koko ajan heikkenevää uhria. Kunhan siinä vähän heilutetaan vilkkuvia kristallikiteitä.

Kun Draculan kaltaisissa kirjoissa on tottunut

hyvää symboloiviin uskonnollisiin poppaskonsteihin

kuten:

vihkivesi, krusifiksi, ja öylätti, huvittavaa kyllä murennettu öylätti joka maagisessa, pakanallisessa ympyrän suojaavassa muodossa, taikapiirissä Herzogin rauhallisessa

vampyyrirainassa Nosferatu: Phantom der Nacht (1979) on järeä keino joka pitää Jonathan Harkerin nurkassa. Niin 90-luvulla ei tiedetä, mikä tehoaa, kun hyvää ei erota pahasta.

Toisaalta kirja antaa tosi negatiivista kuvaa ns. New Age -liikkeen harjoittamasta toiminnasta, jonka nimekkeen alla voi kulkea esimerkiksi wiccalaisuus ja uuspakanuus, joka on itse asiassa tuhansia vuosia vanhempi alkuperäinen usko jota harjoitettiin kauan kauan sitten jo ennen kun miehet keksivät mm. kristinuskon. New Age -hörhöilylle on helppo nauraa kuten kenelle tahansa toisinajattelijalle ja oppositiossa olijalle. Esimerkiksi Tim Burton käytti komediassaan Mars hyökkää New Age -hörhöilyä esimerkiksi Annette Beningin esittämän uusiohipin muodossa, kuinka tämä juuri kristalleja palvova / tarvitseva maailman halaaja toivotti Marsista tulevat vieraat muukalaiset vastaan ystävällisesti, vaikka marsilaiset siis hyökkäsivät maahan. Tässä Paholaisen profeetassa "New Age" on uusi uskonlahko joka haluaa ihmisiltä rahan lisäksi lapset ja sielut.

Koska tässä on kysymyksessä vieras henki joka asuu Hesterin sisällä ja puhuu miehen äänellä - on yliluonnollisuus tätä päivää. Onko se avaruuden ulkopuolista vai saatanallista? Uskomatonta kyllä, hurahtaneet uskovat mitä tahansa, eli soppaan voi heittää myös ufoja juttuja. Se on selkeää paranoian kuvausta - Salaisten kansioiden tyyliin. Kun agentit Scully ja Mulder yrittävät paljastaa mitä hierarkiassa ylin eli "hallitus" haluaa peitellä, niin tässä mennään tavallisen ihmisen tasolle. Voiko paha henki mennä kenen tahansa kansalaisen sisälle? Vainoharhaisuus on arkipäivää kuten Rosemaryn painajaisessa - keneenkään ei voi luottaa, koska he voivat olla lahkon kannattajia, olivat he sitten poliisivoimissa tai sairaalan työntekijöitä. Lahkon tarkoituksena on ujuttautua joka saralle, tuhota ihmisen persoonallisuus sillä tavoin.

Kirjassa rinnastettiin jo silloin 90-luvun alussa kuinka eri klinikoilla voisi parantaa erilaisia riippuvaisuuksia. Kun mikään ei tunnu missään hemmotellun ja välinpitämättömän onton sukupolven lausetta tässä asiallisesti plagioiden. Niin otetaan järeämmin tuntuvaa. Aineita, väärinkäytettyjä lääkkeitä, shoppailua, paniikkihäiriöitä, ruokaa, näpistelyä, kuntosaleja, kleptomaniaa, joogaa, alkoholismia, rahapelejä, hedelmäpelejä, raveja, pörssikursseja, kasinoita, DVD -elokuvia, benji-hyppyjä, koiranpentuja, lemmikkisikoja, sauvasirkkoja, kaukomatkoja, meikkailua, miekkailua jne. Ja joskus menee yli.

Kuinka vaarallista on menettää identiteetti! Vain rahan, maailmanvalloituksen ja sielujen keräyksen takia. Vaikka kirja kertoo hiihuuhaa-asioista on se pelottava juuri siksi, kuinka helposti ihminen on manipuloitavissa. Tämä moderni kirja näyttää pelottavasti kuinka paljon tarvitsemme uusia hurahduksia, kuinka tyhjiä loppujen lopuksi olemme sisältäpäin.

Kuinka lyhyt - ja samalla pitkä - kaari oli vaippaikäisten vauvojen ja vaippaa tarvitsevien vanhusten välillä.

*

Tv-mainoksissa on piilogotiikkaa!!

Mm: Aisfresh-purukumia mainostetaan Frankensteinin hirviön avulla: olemme viridiaanin sairaan vihreää loistavassa laboratoriossa, jossa Frankensteinin hirviö tulee tassut ojossa kuristamaan luojansa, joka kuitenkin tarjoaa tälle jostain syystä fraikastavaa purukumia, hirviö ottaa purukumipalan, mäyskyttää, sanoo vapautuneen huojentuneesti aaaah, ja ylimääräiset kaasut purkautuvat hänen kaulapulteistaan. Seuraavassa kuvassa läskipohjakenkäinen hirviö ja luojansa pelaavat bilistä tovereina. Tuoreemmassa saman firman purkkamainoksessa tulee viikatemies kämäseen rautakauppaan. Myyjä pistää mainostamansa purkan suuhunsa, ja tarjoaa viikatemiehelle moottorisahaa. Personifioitu kuolema poistuu kaupasta - uusi moottorisahan terä viikatteeseen laitettuna.

Samoin Red Bull -energiajuomassa on käytetty luojaa ja hirviötä kalpeassa animaatiossa, jossa juoma toimii uhrilahjana, tavallaan.

*

=> Katso enemmän Ed Woodin elokuvia.

=> Lue Ed Wood on Ed Wood, ja kokoa oma palapelisi nimeltä Ed Wood - kuka heistä, muistelijoista on eniten oikeassa.

=> Katso Tim Burtonin elokuva Ed Wood. Kaunis kunnianosoitus selluloosataivaan vai oliko se selluloidi- omaperäisemmälle ohjaajalle.

Ruumiita - ilman elimiä?

Bodies Without Organs

on "vanhojen" Army of Loversien toisen perustajaherran Alexander Bardin uusin poppoo jonka nimi on suomeksi "kehoja ilman sisäelimiä". Kun Army of Lovers bändin / teatteriryhmän / aivoriihen imago oli barokin ja seksuaalivähemmistöjen roolivaatteiden välimaastossa vellovaa massiivista, eroottista, ylitsepursuavaa hehkutusta he itse muodostivat imagonsa näyttääkseen syfiliksen saastuttamilta rokokoon aatelisilta..

Levyraadissakin näytetyllä ultracoolin kliinisellä Bodies Without Organs videolla Conquering America joka tarkoittaa sopivasti Amerikan valtausta [ varsinkin kun he valtaavat Euroopan ja aloittavat sen Venäjältä.. ] liittyy sopivasti yhteen rajoja ylittävän, pitelemätön keksijän joka haluaa valloittaa maailman -tematiikan kanssa. Videolla valkoinen on vahva, jopa futuristinen väri. Itse tapahtumassa poistetaan sisäelimiä läpinäkyviin purkkeihin, [ kuin ennen vanhaan Egyptissä muumioinnissa] ja veriviirut ovat geometrisen kauniita, pinnallisia.

*

Tylsästi eli akateemisesti ajatellen ja elämättä analysoiden voi heidän imagoaan ja hiljaista vallankumoustaan tulkita jokseenkin niin, että koska nykyään kaikki on pintaa, muovista pintaa, it -alalla ja mainosmaailmassa ei ole arvoja, eikä näitäkään aloja kiinnosta mikään sisältö, ja näinä raadollisina aikoina kuka tahansa voi myydä ehjiä, siistiä siis terveitä ruumiinosiaan - urbaanilegendoissa ja pimeillä kujilla toimii myös mustan pörssin "lihakauppa", ja onneton ihminen voi yhtäkkiä herätä maha tikeillä koska häneltä on varastettu jokin ruumiinosa..

*

Alexander Bard

puhuu mukavia myös Bettina S puheohjelmassa. Bardista henkiin hullun, mutta huumorintajuisen tiedemiehen hehkua - varsinkin hänen puhuessaan kuinka keittiössä he rakentavat useasta eri tietokoneesta kompleksin, jolla tehdä musiikkia. Hänen älykkyysosamääränsä on suurin piirtein sama kuin pituutensa [ hän ei ole pygmi ], ja jotain lumoa, ja tuhmaa tässä kaikessa on.

Yritän minimoida sarjamurhaajat miltei olemattomiin tästä kirjasta, jossa on kuitenkin kyse harhakuvien sarjasta,

mielikuvituksesta,

fiktiosta,

yliluonnollisesta

- sanalla sanoen fantasmasta

Ø suomeksi fantasmaa on miltei mahdotonta kääntää, koska esimerkiksi italiassa / latinassa / ranskassa se merkitsee niin paljon…. eikä tosielämän kauhusta jonka joutuu kokemaan jatkuvasti - olemaan varuillaan jne.

Angels in America

 

(2003) joka oli ennakkokohusta ja palkinnoistaan huolimatta maittava kasari-pläjäys. Gotiikasta tulee groteskia kun pari hassua brittiveijaria jotka ovat profeetaksi valitun AIDSiin sairastuneen miehen nimeltä Prior Walter [ Justin Kirk ] kuolleita esi-isiä, joita tämä pelkää. Nämä esi-isät ovat tuttuja kompleksisia hahmoja toinen on tuttu mm elokuvista Kokki, vaimo, varas, rakastaja ja toisen krediitteihin voi lukea Crying game, Veren vangit. En näe nyt tuolta hyllystä mitkä tittelit tulivat Kokin jälkeen, mutta ennen painoa menevät varmaankin kohdalleen.

Mikä tässä on varsinaista gotiikka on se, ettei tiedetä, missä mennään. Vaikka eletään kuin maailmanlopun edellä, niin kuoleman läheisyys pelottaa. Sairaalat pelottavat. Ja itse gotiikkaa on kuvakieli - onko se sairauden aiheuttamaa houretta, vai onko mies todellakin

sairas vaiko profeetta? Hm. profeetta pukeutuu kuin profeetta, mustaa huppuun ja kävelykeppiin - ei, tämä ei ole parodia Taru sormusten herrasta Gandolfinosta, vai mikä kaikesta kaiken tietävä Gandalf se oli? Myös eräs nainen, joka käyttää aika lailla mieliala- yms. lääkkeitä näkee harhoja.. Justin Kirk on harvinaisen kaunis mies - josta homot renessanssinerot olisivat saaneet säkenöiviä inspiraatioita, puhumattakaan millaisia veistoksia... Minulla ei ole aikaa -- Pahus, nyt minulta kului turhaan valuable mikä se on suomeksi aikaa kirjoittaessa tuon lauseen! Ja tämän! Noidankehä! Kirottua!

[> lähikuva Blake Carringtonista joka lausuu: Damn ja puristaa nyrkkiään. / mikä tahansa Dynastian jakso, jos siihen ei saa oikeuksia, niin vetäkää käteen rikkihappoa.]

*

Olen kirjastossa jossa Bram Stoker tutki[i] Draculan taustoja...

on oltava hilja hipihii mutta mikä jyskytys onniu onnentäyttymys ei elämän täyttymys unelmien riemu pyllymäki paluu lähteelle huoneeseen jossa kaikki oli kuten pitääkin, turvallista. Vaellan kuolleen huoneen lävitse hiljaa kuin kattilan paikkaajien karavaani. En uskalla koskettaa. Muumioita, vitriinin alla, hieroglyfejä suojakilpiä, Rosettan kivi. Hetki jolloin on juuri astumassa kynnyksen yli jota ratkaisuksi kutsutaan. Humahdus huimaus pysy koroillasi varuillasi. Suuri museo, nykyaika. Kyynärpääni hiertyvät ruuhkassa, jossa tyhjäpäiset salkkupuvut kiertävät ympyrää rahan rahan perässä.

D. H. Lawrence

n impotentti kartanonherra symboloi myös tätä luokkajakoa, joka on tullut tiensä päähän - labyrinttiin. Nykyään kuka tahansa talkkuna-aivo jalkapallon potkija voi ostaa kartanon järjettömillä tuloillaan. Rääsyistä rikkauksiin akateemisuutta tarvitsematta. Miten niin toinen maailmansota alkoi kun yksi vaivainen aatelinen heitti henkensä?

*

Goottilainen dualismi:

mitä hyvää on pahassa?

1) hyvä-paha -ottelussa kohtaavat tasavertaiset hyvä-paha

ja paha saa palkkansa:

van Helsing - Dracula

arkeologi - Muumio

Sherlock Holmes - Moriarty

Robin Hood - Nottinghamin sheriffi

Zorro - pormestari

D'Artagnan - kardinaali Richelieu

teoksessa Kolme muskettisoturia

joko tasavertainen kauhu- ja rikostarinan t jännärin mittelö kahden neron hyvän ja pahan välillä kuten van Helsing - Dracula ja Sherlock Holmes - Moriarty;

tai veijari-, sankari- ja seikkailutarinoissa joissa hyvä köyhä sankari yhteiskunnan t. vallan ulkopuolelta [Robin Hood, D´Artagnan, Zorro] voittaa pahan joka on naurettava valtaa kahmiva elementti [poliisilaitos/kirkko/pormestari] kansan pitäessä omia ts. köyhän puoliaan ja hurratessa sankarille joka kostaa vääryyden..

Modernissa Zorrossa miekkaa heiluttaa myös nainen [Catherine Zeta-Jones ] tasaväkisenä taiturina eikä vain kirkuva ryöstönkohteena tms.

Varsinkin Arturo Pérez-Reverten kirjassa Miekkamestari ( Like 1999 ) on mehevä naispuolisen miekkailijan rooli - mutta esittääkö häntä valkokankaalla Keira Knightley [ Arthur, Pirates of the Caribbean: Mustan helmen kirous ] vai mainittu Zeta-Jones [ Zorro, Paholaistalo, Oi ihana toukokuu, Traffic, Katariina Suuri tv-sarja].

*

2) nainen on hyvä eli vihdoinkin 1990-luvulla hän ei ole enää passipoliisi tai rivilakinainen,

kuten esimerkiksi Cagney & Lacey,

vaan hän on erikoistunut korvaamattomaksi agentiksi ja profiloijaksi, ja paha on mies, kummatkin huippuälykkäitä:

a) FBI agentti Clarice Starling

- Hannibal Lecter = Thomas Harrisin kirjassa ja Jonathan Demmen elokuvassa Uhrilampaat / Silence of the Lambs.

b) profiloija psykologi Sam Waters - Jack sarjamurhaaja

tv sarjassa Pimeyden sydän / Profiler. Sam on herkkä: sekä rikollisen mielen sisälle pääsyssä korvaamattomassa työssään, jossa ei viikkotunteja lasketa, hän on työnarkomaani jotta maailmasta tulisi parempi, että yksityiselämässä hän on yksinhuoltaja. Sarjamurhaaja Jack on murhannut hänen miehensä ja nyt vaanii häntä. Kaunotar ja hirviö indeed.

*

Pelottavaa Jackia näyttelee Dennis Christopher, joka on tuttu ahdistuneen nuoren pojan roolistaan mm tiuhaan katsotussa kauhuelokuvassa Fade to Black jossa hän on elokuvafriikki, asuu hirvittävän kenties oidipaalisen, terrorisoivan rullatuolissa olevan entisen tanssijattaren häntä siis syyttävän psyko-maisen tätinsä luona pelkästään elokuvista eläen, ajan myötä hänen rikkinäinen persoonansa muuntautuu upeaksi Bela Lugosiksi -autentissa meikissä ja kostuumissa- ja Prinssiksi revyytytölle. Hän on selkeä samaistumisen kohde myös suomalaiselle pikkukauppalan asukille - kun kukaan ei ymmärrä. Christopher on näytellyt niin ikään 80-luvulla mm uusromantikko-asuista [= mustat haaremihousut, kiiluvia vöitä, asuun sopivat spittarin tyyliset kengät jne.] suuriegoista [muistaakseni] elokuvaohjaajaa Matlockissa.

Fade to Black

 

eli suomessa Kun valot sammuvat oli tärkeä elokuva vuodelta 1980, se ei pelkästään kertonut elokuvien ja tv:n voimasta joka voi viedä ja vietellä ja hajottaa pienen, herkän, yksinäisen ihmisen, vaan myös näytti etteivät kauhuelokuvat videoilta jatkuvasti katsottuna - tai oikeammin elokuvassa katsottiin kotona super kasi-filmejä - ole ainoa syntipukki lapsen/ nuoren tai oikeastaan koko lapsuuden/nuoruuden [raja häilyvä] turmelemisessa, vaan että siemen itää kotoa, tässä tapauksessa häiriintyneessä kodissa jossa päähenkilöä rääkätään jatkuvasti henkisesti. Elokuvan hirviö tai "hullu nainen" on tuo häiriintynyt syyttelevä hieromista kaipaava lähisukulainen - persoona joka istuu pyörätuolissaan - ja tätä vanha hirveä nainen -pyörätuolissa on käytetty muuallakin tehokeinona. Mitä tehdä tällaisella persoonalle?? Poika ajautuu vain syvemmälle ja syvemmälle elokuvien maailmaan, onhan hän töissä Hollywoodissa juoksupoikana, ja miksi ei ajautuisi kun kotikin on niin Psyko.

*

Pimeyden sydämen

 

sarjamurhaaja-Jackin asunto on niin goottilainen pyhättö kuin vain voi olla, ja vääristyneet kuvakulmat vain lisäävät hänen pahuuttaan - hänen valtaistuimensa on kuitenkin kirjoituspöytä jonka tietokoneen ja verkkojen äärellä hän toimii hyperälykkäänä sosiopaattisena yli-ihmisenä, siis maskuliinisena versiona mustasta leskestä, joka virittelee lankojaan.

*

Love you till death

Eräs Jackin aspekti on Love you till death joka tarkoittaa kun väijytään [=> stalker, stalk ] ja rakastetaan toinen kuoliaaksi. Se on häiriintynyt fanittamisen muoto, jossa joku henkilö - tässä tapauksessa Sam - otetaan kohteeksi, häntä valokuvataan salaa zoomilla, hänen kuvillaan päällystetään huone, häntä kiusataan jne. Hänelle toimitetaan verenpunaisia ruusuja jne. Eräs Dempsey & Makepeacen eli Taisteluparin jakso olikin nimeltään muistaakseni juuri tuo Love you till death, jossa eräs nainen hullaantui Dempsey´hyn ihan kuolettavasti. Naista näytteli ent. glam rockin villi nahkapukuinen nainen Suzi Quattro. Kiinnostava jakso, sinänsä. Oman versionsa tästä pelottavasta fani-naisesta oli Clint Eastwoodin Yön painajainen / Play Misty for me, joka oli 80-luvun alun mielifilmejäni, joita siis tv:stä näytettiin hyvin harvoin. Tässä filkassa päähenkilöä, tällä kertaa miestä, väijytään ja rakastetaan kuoliaaksi. Nimi tullee pyynnöstä koska päähenkilö on dj - muistaakseni. Näin elokuvan uudelleen pariinkin otteeseen toistuvana uusintana. Jolloin hohto oli kadonnut.

3) 2000-luvun ottelussa hyvä nainen vastaan paha nainen:

 

a) "oikealla" puolella oleva CIA:n kaksoisagentti Sydney Bristow - "väärällä" puolella oleva agentti Irina Derevko / Laura Bristow, kaiken lisäksi he ovat tytär ja äiti. Moskovassa syntynyt Irina - oikeassa olkapäässään Sydneyn *lähettämä* ampumahaava - on lavastanut kuolemansa. Luokitus: erittäin vaarallinen. Viimeisimmässä Aliaksen jaksossa [tammikuussa 2005 Nelonen] olimme tietystikin goottiklubissa joka taisi taaskin olla Berliinissä [jossa siis aina pitää vierailla joko gootti- tai sm-klubilla..], jossa asiakkaat olivat pukeutuneet asiaankuuluvalla tavalla mustiin huuliin, lyhyihin mustiin otsatukkiin jne., ja klubin tv-ruudusta tuli vielä Tohtori Caligarin kabinetti. Koska nykyään Sydney ei enää paljoa valeasuja käytä, oli tämä piristävä lisä, ja kun se oli gotiikkaa, niin mielelläänhän sitä katsoi! Tässäkin jaksossa haluttiin yhdistää kybergotiikka siis goottilaisen imagon moderni, futuristinen hiuslisäkkeissään ja nyöripuseroissaan neonväreillä leikkivä aluevaltaus hakkerointiin - että kybergootit ovat pahoja tietokonenörttejä, joidenka napin painallukset herättävät viruksia jne. pahaa. Ja koska Sydneyn entisen nykyinen on myös heidän molempien työtoveri, voi olla aika painostava hiljaisuus kahvihuoneessa - jos sinne kukaan koskaan ehtii. Tämä nykyinen neito taitaakin olla väärän puolen palveluksessa! Paljonpa on tästä ehtinyt vesi virrata ja hiusvärituubit tyhjentyä….

=> Lisäksi voisin lisätä: yhden Olinin roolin josta ei välttämättä tiedä onko se hyvä vai paha,

nimittäin näyttelemänsä vampyyri nimeltään Maharet The Queen of the Damned / Kadotettujen kuningatar elokuvassa on hyvinkin välittävä. Ja olihan hän väkivaltaisen miehen vaimo elokuvassa Pieni suklaapuoti.

4) hyvä-paha -ottelussa kohtaavat tasavertaiset hyvä-paha ja paha saa palkkansa:

mutta tämä "hyvä" voi ollakin "paha" ja päin vastoin:

a) Jean Valjean - tarkastaja Javert Victor Hugon Kurjissa

Itse teot ja tekojen inhimillisyys - tai pakon edessä määritellään mikä on oikein.

Tarinassa tarkastaja yrittää jallittaa Jean Valjeania, ja varsinkin filmatisoinneissa kissa ja hiiri -leikki tai selkeä pelkkä takaa-ajo on kantava voima. Saako kiinni?

Jos otan yhden Kurjat elokuvan joka usein näytetään tv:ssä niin hyvä = sankari = antisankari = kaleeriorja Jean Valjean, jota näyttelee Liam Neeson, joka on kookas joka suhteessa, ja jaksaa myös kannatella filmin päärooleja vähäeleiseen huvittuneen vakavaan tapaansa; näissä filmeissä hän on taatusti luotettava, kärsivä, toisinaan synkkä hahmo, joka oli oiva valinta päärooliin nerokkaan Sam Raimin hullu tiedemies -filmiin Darkman kuin myös Schindlerin listaan päärooliin; hän on näytellyt mm mykkää, asunnotonta veteraania, likaista hylkiötä, jota syytetään murhasta ( Suspec, 1987), sekä elokuvissa: Tähtien sota, Gangs of New York, Rob Roy, Nell, kuten myös romanttisia hahmoja sekä uusimmassa elokuvassaan Kinsey seksin teorian ylipappia - Neesonilla on sitä mitä kuvata.

Nimittäin Neesonilla on pikkasen kolhot, elämää nähneet, mutta tarvittaessa hymyyn lämpiävät kasvot.

Palatakseni tuohon 1990-luvun filmatisointiin Kurjat teoksesta:

roistoa eli valtaa eli poliisia eli tarkastaja Javertia esittää ihastuttava Geoffrey Rush [ joka on ollut paha mm pääroolissa muikeassa leffassa Quills - syntiset säkeet, jossa hän on itse markiisi de Sade ja on täydellinen de Saden rooliin niin kuin Oiva Lohtander on myös, mutta toisella tavalla. Hän oli myös se pelottava siis kiinnostava kuunvalossa luurangoksi muuttuva merirosvo kasaamagneetissa Mustan helmen kirous [ Gore Verbinski: Pirates of the Caribbean: Curse of the Black Pearl, 2003 ], ja voi sanoa että hän oli "hirviö" jollekin Fridassa jossa hän näytteli vallankumouksellista maanpakolaista Trotskia jolle taiteilija Frida Kahlo antoi tukensa ja jotain muutakin...

Rushin kiinnostavien kasvojen epätasainen iho ei tosiaankaan ole kuten tusinakiiltokuvapojalla lateksilla vedetty pinta, mutta sitäkin elävämmät, perverssimmät kasvot hän omaa.

Hän ikään kuin kutsuu luokseen katsomaan rappiota lähempää.

Useassa historiallisessa pukudraamassa häntä näkyykin, niin pahan, itsenäisen pojan kuin myös huvittavissakin rooleissa, mm. erikoisen hauska teoriassa oli hänen roolinsa ensin nimellä Casanova Frankestein ja sitten Peter Sellers. Rush näytteli siis The Life and Death of Peter Sellers leffassa pääroolia, ja olisi hän saanut olla Tarkastaja Clouseau uusissa Vaaleanpunainen pantteri -elokuvissa sen valkeapäisen tuppinahvaran tilalla, joka epätoivoisesti yrittää olla hauska, mutta he´s got neither clouseau nor clue wot to do. Casanova Frankenstein oli eräs suurroistoistoista, joista epämääräiset supersankarit halusivat päässä parodiassa Mystery Men (1999) eroon...

= >

Makoisa Philip Kaufmanin [ Elämisen sietämätön keveys ] ohjaama elokuva Quills -syntiset säkeet ei vienyt kotiin yhtään oscaria, vaikka oli kolmessa osiossa ehdokkaana. Tarina keskittyy markiisi de Saden Charentonin mielisairaalassa viettämänsä vankeusajan kuvaukseen. Minä ohitan Charentonin Ranskassa ollessani, ajatukset tulvahtavat. Nykyään länsimaissa ei kirjailijoita enää suljeta laitoksiin - heitä ei vain kustanneta.

5) vain yksi hyvä vastassaan koko paha maailma:

a) helppouskoinen, viaton, köyhä, nöyrä "sankaritar" Justine - koko paha valtaa pitävä maailma: aateliset, kirkko, miehet de Saden Justinessa, ja miksei myös Don Quijotessakin.

6) kaksi pahaa päähenkilöä ja hyvä muu maailma:

a) paha mies Valmont ja paha nainen Madame de Merteuil

- vastassaan yleisö ja hyvä maku heidän yhteisorgioiden katsoja, sinä Choderlos de Laclosin kirjeromaanissa Vaarallisia suhteita, mikseipä myös Cocteaun Kauhukakarat.

7) nainen josta ei tiedä onko hyvä t paha, kaunotar vai hirviö:

Patty Jenkins

: Monster ja Corto Maltesen seikkailuiden naiset.

8) -10) variantteja on loputtomiin, katso tulevia lukuja.

Tärkeintä on kuitenkin loukatun naisen hirvittävä kosto. Mistä suomen kielen sana kosto tulee? Tuleeko se sekä latinan että kreikankielen sanasta kostotomia joka tarkoittaa = kylkiluuleikkaus. Ettei meitä naisia ole mistään pojan kylkiluusta väännetty niin kuin jotkut seksistiset höpöhöpökultit väittävät!

Kyllääää me ollaaaaan apinoita! Olisi hirveän hankala luoda aina ensin uros ja tappaa se ja repiä sen raadosta kylkiluut näytille ja niistä vääntää naaras. Huh huh. Mutta ehkä se naaraalle olisi helpompaa? Mutta ei kostava nainen ole 1960-luvun vastaan panemisen, siis feminismin, anarkian, punkin jne. tuote, vaan sen juuret ovat tietenkin antiikissa.

Kostottaret

eli erinyit olivat kreikkalaisessa alkuperäisuskonnossa manalan jumalattaria, " jotka vainosivat inhimillisen elämän pyhimpien sääntöjen rikkojia, vars. sukulaisten

murhaajia. Aiskhyloksen mukaan erinyit muuttuivat eumenideiksi (»hyväntahtoiset»), kun

Oresteen rikos oli sovitettu, ja heitä palvottiin oikeuden ja järjestyksen suojelijoina." CD-

Fakta 2002, WSOY

*

Näin tuntuu hassulta nykyään, että nyt jos nurkkaan ahdettu uhri-nainen ottaa lain omiin käsiinsä, on se rikos. Varsinkin kun ei laki eikä poliisi välitä. Ennen näitä Morsian pukeutuu mustaan, Noidat, Kill Bill, Xena, Pane mua, yms elokuvia, kirjoja ja sarjoja joidenka päähenkilöitä toimija-naisia olisi ennen pidetty siis jumalattarina tai ainakin he tekivät jumalattarien tärkeää työtä. Onhan Kill Bill yksinkertaisesti suomennettuna "Tapa Bill", josta tullee ilmi leffan motiivi. Kosto on sanana maagisen sykähdyttävä, se kuulostaa aggressiiviselta adrenaliinipurkaukselta - siltä miltä se tarkoittakin, kuten ei esimerkiksi sanat "lumppuri" tai...

There´s a Mansion on the hill

Jopa luotettavan Neil Youngin ralli [yllä oleva otsikko] kertoo mäen päällä sijaitsevasta kartanosta. Kauhuromanttinen romaani tarvitsee jyrkänteen päällä, kaikkien kuolevaisten ja kirkontornien ylitse kohoavan rappeutuneen linnan.

Joka tarjoaa yltäkylläiset pidot, orgiat. Ken sinne uskaltaa, ja porttia kun raottaa...

*

Oi mä mistä löytäisin sen linnan?

...josta niin moni kauhuromanttinen romaani kertoo..

.....tuon pelottavan rakennuksen on sijaittava kaukana, syrjässä, mäen nyppylällä kuten Saksikäsi-Edward,

synkkänä suljetuin ovin ja ikkunoin

Bad Dreams, Psyko, Halloween,

*

Tai ainakin rotkon reunalla, jyrkänteellä, josta astuessaan harhaan tipahtaa syvyyksiin meren, merikallioiden tai terävien kivien syleilyyn, kuten Dracula, Taste of Fear, High Anxiety.

Se voi olla vanha, rappeutunut sukulinna tai unohtunut, romahtanut katedraalinrämä

kuten Draculan linna Transilvaniassa ja toisaalta koinsyömä, unohdettu Carfax Abbey - Carfaxin kappeli Lontoossa jonne Dracula haluaa muuttaa. Carfax Abbeystä ei ollut kuin kivenheitto mielisairaalaan jossa tri Seward huseerasi. Taikka

- syrjäinen, suojeleva vuoristolinna kuten Frankensteinissa,

- avaruuden muukalaisten valtaama eroottinen, lauetessaan avaruuksiin saakka lentävä hiukkaskiihdytin kuten The Rocky Horror Picture Show ´ssa

- The Castle of Otranto - jo goottiromaanin nimi on Otranton linna.

Taikka kartano kuten Kummituskartano tai Pahuuden kartano.

Jossa kummittelee "oikeasti" tai "leikisti", ja tyyli on yliluonnollinen, huuruinen tai tiukasti realistinen. Mukavaa kun televisiossa tulee uudelleen Dickensin Kolea talo...

Viktoriaanisuus on mukavaa goottilaisuutta, koska aina jotain iljettävää paljastuu mattojen alta....

Varsin käytetty kuvio on:

A. Uskallatkos viettää yön talossa jossa kummittelee? Tärkeätä on käyttää sopivaa syöttiä palkinnoksi.

B. Tässä on joku jujutsku takana, joku huijaa tai yrittää huijata sinulta perinnön ja/tai mielenrauhan.

C. Ei tässä mitään hätää, Janet.

Juonenkäänteitä voi kehitellä samalla kun lukijan/katsojan vatsanväänteitä voi lisätä kuin volyyminappulasta, kas näin.

*

Kammottavin lukemani kohta kirjasta oli Ampiaistehdas romaanissa.. Katsokaa vaikka itse...

tai degeroituneen suvun t ajan symboli kuten kartano Talo jalavan varjossa -leffan ja Mennyt maailma -sarjassa [ jossa häkellyttävä Jeremy Irons näytteli ahdistunutta poikaa - tätä nykyä oikeassa elämässä Ironsilla on oma oikea linnansa! Pthyi, kuinka happamia on pihlajanmarjat näillä pohjoisilla leveyksillä! paitsi jos saan kutsun kynttiläillallisille... aivan tiukasti ammattiasioissa liikkuen *viheltelee ja katsoo tapettilistoja* ]

ja Usherin talon häviössä.

tai degeroituneen ismin t ajan symboli kuten hallitsevan luokan, fasistien tai yläluokan kartano elokuvaversiossa Sodoman 120 päivää.

*

Se voi olla vinksallaan oleva kokonainen pelottava kaupunki jossa yö tuntuu aina jatkuvan, kuten Alex Proyasin ohjaamassa film noirin ja tieteisfilmin hybridissä Dark City.

Se voi olla myös syrjässä sijaitsevassa joko hylätty tai rähjäinen hotelli tai motelli kuten Hohto, Psyko,

tai hienostohotelli jonka suljettujen ovien takana tapahtuu kummia kuten sadomasokismin kuvauksessa elokuvassa The Night Porter, jota ilman ei olisi Madonnan Justify my Love videota.

sekä mielisairaala

jossa käsittelytapana oli selkeä kauhu kuten seuraavissa:

- muistinsa menettänyttä naista syytetään murhasta / Gothika;

- vuodelta 1974 screwball-komedia, jossa hourulan hierarkialla ylimmällä olevat nauttivat keskenään kahle- ja piiskaleikeistä natsiunivormuun puettuna / Mel Brooks: High Anxiety;

- gender-psykotrilleri Dressed to Kill;

- tuttu yhteiskunnallinen satiiri, Yksi lensi yli käenpesän,

onko mielisairaala amerikan symboli; huippujournalisti pestaa itsensä mielisairaalaan potilaaksi - mutta tuleeko Pulitzerin arvoinen jymyjuttu vai käynnistyykö kallopora? Kuinka pitkälle ihminen journalisti/taiteilija/keksijä menee into- ja kunnianhimojensa perässä? / elokuvassa Shokkikäytävä / Shock corridor;

- tulevan ääliönationalismin ja hitlerin valtaa enteilevä tulevaisuudenkuva 1919 vuodelta Tohtori Caligarin kabinetti ja saippuaoopperassa Melrose Place

mielisairaala on paikka, jonne ne " hullut naiset" laitetaan, ja joissa hullut naiset kostavat, ja kääntävät roolit ja laskettelevat niillä pyllymäkeä - mitä tahansa voi sattua.

*

Kuolema kulkee myös campuksella

…tai nykyajassa, syrjässä vuoristossa sijaitseva eristäytynyt hyperälykkäiden koulu jonka päällä lepää jokin pahaenteinen suvun tai seudun [ mahdollisesti sukurutsallinen? ] kirous teoksessa Purppuravirrat. Kuolema kulkee myös campuksella kuten teinisläshereissä jäljittelijöineen Scream, Tappavat arvosanat, Urban Legends, jossa koulu, college t yliopisto on kauhun majapaikka. Jää-ä, tuoko tieto tuskaa? Vai tuoko tuska tietoa??

Kauhuromanttinen linna voi olla symbolisesti myöskin laiva: Aavelaiva, Lentävä hollantilainen, Richard Wagner: Der fliegende Holländer / ooppera;

Pirates of the Caribbean: Mustan helmen kirous

.

ja jopa avaruusalus tai mykkä musta avaruus itse kuten Alien -saagassa.

Se on korvessa piilossa oleva tila tai ranch kuten Texas Chainsaw Massacre, The Night of The Living Dead.

Se voi olla myös matala maja, kuten syvällä metsässä sijaitseva tönönen retkeilymaja kalastusmökki tms.vapaa-ajan tölli uraa uurtavassa elokuvassa Evil Dead, Erämaa syö miestä, Cabin Fever, Ihmisjahti.

ja Hannun ja Kertun noidan maja, Piparkakkutalo.

Onhan unien talo mielen symboli, jonka kellari ja ullakko ovat kiehtovuuksia ja ulottuvuuksia täynnä.

*

Mutta oliko kaikki vain unta?

Bad Dreams

 

on kökkö kasarikauhu, jossa karrelle palanut hihhuli kulttijohtaja kiusaa joukkoitsemurhan jälkeen päähenkilön unissa ja arjessa hieman Freddie Krügerin malliin. Hullu hihhuli kulttijohtaja ei antanut tappaa tuossa hulluudessa itseään - hän ei siis antanut polttaa itseään hengiltä uskonnon takia tuossa pahaenteisessä talossa... Kun sankaritar pelastetaan

hän vaipuu koomaa kymmenen vuoden ajaksi

ja herää juuri silloin kun soitetaan

maailmankaikkeuden parhaimpiin biiseihin

kuuluvaa Electric Prunes -klassikkoa

I had too much to dream last night

..

*

Vai synkkä kuva tulevaisuudesta?

Myös outo maailma Alphaville on jotenkin goottilainen miljöö; yhtä aika futuristinen ja vanhanaikainen, tunnistettavissa ja kumman muotoinen valkoinen hirviö sinänsä. Eddie Constantinen [ tuo ranskanleivän maan Aku Korhonen, muttei silti pullamössö ] näyttelemä hahmo Lemmy Caution seikkaili Jean-Luc Godardin elokuvassa Lemmy Caution – piru mieheksi aka Alphaville [ = joka antoi nimensä myös hölmölle 80-luvun bändille ].

Kun avaa Peppi Pitkätossun tarinan meidät viedään ensimmäisellä lauseella asioiden äärelle:

" Pikkuruisen kaupungin laitamilla oli vanha, ränsistynyt puutarha. Puutarhassa oli vanha

talo, ja talossa asui Peppi Pitkätossu. "

WSOY 1969

Yhtä hyvin voisimme lukea Saksikäsi-Edwardin tarinaa.

William Castle

n [mitä nerokkain sukunimi: LINNA! ] elokuvassa House on Haunted Hill (1958) äveriäs goottilainen miekkonen [ makoisa Vincent Price ] kilpailutta vierailijoittensa pelkokerrointa - kuka uskaltaa yöpyä kummituskartanossa? Oopperamaisesti juonittelut kehkeytyvät ja kehivät auki, puhki. Samasta aihepiiristä lohkoo kassakone kilisten osansa myös The House of the Long Shadows, jossa kauhu lähenee huumoria - koska kaikki jutut on jo kerrottu ja käytetty eikä tämä ydinvoimaloitten ruokkima ja netin naamioima levoton, laiska sukupolvi säikähdä mistään, niin kaikesta on tehtävä laiskaa parodiaa ja juonta kangettava sinne ja tänne. Mutta täytyyhän tämä joka hyllystä löytyä kun kaartiin kuuluu: Christopher Lee, Peter Cushing, Vincent Price, John Carradine.

Ja tällä vanhalla sukukartanolla on karmea salaisuus....

Aito goottielokuva on myös Hiiri jota ei saatu hengiltä vaikka se lasketaan mustan komedian ja splatterilla hiukan maustetun slapstickin piikkiin. Tässä linna on arvokas kartano ja paha on joko kuolematon hiiri t sen tappamista turhaan yrittävät tomppelit ihmiset. Ja kaiken takana on raha ja ahneus. Vai olikohan tämä lastenelokuva?

*

Goottiromaani tarvitsee aina talon.

Se voi olla linna, kartano, villa, laboratorio, tyrmä, vankiselli, mielisairaala

tai niiden raunioita. Joskus se voi olla myös aavelaiva tai koulu, joka on oiva paranoian kohde, iik ovatko kaikki opettajat muuttuneet palko-ihmisiksi. Tärkeintä on, että se on täysin eristetty alue kuten Hohdon hotelli, jossa kauhulisänä täysin eristetty, vuoret, talvi, myrsky, labyrintti. Niin ikään Stephen Kingin kauhun mätäpaise on valtaisan suuri hotelli, tai jopa yksi ainoa huone kuten Kingin romaanissa Vaarallinen leikki, jonne uhri ahdistetaan sadomasokistiseen leikkiin. Myös Inho kuvaa tätä yhden huoneiston vääristynyttä rappeutumista.

Auto

voi tappava kuten Christine, varsinkin jos se liittyy seksuaalisuuteen ja sitä mukaa teinisläshereihin - kuten on kirjoitettu, muistaakseni Verikekkereissä, jokseenkin näin että vaikka kauhua kauhisteltiin nuorison turmelijana, se toimi moraalinvartijana: kun nuoripari alkoi peuhata mm autossa niin kaupunkilegendojen ja nuorisolle suunnattujen kauhuelokuvien mukaan sattui kaikkea pahaa. Ikään kuin heräävä seksuaalisuus olisi laukaissut kaikki palohälyttimet ja sprinklerit auki. Onhan seksuaalisuus pelottava asia. Kun ihminen ei voi enää kontrolloida ja käskeä itseään viileän analyyttisesti, vaan alkaa haluta romantiikkaa ja ilotulituksia.

Se voi peräti ihan oma ja kotoisa omakotitalo kuten Poltergeistissä ja Halloweenissä, ja se on amerikkalaisten sarjojen halloween-jaksoissa se hylätty talo jossa kummittelee, mutta jonne pitää uskaltaa mennä. Ja kaikki on vain koulukavereitten aiheuttamaa pilaa. Vai onko?

Pelottava linna voi olla myös kulutushelvetti ostoskeskus kuten Night of the Living Dead -trilogian kakkososassa. Hirviö Freddie Krüeger lanseerasi pannuhuoneen helvetilliseksi paikaksi.

Pienin mahdollinen linnan symboli on komero mm Monster in the Closet aka

Kauhukaapin

kummitus tai vastaavaa suomeksi, - käytetty tehokeinona myös mm Halloweenissa, Cape Fearissa;

tai suihkukoppi / amme Psyko, Dressed to Kill, Carrie jäljittelijöineen. Meidät - katsojat - on ahdettu yhä pienempään ja pienempään tilaan jossa pelkäämme.

Nostalgiset aidon elämän patinoimat vanhan ajan esineetkin pelottavat ja kauhistuttavat - eikä vain hinnoillaan antiikkimarkkinoilla - mm kaivo Ringussa, Prinsessa Ruususelta kielletty rukki, joka myös toistaa gotiikan perinnettä, jossa on se yksi suljettu huone, minne ei saa mennä, sekä kirves, saha ja mikseipä ruuvimeisselikin.

Mutta suurin kauhun paikka on ihmisen mieli.

Unissa talo symboloi omaa itseä, mieltä, sen kellari ja ullakko kiehtovat...

*

Niin ikään

kauhuromantiikka rakentuu valmiiksi lukijan mielessä lähtien romaanista, jossa on fragmentteja:

 

mm kirjeitä, päiväkirjamerkintöjä ja uutisia. Lukija saa toimia nauttijana ja palapelin rakentajana.

*

Ei mikään ihme, että goottiromaani toimi esikuvana sekä

dekkareille

että surrealismille.

Katson Alfred Hitchcockin ohjaamaa Rebeccaa, ja se on kauhuromanttinen teos vuodelta 1940. Tämä kaunis mustavalkoinen filmi alkaa synkän rakennuksen, sukukartanon nimeltä Mandarley, runollisella kuvauksella yön hämärällä, kuun valossa, kaukana Cornwallissa. Sitten hyppäämme Monte Carloon, jossa meri myrskyää. Mies seisoo jyrkänteellä ja nainen kirkuu - estääkseen miehen itsemurhan. He rakastuvat, vaikka ovatkin aika lailla vastakohtainen pari: mies on ailahtelevainen, iloton, huonokäytöksinen, rikas, surullisen kokenut ja rauhaton erakko, ja nainen puolestaan vaatimaton, ystävällinen, rehellinen, hyväntuulinen, tasapainoinen, kokematon ja herkkä työväenluokkainen, ellei peräti palveluskuntaa, yhtä kaikki nainen joka joutuu taistelemaan paikastaan auringossa -kädestä suuhun.

Mies nappaa naisen mukaansa alussa kuvattuun jylhään kotiinsa, jonka matriarkkana toimii noitamainen, halveksiva taloudenhoitaja ikuisesti mustassa, koruttomassa leningissään ja nutturassa. Muutenkin kartano on kuten pitääkin: käytävien liekinmuotoiset holvikaaret muistuttavat goottilaista katedraalia, lautasliinat ovat kirjailtuja, ruokapöytä loputtoman pitkän raskaine kynttelikköineen, hopea-astiasto kiiltää käytössä, mutta suvun mahtipontisen kokoiset muotokuvat näyttävät salaperäisiltä, tunkkaisilta.

Ja on olemassa kielletty huone, miehen Maxim de Winterin ensimmäisen vaimon huone, joka on aistikkaasti sisutettu, mutta jätetty koskemattomaksi rouvan kuoleman jälkeen. Tämä kuollut nainen - ensimmäinen rouva de Winter, etunimeltään Rebecca - on tarinan " hullu nainen ullakolla ", vaikka nainen on kuollut on hän silti jatkuvasti läsnä, ja kummittelee nuoren parin välissä antamatta heille täydellistä onnea.

Kauhun herättäminen mielikuvituksen avulla, se, ettei kaikkea näytetä edes varjokuvin, on pelon p ja o. Äänet lisäävät painetta lukijan / katsojan aivoissa. Hyvänä tehokeinona on lastenlaulut tai lasten laulamat laulut kuten lallattelu, hokema weer gonna get you [ = nyt me saahaan suu-ut ] elokuvassa Evil Dead, jossa taas [a]ikuisen demonin ääni kutsuu taas: liity meihin, join us. Lapsuuden pelot ovat vahvimpia. Pimeän pelko. Yksin jättämisen pelko. Mistä tietää, ettei sängyn alla ole mörkö? Tai vankimielisairaalasta karannut? Pelleilevä poikaystävä joka tarraa nilkasta?

Yksi asia mistä lapset inhoavat vanhemmissaan: he saavat nukkua aina vieretysten, ei koskaan yksin. Heidän ei tarvitse pelätä.

*

Takatukka on jees - varsinkin valkoisen raidan kera

The Damned

-orkesterin nokkahahmosta Dave Vanianista; hän kirkui valkea raita mustissa hiuksissaan [klisheinen elementti jota myös Päivi Alasalmi käytti uusimmassa romaanissaan maukkaasti] ja tietysti kreivin röyhelöpuserossa kulmahampaat terävinä mm Älypäät-sarjassa jossa seikkaili myös vampyyri, joka sanoi olevansa autokoulunopettaja Johannesburgista. Mitä dandympi, sen parempi [Herrasmiesliigan Dorian Gray, vampyyri Lestat].

Linnaisten vihreässä kammarissa

- suomessa ei osata tehdä kauhuelokuvia jotka on tarkoitettu kauhuelokuviksi ja jotka yleisö ymmärtää kauhuelokuviksi

Kotimaisissa elokuvissa on monta kertaa alettu Linnaisten vihreän kammarin lailla aloitettu kummitustarinasta mutta päädytty heinäpaaleille piehtaroimaan pehtorien kanssa. Silti pidän goottilaisempana, tummempana ja symbolisempana kartanofilmiä Vedessä on railo jossa on maukas Ekke Hämäläinen - tuo suomi-filmien suomen Conrad Veidt - paha poika. Kun taas Valkoinen peura ei kuulu kartano- vaan lähinnä kotaelokuviin. Siitä tuonnempana.

= > "Saks. ekspressionistisissa elokuvissa maailmanmaineen saavuttanut Veidt näytteli myös yhdysv. ja engl. elokuvissa usein voimakkaan negatiivisia, uhkaavia roolihahmoja. Elokuvia: »Tohtori Caligarin kabinetti».

*

Timo Kukkola

n maukas

Hornanlinnan perilliset

- 70 vuotta suomalaista salapoliisikirjallisuutta

,

[WSOY 1980] näyttää, ettei dekkarit ilmestyneet tyhjästä, vaan gotiikan juurilta. Onpa ensimmäisen luvun nimikin Goottilainen linna ja ensimmäiset salapoliisikertomukset. Kukkola kertoo kuinka Horace Walpolen Otranton linna ilmestyi 1764 "tekijän omalla kustannuksella", ja esipuhe kertoi "kyseessä on käännös vuonna 1529 Napolissa ilmestyneestä teoksesta, jonka kirjoittaja on Onuphrio Muralto ja kääntäjä W. Marshall". Miksi näin?

Onhan se kiehtovampaa, ja kun tiedämme, että Walpole olleen parlamentin jäsen ja tuttu politiikasta ja seurapiireistä, niin aivan uuden genren aloittavan perverssin kauhuromanttisen romaanin tekijäksi ei ensimmäisenä olisi hinkumassa. Kukkola on tullut samaan tulokseen kuin kaikki gotiikkaa tutkineet, että "Romantiikka merkitsi vastalausetta klassismin harmoniselle muodolle ja valistuksen ajan sovinnaisille käsityksille. Hyvät tavat ja sivistynyt käyttäytyminen olivat uuden sukupolven mielestä sietämättömiä - paljon kiinnostavampaa oli keskiaikaisen ihmisen barbaarius ja taikauskoisuus." Ja mikä tärkeintä Kukkola muistuttaa, kuinka valistuksen aikana oli " halveksittu pimeää keskiaikaa ja suljettu silmät kaikilta käsittämättömiltä, pelottavilta ilmiöiltä sekä luonnossa että ihmismielessä; ei ollut ihme, että vallinneet käsitykset käännettiin päälaelleen ja siirryttiin usein käytännössäkin pimeimpään keskiaikaan."

Hän jatkaa, että osittain oli "kyseessä tietoinen leikittely älyllä ja tunteilla, mutta toisaalta romantiikan vakaana pyrkimyksenä oli ihmisen todellisuudenkäsityksen syventäminen, entistä totuudenmukaisemman kuvan luominen sekä menneisyydestä että nykyisyydestä. "

Koska kirja on painettu vuonna 1980 uusromantiikan ollessaan kukkeimmillaan ja koska kirja keskittyy nimenomaan rikoskirjallisuuteen ei gootteja mainita. Sen sijaan oli mukava huomata vuonna 1998 painetun Kirjallisuudentutkijain seuran vuosikirja 51 eli otsikoltaan Kirjallisuus, tunteet ja keskipäivän demoni ottavan jo gootit genren sisälle. Tässä tarkoitan gooteilla goottirockareita joita jo - vihdoin - esitellään Ilkka Mäyrän osiossa Nykykauhun iloiset pirut - kauhukulttuurin muuttuva minähirviö. Ensimmäinen otsikko Goottien kulttuuri kertoo jo kaiken sinällään. Tai minulle ainakin.

Mäyrä kirjoittaa:

"Gootit käyttävät goottilaisen kauhun traditiota kokonaisvaltaisesti hyväkseen identiteetin rakennuksessa. Heillä on oma pukeutumiskoodinsa, musiikkinsa, estetiikkansa, elämänasenteensa ja filosofiansa. Nykykauhu niin kirjallisuudessa kuin elokuvissa ammentaa tästä ilmiökentästä, ja samalla uudelleen artikuloi alakulttuurin kehittämän sensibiliteetin kautta kirjallista traditiota."

Esimerkkeinä Mäyrä antaa goottirockin - kuten Cure ja Bauhaus - esteettisen asenteen ja lyriikan ilmaantuneen sitaateiksi sarjakuvaan - kuten Sandman ja Crow.

*

Kuinka ollakaan, vuosien suosien odotus palkitaan...

Löydän Eino Railon Haamulinnan,

vanhan niteen, itsekin jo rauniolta näyttäen, vuodelta 1925.

Kirjan alaotsikossa lukee Aineistohistoriallinen tutkimus Englannin kauhuromantiikasta.

Emmin kahden vaiheilla, kuin arkeologi. Jos avaan kirjan, mureneeko sivut sormilleni, syövätkö sen hyppelevät varpuset? Otanko riskin?

" Olen tullut ajatelleeksi tätä aikakautta vielä senkin vuoksi, että sen merkitystä romantiikan historiassa ylipäätään väheksytään. " Railo kirjoittaa.

Minulle itselle on huvittavaa lukea valistuksen ajan filosofeja, mm juuri herraa nimeltä Rousseau joka kyllä kirjoitti lastenoikeuksista, mutta silti roiski siämentänsä mihin sattui, ja lappasi äpäröitään lastenkotiin. Mutta palatakseni takaisin huuruin Haamulinnaan:

Railo valistaa sivulla VI suuren romantiikan olevan orgaanisen kehityksen tulosta juurtensa ulottuessa laajalle, ja kauas. Kauhuromantiikan ja ainestensa " on johdettavissa keskitettävissä määrättyihin mielikuviin, jotka suggeroivat leimansa huomattavalla tavalla myöhemmän romantiikan tuotteisiin, ja jatkuvat vielä senkin jälkeen, kun niiden alkuperäinen muoto oli jo kokonaan unohtunut. " Haamulinnassa huomaamme sivulla VII Englannin romanttisen kirjallisuuden kiintyneen " luontoon ja sen herättämiin tunnelmiin "

lisäämällä romantiikan historiallista menneisyydenkaipuuta, ja Railo kokeekin tämän pläjäyksen yhdessä muodostavan " menneisyyden näyttämön joka rakennetaan hyvin monipuoliseksi, jotta se voisi herättää haluttuja tunnelmia. "

Lävitseni käy erinäisiä ravistuksia, tältäkö tuntuu kun joku kävelee haudallani? Minä tunnen kuinka Railon utuinen hahmo tutkiskelee aihepiiriään vuonna 1911 British Museumin kirjastossa, kuinka Bram Stoker penkoo Draculan taustoja aiemmin, ja vielä sitä aiemmin Mary Shelley; kuinka täyteen ahdettua tämä on! Ja kuinka kauniit pöydät, hyllyt, vitriinit; tämä olisi oiva olohuone, oma kirjasto. Mietin saapuuko joku minun jälkeenikin tänne penkomaan menneitä, ja järjestämään niitä esille - tuhoaako länsimainen ihmiskunta lopulla itsensä, että jäljelle jää vain joitakin niveljalkaisia, joista kehittyy ties mitä?

Eino metsästää byronilaista sankaria samannimisessä luvussaan jopa "korkeakulttuuriin" saakka: mm. Miltonin Saatana, ja Shakespearen Hamlet ja Jago kuuluvat tähän tummaan, tuliseen ja synkkään kastiin; " jo Otranton linnassa oli esiintynyt tumman, synkän ja intohimoisen tyrannin tyyppi, jota sitten Radcliffe erikoisella mielenkiinnolla viljeli" kirjoitetaan sivulla 249.

Nykyaikanakin tällainen tummanpuhuva hahmo on esimerkiksi tummeli-sarjan Emmerdalen tyyppi Cain, oi tuo paha, köyhä, katkera, kostava poika, satukirjoista tunnetun nimensäkin veroinen, tummat silmät ruskea tukka, arvaamaton antisankari joka nuorukaisna vietteli serkkunsa => nykyään tällainen kauhuromanttinen tyypillinen vastenmielinen elementti kuten sukurutsa on siirretty saippuaoopperoihin, joista ei pirukaan eikä käsikirjoittajaryhmä ota selvää kenen kaa kukakin on ollut. Emmerdalessa Cainin ja serkkunsa Charityn salarakkaus saa aikaan lapsen, joka adoptoidaan muualle, kunnes hän teini-ikäisenä löytää juurensa. Cain ja serkkunsa eivät tietenkään ole menneet naimisiin keskenään, vaan yhtä rutiköyhä serkku on prostituoidun uransa lopetettuaan mennyt naimisiin kylän rikkaimman miehen kanssa, joka istuu pyörätuolissa ja asuu suuressa kartanossa - kuin keskellä Lady Chatterleyn rakastajan kulisseja...

Sarjassa Cainia sanotaankin välillä Heatcliffiksi, tarkoittaen samankaltaisuutta Humisevan harjun Heatcliffin, tuon tummanpuhuvan, romanttisen roiston prototyyppiä.

Railo mainitsee haamuja käsitelleessään lyhyesti Emily Brontën kaameatehoisen teoksen Tuulien kukkula ( Wuthering Heights, 1847 ), mikä tuntuu hassulta, ettei aiheeseen paneuduta, kun tuo Heatcliff on niin selkeä byronilaisen romanttisen antisankarin variaatio että. Nyt en löydä kirjahylyistäni yhtään suomalaista painosta Humisevasta harjusta jotta voisin tarkastaa koska se suomennettiin ensimmäisen kerran. Saablari!

Myös Päivi Alasalmi on käyttänyt vastaavaa romanttista, tummanpuhuvaa hahmoa mm. kirjassaan Ystävä sä naisien, mutta ironisesti. Katso luku muualta Romangothin luvuista.

D. H. Lawrence

n kirjoittama Lady Chatterleyn rakastajan poimi lukuisia filmatisointeja kuten Humiseva harjukin... Lady Chatterleyn rakastaja kun oli pöyristyttävän radikaali seksuaalisuutensa vuoksi, eikä seksuaalisuuden sinänsä vaan eritoten ylhäisrouvan ja rahvaan suhteen vuoksi - sehän on... ennenkuulumatonta! Vaikka ennen vanhaan feodaaliaikoina oli linnanherralla erityisoikeudet sinne ja tänne hameen alle, niin lady ja riistanvartija eivät saaneet viime vuosisadankaan luokkayhteiskunnassa olla suhteessa. Mehän kaikki naiset muistamme Sean Beanin... eh roolisuorituksen Lady Chatterleyn rakastajana, ja Ralph Fiennesin Heatcliffinä..

Lordi Byronin kirjoittamien lyriikoiden mieskuva, ja tietysti paheellinen Byron itse omassa elämässään latasivat myyttiä säkenöivämmäksi: sivuilla 272-273 valotetaan lisää sankariamme, joka Childe Haroldin hahmossa ylpeänä ja uhmakkaana " purkaa ilmoille pessimisminsä ja vastalauseena maailman ja ihmisten kurjuuden johdosta, sen radikalisminsa ja rajattoman vapaudenrakkautensa, jonka profeetta hän oli, kohoaa tuo romanttinen, tumma, mutta samalla kalpea sankari salaperäisyydessään ja mistään piittaamattomuudessaan yhtäkkiä taistelijaksi keskelle Byronin omaa aikaa. " Soppaan lisätään vielä Byronin itämaisten tarinoiden demoninen olento, ja kyynisyys, eritoten Don Juanin hahmossa.

Byron, Railon mukaan, on täydentänyt tyypin [ tuotantonsa keskeisen olennon ] tarkastellen sitä eri vinkkeleistä ja " kohottaen sen Kainissa ja Manfredissa jumalia uhmaavaksi, kosmoksen salaisuuksia tietoonsa vaativaksi Prometheus-haahmoksi ".

Tästä pääsemmekin suoraan sisään Ken Russelin filmatisointiin Gothic, jossa alaston, laudanumin piristämä runoilija Percy Shelley tuntee olevansa kaiken yläpuolella, ja keikkuu katonharjalla mustaa taivasta vasten, sinisten salamoitten loisteessa, pelottomana, riemuissaan, kuolemattomana.. Hänen rakastettunsa Mary Shelley kirjoitti Frankensteinin alaotsikon eli nuori Prometheus. Urhea Prometheushan uhmasi jumalia varastaessaan heiltä tulen, antaakseen sen ihmisille.

Railo kirjoittaa juuri eräästä kauhuromantiikan harvinaisesta helmestä jossa demoni onkin naispuolinen ja hänellä on paha silmä, käärmeen katse

eli Coleridgen runokatkealmasta Christabel, ja kun herra Shelley kuunteli kohtausta Haamulinnan sivulla 303 " Geraldinen riisuuntumisesta, vaikutti sen salamyhkäinen kauhusisällys häneen niin suggestiivisesti, että hän selvästi oli näkevinään Geraldinen rinnassa silmät ".

Hassua kyllä, kauhuromantiikassa nainen on yleensä se ahdisteltu, neito ahdingossa, jota yksi [ elävä kuollut / demoninen himokas linnanherra / tärähtänyt munkki ] mies ahdistelee ja jonka toinen mies pelastaa, on lukea toisenlaisesta asetelmasta, joka on niin ikään tuttu satukirjoista: paha nainen ja käärme -tematiikaltaan. Juuri Russelin Gothic näyttää kohdan kohtauksen [ biljardihuoneessa ] jossa Claire pakottaa Shelleyn katsomaan silmiinsä - jotka ovat tietysti nännien tilalla.

*

Railon seuraava luku on nimeltään:

Sukurutsa ja romanttinen erotiikka

joka sivulta 311 lähtien tulikin jo liipaistua esimerkillä tuosta Emmerdale-sarjasta. Emmerdalea aiemminkin, nimittäin antiikin ammoisna aikoina kuuluisin aiheen käsittely on Oidipus, josta Jim Morrison räätälöi päivitetyn version Doors bändinsä taustatukena biisiksi The End, joka aikoinaan järkytti jenkkilän punaniskoja, vaikka sen aihepiiri oli korkeaotsaisinta korkeakulttuuria mitä voi palvoa eli antiikin tarinoita...

Myös oikeassa elämässä ja historiassa egyptiläisillä faaraoilla oli tapana mennä avioon sisarensa kanssa, Shakespearellekään aihe ei ollut vieras, mutta varsinaisen kultakautensa aihe sai 1700-luvun "sivistyksessä" Walpolen Otrantossa, romaanissa jossa sukurutsa oli aihevalintana kauhua ja inhoa aiheuttava. Samalla ajattelen sen olevan kiinnostavaa kielletyn aiheensa puolesta lukijalle Sattumalta löydän hyllystäni Byron-sektiosta erään lukemattoman kirjan, jonka taisin löytää ruotsalaisesta kierrätyskeskuksesta tai jätelavalta.

Lukiessani juuri tuota G. Åman-Nilssonin kirjoittamaa Lord Byron och det sekelgamla förtalet ( Bonniers Boktryckeri, 1915) tuota mainiota tutkielmaa Byron-mysteeristä, niin jo esipuheessa törmään oikean elämän sukurutsaan - Byronin rakkaussuhteeseen sisarpuolensa Augustan kanssa.

Russel

in useasti jo aiheesta mainittu filmi Gothic vihjailee Villa Diodatissa tapahtuvassa kohtauksessa, Byronin huoneessa, kuinka surumielisen kaihoisa ja epätoivoinen Byron on kutsuessaan palvelijattaren paikalle, tuo nainen joutuu riisuutumaan ja pukemaan yllensä valkean, posliinisen Augustan naamion, jonka tuntuu makaaberisti alleviivaan sisarusten kuollutta ja häiriintynyttä suhdetta.

G. Åman-Nilsson

in [ ruotsiksi ] kirjoittama luku Esinäytös voitaisiin lukea myös nimeksi Esileikki.... jossa alkuperäisellä kielellä [ englanniksi ] voimme lukea mm. Byronin Augustalle kirjoittamia kirjeitä - tässä jos missä on tirkistelyn makua, mutta mitä muuta aito noitavainojen jälkeinen kirjallisuudentutkimus on kuin tirkistelyä.. Kaikista mehevimmät kohdat on onneksi taitettu väljään kirjoitusasuun eli ne p o m p p a a v a t silmille, Byron kertoo olevansa ei pelkästään veli, vaan hellin ja kiintynein ystävänsä, ja tarvittaessa puolustaja. Suhde rakkaimpaan sisareen Augustaan on Byronille kaikista läheisin, niin suvun verisiteenä kuin läheisyytenäkin. Rakastunut nuorukainen tekee kaikkensa mitä Augusta ikinä pyytää... Naisen pitää vain luottaa Veljeensä, joka ei takuulla petä luottamusta... Byronin kirjeet ovat osoitettu aluksi Augusta Byronille, kuten tuo mainittu kirje vuonna 1804, sitten Rouva Leighille, kuten esimerkiksi kirje vuodelta 1813 joka alkaa lauseella ja hellyydenosoituksella Rakkain Augustani, mutta jatkuu vain poikarempassa tehdyllä ryyppyreissulla menemättä sen yksityiskohtaisimpiin detaljeihin. Kolmisen viikkoa on mennyt kun näemme seuraavan kirjeen anteeksipyytelevine sävyineen, jossa Byron selittää, miksi on ollut hiljaa - ei, hän ei todellakaan ole suuttunut..

Kenenkäs muun kuin onnettomasti rakastuneen tomppelin - tai häijyn, viettelevän Don Juanin säkeitä edellä olevat ovatkaan!

Kauhuromantiikan tyyliin luen pätkiä kirjeistä, sitten lyhyitä merkintöjä Byronin omista päiväkirjoista. Tekstin tiiviys ehkä kertoo, että hän kirjoitta paraikaa kiihkeästi kaunokirjallisuutta, eikä ehdi tuskailee pitkää blogia projektinsa edistymistä kuvaavana lokikirjana. Hän vain kirjoittaa, kun on saanut edellisenä yönä, turkkilaisen tarinan valmiiksi. Eräänä päivänä merkintänä on vain ettei ole saanut kirjettä --ltä, muttei saa valittaa... Varsin viehkeää on hänen unensa kuvaus, millaisen unen! Vaikka hän toivoo kuolleiden pysyvän levossa. Toisena keskiyönä hän on epätoivon partaalla - vain Augusta välittää hänestä...

- G. Åman-Nilsson

in kirjan suomennos allekirjoittaneen.

Lue myös

-

Pokkarijärkäle The Collected Poems of Lord Byron ( Wordsworth Poetry Library, 1994 ) jonka sivulla 174 alkaa Childe Harold´s Pilgrimage, tuo kärsivän reissumiehen taru. Samojen kansien sisällä on mm Don Juan, kuin Cain ja Manfredkin.

- Sigrid Combüchen

in romaani Byron ( 1988, suomenn. 1990 / WSOY ) josta ainakin sivulta 361 pääsee mukaan Villa Diodatin paheellisen porukan joukkoon matkalle Frankensteinin ja Vampyyrin syntyyn...

- Juuri tähän kesän taikaan perehtyy vielä syvällisemmin ja irvimmin leukaperin Fellinin kaima annahatsi Federico Andahazi kauhuromanttisessa pastississa Hurskaat sisaret ( 1998, suomenna. 2001 / Otava )

*

Unohdan aina sateenvarjon. Kastun, ja kiroan.

Häviän labyrintteihin ja gallerioihin.

Macbeth

Niin sitä on juurrutettu korkeakulttuurin arvoa pilviin kohoten. Ja se, että korkeakulttuuri on länsimaista, englannin- tai ranskan kielistä. Vähintäänkin kuollutta latinaa tai oopperan italiaa.

Minä katson saamelaisversiota Macbethista - se on silkkaa gotiikkaa. Joka tarinassa pitää olla linna ja vähintään kolme noitaa. Mikä tästä tekee eksoottisen elämyksen vaikka tämä on tehty kiven heiton päässä? He puhuvat saamea, ja koko ajan olemme ulkona, pelkästä jäästä tehdyn linnan sisällä.

Huuruinen,

kiiltävä,

muuttuva

ja

vääristävä

sininen jää

on sopivan goottilainen elementti, joka valtaa.

Seinät ovat kuulasta jäätä, samoin lattiat, katot ja huonekalut.

Verinen viiru näyttää erityisen vahvalta kuulakkaalla jäällä. Näemme paksun lumen peittämän metsän, ja siellä keskellä oranssin täysikuun. Kuulemme suden ulvovan. Näemme suden juoksevan. Näemme suden pysähtyvän. Näemme suden silmät. Miksi saame kuulostaa barbaarikieleltä? Pelottavalla kuninkaalla on kruunussaan poron luita.

Tämä on shamanistinen kokemus.

Muistin miten vaikea prosessi oli Riitta Nelimarkan väitöskirja jota änkeröitiin joka suuntaan pönkeältä patriarkaaliselta siis pölyiseltä tönköltä jalustalta käsin sikariportaasta josta aina muistettiin sanoa ettei tällaista voi tehdä, ei näin tyttö hyvä, heh heh.

Lappoonia, tämä on Lappoonia.

Shakeaspearen pääkallo,

Woolfin uintiretki

muistutus

Sain niin suuren raivon puuskan että juoksin niiltä seisomiltani ulos ja hyppäsin järveen.

Muistin kyllä Hiekalta saamani Virginia Woolfin uimakivet, jotka nyt koristivat takkaani. Ehkä ne olivat kuin Shakeaspearen pääkallo - aina muistuttamassa. Mutta Shakespearea enemmän Woolf koski minuun naisena kirjailijana koska tiesin, kestänkö tulematta hulluksi, ilman että ajautuisin niin kuin selkeästi kuljettu polku kohti järveä, tuhoa, itsemurhaa. Suomen kaltainen tuhansien järvien ja hukkuneitten ja Siljojen maa ei suinkaan ollut tasa-arvoinen, kaikkea muuta, oi te homehtuneet kravattikaulat? Ottakaa nokkanne pois perseestänne tai kollegoittenne perseestä ja nuuhkikaa raitista ilmaa, välillä. Osa meistä on kirjoittanut ja huutanut haudan takaa, teljettynä mielisairaalaan kuten L. Onerva. Ei voi olla lukematta Onervaa huomioimatta kuinka hänenkin aikanaan kirjallisuuden kenttä oli niin helkkarin typerä sovinistinen kissanyskös että pthyi. Hatrhor, minä huusin, mutta se vain katsoi minuun jumalattaren kiiltävillä kiivinvihreillä ylimielisillä silmillään, ja käveli pois aistikas häntä ikuisena kysymyksenä. Kuinka sairasta on valita minne miesrunoilija pääsee ja minne naisrunoilija joutuu. Edith Södergran ja Annikki Kariniemi. Aloin tulla vihaiseksi. Vihainen "nuori" nainen on vihainen "nuori" nainen keski-ikäisenäkin, näköjään, kun tytöttelyllä tällöinkin yritetään minua halveerata. Vartaaseen tuollaiset nuhjapäät.

*

Mikään ei ole muuttunut sitten Emilyn päivien

Emily Dickinson

in Golgatan kuningatar ( Tammi 2004 ) ilmestyi uunituoreena Merja Virolaisen ansiokkaana suomennoksena - jotta tämä merkittävä 1800-luvun runoilija tulisi tunnetuksi myös lintukodossamme. Koska nykyaikana kirjailija on in elokuvissa ja joskus jopa kirjoissakin, kuten Woolf Tunneissa ja tulevassa leffassa Sylvia Plathia valitettavasti esittää britti puupökkelö. Kirjailijan kuolema kiehtoo aina, naapurin poika - mitä minä nyt puhunkaan, ehkä koenkin itseni syntyperäiseksi trollehäxanilaiseksi - Timo K. Mukka muistetaan koristaa reliefien yli meidän kuolevaisten mutta kirjailijan eläessä kunta aina perii saataviaan. Kärsivä, tunteva oikea taiteilija - edellä mainittujen lisäksi: Frida Kahlo, Billie Holiday, Edith Piaf, Judy Garland, Courtney Love - on meidän tunteidemme tulkki, sijaiskärsijä polttavissa ramppivaloissa, hän repii itsensä, muistonsa kappaleiksi, avaa haavansa, uudelleen, se on tuskan, kaipuun, rakkauden - ja sen lopun - pilkahdus Maria Callas´n laulussa.. Mielenterveydelliset kriisit, ehkäisyn surkea taso, raskaudet, keskenmenot, ei mahdollisuutta koulutukseen eikö ammattiin, sodat, rahahuolet, silmäsairaudet, rutto, hammasmätä, lapsettomuus, amputoinnit, väkivalta, selkeä persoonaan tai sukupuoleen kohdistuva vähättely, aiheeton kritiikki, päätös ajautua erakoksi. Jatkuva painostus sekä perheen ja yhteisön sisällä.

Taiteilija-nainen on syynissä - jos hän on nero näyttelijänä joka antaa kaikkensa on hänen oltava huono, välinpitämätön ja kiireellinen äiti - näin annettiin ymmärtää vastikään ihan asiaohjelmassa. Tapetilla oli Bette Davis. Että naisen on oltava joko tai: perheetön vuosituhannen nero joka kiljuu demonit irti tai karkuun ruumiistaan antaessaan 110% lavalla tai kameran edessä. tai amerikkalainen hymyilevä uraton ammatiton kunnianhimoton kotirouvarobotti

ð mallia Stepfordin kotirouvat.

Tämä pohjustukseksi, sillä keskityn vain Dickinsonin persoonaan kirjan lähteiden mukaan. Jos Emilyllä oli runoilijana ja naisena vaikeaa tuolloin niin ei se aika sen paremmaksi ole muuttunut. Köyhällä naisella ei ole toiveitakaan kirjailija urasta. Ei ainakaan omalla naisen nimellään.

Pirkko Saisio

<< kirjoittaa miehen roolissa vankilasta, hän on uskottava, kun hän kirjoittaa samaan aikaan samalla lailla kokeneena / kokemattomana naisen roolissa vankilasta, hän ei ole uskottava. Kuinka naurettava systeemi, te pikku kriitikot!

Virolainen kirjoittaa Emilyn olleen naisena älykäs, sanavalmis, ei häävin näköinen ja ei toivoakaan rakkaudesta. Tätähän voi ajatella ettei kukaan mies huoli.

Tai paremminkin:

kukaan ei yltänyt hänen tasolleen,

kuten Virolainen kirjoittaa.

*

Ei siinäkään mielessä ole maailma muuttunut. Ei, emme me nerot naiset pidä itseämme ylivertaisina neroina erakkoina 366 päivää vuodessa ylhäisessä yksinäisyydessämme kristallikruunussa roikkuen ilosta kiljuen 30-luvun näyttelijättären hopeisessa satiinimekossa liihottaen shamppanjaa juoden kaiken maallisen yllä, vaan haluamme tasa-arvoa, joka alalla.

*

Kuinka paljon

pakahdutettuja

tunteita!

Dickinson keskeytti minut tuoreudellaan viime kesänä kun luin Ylimaulan kirjaa jossa oli lainaus D:n runosta, joka oli tuore. Villit yöt on myös tässä kokoelmassa, tosin toisenlaisena käännöksenä. En ole koskaan ollut katkera kuullessani Tolkienin kuluttaneen 20 vuotta keskittyen vain yhden kirjan / tarinan henkilöiden hahmottamiseen. Voi kunpa minä saisin 20 vuotta keskittyä siihen mihin haluan!

*

Katsoessani Hugon ja Balzac´n ja kenen tahansa romanttisia ja tunteisiin vetoavia elämänkertoja - joissa varsinkin Gerard Depardieu nokkamiehenä esitti -

en voi välttyä huomaamasta kuinka köyhiä nämä kirjailijat aina olivat mutta silti heillä kaikilla oli aina varaa palvelijaan!

Palatakseni gotiikkaan:

Gothic tales

 

-niminen kirjanen antaa sitä mitä lupaa - harva nykyaikana myytävä - ja varsinkin markkinoitava - niin tekee! Maljan paikka! Trumpetit soikoon! Elefantit marssikoon! Konfetteja pölytettäköön! Tämä lintukodostamme ostettu suhteellisen halpa, alle 4 euroa maksava kirja kannattaa lukea tai edes ostaa kirjahyllyä koristamaan linnansa pääkirjastoon, asuntovaunuun, mökille, kotia, pehmustettuun selliin, patikointiretkellä repussa se ei paljoa pokkarina vie tilaa ja antaa oivaa matkaseuraa Lontoon matkalle halpalennolla, pelkästään kirjan esittely täydentää gotiikan merkitysten palapeliä - ken sitä haluaa. Mehän kaikki tiedämme - tai ainakin nyt jos lukea osaamme ja viitsimme - kuinka kauhuromanttinen kirjallisuus syntyy 1700-luvun lopulla, juuri tuon järjen vuosisadan lopulla koska ihminen janosi bizarria ja tuntematonta, ei valmiiksi pureskeltua ja etiketeillä pläntättyä eksaktia hengittämätöntä tiukkaa silkkaa faktaa, vaan halusi päästä tuolle toiselle puolelle, yliluonnolliseen. Siihen kuului tietysti seksuaalisuus - tabuista suurin.

Vaikka 1700-luku oli järjen vuosisata niin se lupasi, että me kaikki olemme tasa-arvoisia, siis kaikki miehet ovat tasa-arvoisia, siis jokaiselle miehelle annettiin arvonsa, tasa-arvonsa.

Naiset tästä listalta puuttuivat, ja osittain orjat. Tasa-arvo kuului valkoiselle miehelle.

Kun ajattelee jo mainittua pylvääseen nostettua gurua Rousseauta joka kyllä kirjoitti tasa-arvosta ja lapsen kunnioituksesta mutta silti jätti heitteille äpäränsä tai työnsi lastenkotiin.

Siinäpä oiva miekkonen lasten oikeuksista kirjoittamaan!

= > lue lisää Kaari Utrion kirjoista, esimerkiksi Eevan tyttäret, joka kysyy 1700-luvusta, kenen valistus se olikaan osiossa Kenen vapaus?. Osiossa esitellään nimen omaan naisten osallistumista Ranskan vallankumoukseen -

- me gootithan tiedämme Mary Shelleyn äidin osallistuneen samaiseen verilöylyyn.

- ja huvittavaa, ja groteskia kyllä " Tasa-arvo, jonka vallankumous naisille tarjosi, oli oikeus kuolla samalla giljotiinilla kuin miehet." , Utrio kirjoittaa.

- Varokaapas muuten, lukijani, miespuolisia historian "opettajia" jotka eivät pidä Utrion historian kirjoituksia historian kirjoituksina.

*

Vastahakoinen vampyyri

eli alkuperäiseltä nimeltään The Reluctant Vampire oli eräs Tales from the Crypt -kauhusarjan [ Suomessa nimellä Kauhua kryptasta ] jaksoja. Yleensä tämä vastenmielinen ja seksistinen sarja oli tehty heteromiehiltä heteromiehille ja siinä ns. huumoria ja kauhua kun bimbot riisuvat ja kuolevat kidutuksiin ja nöyryytyksiin - ei, ei huumori eikä kauhu ole sitä, poikarukat. Mutta tämä jakso oli poikkeus tuolta sontatunkiolta ja katsomisen arvoinen: Näemme synkeän kartanon huoneen jossa suvun vanhat, pölyiset muotokuvat roikkuvat seinällä porautuvin katsein ja kulmahampaat kiiltäen, rotta juoksee vikkelään ja herätyskello soi - käsi nousee arkusta sen sulkemaan. Sitten arkusta nousee kokonainen vampyyri - maanantaita inhoten. * Hänen kylkiänsä kivistää nukuttuaan huonot päiväunet arkussa, mutta hän menee jääkapille ja ravistaa veriannostaan kuin me tavalliset kuolevaiset tuoremehupurkkia - sellaista jossa on paljon mehevää hedelmälihaa.. Samalla radiossa Rupert von Helsing [ näin nimen oli suomentaja kirjoittanut ] kertoo: "Vampyyrit ovat totta." Näemme vampyyrin kasvot - häntä näyttelee luottobritti Malcolm McDowell [ jonka petomaisuus, epäluotettavuus ja moraalittomuus on tullut tutuksi mm elokuvista Kissaihmiset ja Caligula ]. Hänen nimensä on mister Longtooth, suomeksi Pitkähammas, ja hän valmistuu lähtemään yötöihin - vartijaksi veripankkiin. Siinäpä on pukki kaalimaalla. Inventaarion yhteydessä huomataan, että vajetta on. Mistä johtuu hävikki? Konkurssi uhkaa!! Longtooth rottansa Leopold olkapäillään on herkkä mies - hän mieluummin vetää plasmapusseja kuin tappaa ihmisiä. Tietysti Rupert von Helsing [ häntä näyttelee - ihan ilman maskeeraustakin - perin karaktäärin näköinen hemmo, tuttu mm kasarihevi- ja glamrock -videoilta á la Mötley Crüe: Smokin´ in the Boys room ja Twisted Sisterin joku video ] pääsee jäljille. Mutta miksei hän ole van Helsing, kuten Dracula-tarinassa pitäisi korrektiimin olla?? Ai, ma muistan kun teimme van Helsigin Sanomia....

Tarinan on julkaissut alunperin William M. Gaines sarjakuvassa The Vault of Horror. Tämän jakson on ohjannut Elliot Silverstein, ja ainakin Malcolmin mukaan saaminen on meriitti sinänsä. Sarja tuli joskus 90-luvun puolivälissä, koska Marilyn Mansonin tuoreita videoita An American Antichrist - levyltä tuli silloin tuhkatiheään Superrock -ohjemassa, niin että meinasivat tämän jakson päälle mennä. Käsikirjoittajana toimi Terry Black ja tunnarin teki ainutlaatuinen Danny Elfman, jonka käsialaa on mm Simpsonit, miltei kaikki Tim Burton sinisen synkät elokuvat, kuten Batman, Sleepy Hollow....

Turhan tiedon ruutu, faktoja ja kalabaliikkia elävästä musiikista: Boomtown Rats teki I don´t like Mondays -kappaleen, koska eräs kalifornialainen pikkutyttö ei vain pitänyt maanantaista ja ampui silmittömästi koulussaan oppilaita ja yhden rehtorin.

En halunnut jatkaa Goottiromaanin nousu, tuho, haudasta repäisty ruho ja uusi uho –tutkielmaani, mutta pakotin itseni kirjoittamaan.

*

Mukavaa: televisiosta tulee Baskervillen koira, tuttu myös kirjahylystä. Keskikokoinen rasia unohtuneita joulukonvehteja, punaviiniä, torkkuhuopa, ovet lukossa, ikkunat tukossa.

"Ja piipun päällä oli hattu." Ei se että kuulin ylimääräisiä ääniä, mutta nämä kirjeiden liuskaleet, paperinpalat jotka hiljalleen tipahtivat yläkerrasta kuin joku luurankosorminen olisi niitä lattiaparrujen välistä ujuttanut. Oliko taloni niin seula? Vai halusiko joki vain antaa minun luulla niin? Kuinka rankkaa on ollakaan rikas perijätär, " niin paljon on aihetta lauluun",

jouduin lukemaan sikakalliita Miten omistan mettää -oppaita sekä katsomaan opetusvideoita miten raivata metsää, kun sinulla sitä on. Naurahdin itsekseni nykyajan onnettomille uusavuttomille. Mutta jostainhan on tieto haettava - en minä näe täällä heimopäällikön toimiston luona druidien ajanvarauslistaa. Vai näenkö?

*

Charlotte Corday

joka oli

" laajasti lukenut, aatteellisesti innostunut nuori nainen, joka liittyi vallankumouksen girondisteihin, maltilliseen puolueeseen. Charlotten kiihkeään sankaripalvontaan taipuvainen luonne saavutti täyttymyksensä kun hän murhasi jakobiinien johtajan, verisen Jean Paul Maratin kylpyammeeseen. Keskellä synkintä terroria, jolloin Ranskassa teloitettiin kuukausittain tuhansia ihmisiä, Charlotten verityö herätti erikoista inhoa, koska hän, murhaaja, oli nainen. "

Utrio

kertoo teoksessaan sivulla 310.

*

Minä metsästin Charlotten haamua Pariisisa, ja mm. Saint German des Près: n todella ystävällinen henkilökunta opasti siinä mielellään. Tosin ei tornia eikä tyrmiä ollut jäljellä raunioinakaan jonne Charlotte heitettiin tyrmään. Musee Grévinissä on aito amme minne Marat murhattiin - Marat ja Corday ovat esillä vahanukkeina. Niin ikään Musee Grévinissä mukava henkilökunta opastaa - jopa sähköpostitse.

*

Kyllä me, kyyniset pessimistiset nihilistitkin, kaipaamme ja tarvitsemme illuusioita, vieläkin. Musee Grévinissä, sali näyttää näin jälkeen päin katsottuna aivan samanlaiselta kuin elokuvan Van Helsing tanssisalikohtaus: shakkiruutulattia, kultaisia permantoja, katon lävitse kulkevalla nuoralla strapetsi -taiteilijoita, ilveilijöitä, peilikuvia. Makaaberia on tutustua kabinetin takahuoneisiin jossa säilytetään jämptisti materiaaleja: kas irtokäsiä, päätön istuva mies, ja irtosilmät tuntuvat seuraavan joka askeleella.

Lontoossa, Madame Tussaudin vahakabinetissa on nostettu seinälle yksi aito giljotiini, joka päätti Marie Antoinetten elämän. Siellä on myös kauhujen kammio, ja sarjamurhaajiakin esitellään. Kiehtovaa asiassa on se, että maksanut katsoja joutuu kävelemään pimeässä tunnelissa ja vankiselleissä valonpilkahdusta näkemättä, ja milloin tahansa psykopaatti hyppää hänen eteensä... Tosin tällaista kauhua saa harva valitettavasti nainen kokea se päivä, ja vallan ilmaiseksi. Mutta kauhukabinetissa näyttelijät hoitavat pelottelijan virkaa.

Marie Tussad, aikoinaan, peri vahatyön tekemisen taidon, ja teki kuolinnaamioita kansanmiehistään ( mm. Marie Antoinetten ) joita giljotiini oli typistänyt. Suurella volyymillä kauhujen kammiota fanitti aikoinaan viktoriaanisista kirjailijoista viktoriaanisin eli Charles Dickens joka laski ilmoille meheviä huhuja - jos kukaan siellä yönsä viettänyt selviytyy aamuun asti voittaa.... Vahakabinetissa persjalkanen Hitler pui nyrkkiään.

*

Olen upealla alppijärvellä, minua ympäröi kostean hämärän vaipan kietomat vuoret, järvi on tyyni, järvi on musta, natsit kippaavat salaperäisen arkun tummaan veteen, järven syvimmässä kohdassa,

tukehdutan huutoni, arkku arkku onko se sampo vai sinkki-puusta veistetty, tänne maisemaan on vaikea päästä, tuntuu, että tukehdun, kaikki haudataan ja unohdetaan, jawohl, natsien kulta, reinin kulta, Odinin kultaiset omenat, minä kurkotan, mutta en yllä, vaikka kiiltävät saappaani kasvavat kuin musteläiskä palttinaliinalla, mutta jään kiinni, ja olen hiessä. Alppiruusuja alppiruusuja minun on nälkä minä syön verisiä ruusujen varsia ja tiputtelen terälehtiä kyläläisten ylle, tämä itävaltalainen pirteä pirteä ilma, ah mikä parantola, unien sanitarium dulces usealla kielellä vieras olen.

Tästä taitaa tulla aika rankka projekti. Chanson egocetrique

- tein sinua v.2002-2013, ja jatkan - orgaanisbarokkinen nettikeitos puplailiklaankoon

 

~ the gothic sample of essays into grotesque phantasmagoria and back ~

 

©2002-2013 • romangoth


©2017 romangoth - suntuubi.com