Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Jemina Staalo: 1800-luvun lopulla kaikki kummallinen kiinnosti

 

Mtv3 näytti sunnuntai-iltapäivänä 23.5. joskus vuonna 1993 dokumentin Vampyyrien historia - jonka jälkeen tuli Sunnuntain luontoretki Ilkka Koiviston seurassa.

 

                            Keskityn tässä vain Vampyyrien historiaan.

 

Kyseessä oli tietystikin silloin uunituoreen Bram Stokerin Dracula -elokuvan puffi. Ja kun Draculaa ylimaallisen riivatusti - uskottavasti ja sielunsa demonit peliinsä pannen näyttelevä erinomainen

                                        Gary Oldman

[ myös Sid Viciouksensa ja Beethovenina ]

puhuu Bram Stokerin Draculan olevan

         " kosteaa ja... ja... märkää...  kuumaa... "

niin naiskatsoja sydän tykyttäen huomaa olevansa samassa jamassa. Mikä on sangen mieluisa olotila.

 

1800-luvun lopulla kaikki kummallinen ja eroottinen kiinnosti. Viktorian aikainen seurapiiri kauhisteli tavan tästä Rossettia tai Baudelairea. Tuon dekadentin kulttuurin sydämessä oli Stoker, joka saattoi käydä Oscar Wilden äidin illanvietoissa. Professori Christopher Frayling, Kuninkaallisesta taideakatemiasta jatkaa: Florence seurusteli Wilden kanssa, mutta otti Stokerin, koska tämä oli siippakanditattina luotettavampi, turvallisempi pitemmän päälle.

      Stoker asui keskellä romanttista 1880-90-luvun idyllissä lähellä Rossettia ja taidemaalari Whistleriä.

 

= > katso Patricia Cornwall: Viiltäjä- Jack - tapaus selvitetty

< jossa Jack the Ripperiksi on päätelty maalari Sickert, niin ikään Whistlerin oppipoika

    

Stoker keräsi ja kirjoitti valtavat määrät vampyyritietoutta, ja sijoitti Draculan synnyinseudun eksoottiseen Transilvaniaan. Sieltähän se Vlad Seivästäjä löytyi komeine sukunimineen. Dracula.

 

Mutta miksi nimi Dracula, Draculea kiehtoi? Onhan se pistävä, maskuliinen, länsimaissa pelottava paha kuten dragon ( lohikäärme ), tai vieras, uhkaava drake ( viikinkilaivan malli ) ja onhan kreikankielinen termi drakoninen ( epäinhimillinen, ankara, julma ) selkeä sanomaltaan. Jopa kuukausi voi olla drakoninen ( tsekkaa pimennykset ).

 

Äläkä pelkää jos Transsylvaaniassa kylkeesi liimautuu dragomaani, sillä hän on tulkki tai opas.

 

Dracul = Saatana vai oliko se lohikäärme??

Dracula = Hänen poikansa

 

Dracula.

Professori Leonard Wolf [! Auuu!], San Franciscon valtionyliopistosta hehkuttaa, kuinka " Stokerin kuviteltu Transilvania vastasi tarkoitusta." Kirjailija halusi kirjoittaa goottilaisen romaanin, synkkine ympäristöineen: korkeat rosoiset vuoret, raunioituneet luostarit, hautaholvit, maanalaiset kryptat. Whitbyn kaupungissa sijaitseva vaikuttavan näköinen raunioitunut luostari vetää puoleensa Dracula-fanaatikkoja. Mikäs - siinä, torahampaiden kaltaiset ajan patinan värjäämät luostarin pylväät ärjyvät silkkaa kauhuromantiikkaa... Niinpä tutustumme vampyyriseuraan joka käy paikkakunnalla säännöllisesti.

     Töllistelemme taloa jossa itse Bram Stoker asui Whitbyssä lomaillessaan. Stoker katsoi ikkunasta merelle, kuinka se myrskysi yöllä pahaenteisesti, kenties kalastajien ja kuunarien miehistön aviovaimot julmasti leskiksi muuttaen. Yön yksinäinen, surun jylinä. Kunnes vuonna 1885 satamaan ajautuu venäläisen Dmitri-laivan hylky - ja voilaa -  Stoker sai idean kirjaan kauhuromanttisesti hopeatarjottimella horjuen tarjoillen: näin Dracula voi saapua Englantiin. Vampyyriseuran Tina Rath kertoo tunnelmallisesti kuinka laiva Dmitri ajautuu rantahiekalle  " mutta kirjan Dmitri on kuolleiden laiva, merimiehet ovat hukkuneet. Jäljellä on vaan kokonaan veretön mies joka on sitonut itsensä rukousnauhallaan ruoriin."

      Bram Stokerin sukulainen Daniel Farson - lupsakkaana kuin suoraan Emmerdalesta - jatkaa puhetta kuinka vampyyrit eivät pelkästään purreet vaan imivät

* tutustu myös vampyyrilepakkoihin jotka voivat äänettöminä yöllä kipittää maata pitkin sinun tai karjasi kaulavaltimolle ja tehdä viiltoja ja ryystää tahi litkiä veren - ei siis imien *

Professori Elaine Showalter Princetonin yliopistosta puolestaan kertoo sen harvemmin kyseenalaistetun tai edes puhutun, ajatellun näkökulman jossa pureminen on " tunkeutumista naiseen odottamattomasta kohdasta." Koska " kaulansivua ei yleensä mielletä eroottiseksi kohdaksi mutta naiset reagoivat siihen seksuaaliaktin tavoin, orgastisesti." Ja samalla näemme kuvaa upeasta Hammer filmatisoinnista jossa ripset räpsyen ja sydän pamppaillen odotuksesta joka kohta ratkeaa hillittömyydestä - odotuksesta odottaa kiihtyneenä tyttö selällään pylvässängyllään, että Christopher Leen [ karismaattisin koskaan tapaamani Dracula, muuten ] näyttelemä värikäs Dracula tulisi ja poimisi hänet.

     Dokkarin mukaan Nosferatusta lähtien " elokuvantekijät  ovat tajunneet tämän veren ja seksin yhteyden paljon selvemmin kuin Stoker itse." - professori Leonard Wolf kertoo vai kertooko.

Vampyyrielokuvien oppaan kirjoittaja Stephen Jones puhuu Nosferatun rumuudesta.

* katso kaikki Nosferatut +  Stephen Kingin romaaniin perustuva Salem´s Lot jonka kansikuva näyttää modernin, tai siis 80-luvun elävän kuolleen - hyvin pitkälti Nosferatun ja rotan näköisenä, aitona mörkönä.

     Leffassa näyttelee muuten myös yksi amerikkalaisen vapaan ilmaisun elokuvan lippulaivoja joita voi vain kumartaa eli  Sam Fuller joka myös piipahti Sodankylässä, filmifestivaaleilla *

Frayling kuvaa Nosferatu kaljupäänä jyrsijähampaisena kansantarun hahmona

" eikä suinkaan puoleensavetävänä salonkileijonana." Nosferatu elokuvallinen nerous oli metaforat mm ruton saapuminen satamaan tuon laivan muodossa, ruuma aukeaa " ja rotat ryntäävät valtaamaan kaupungin ja koleraepidemia alkaa." 

     

1927 Laukaus yössä oli ensimmäinen hollywood-vampyyrielokuva - Lon Chaney pelotteli pääroolissa. Vasta vuonna 1931 räjähti pankki kun mustavalkoiseksi Draculaksi tuli sopivan eksoottinen, kiinnostava muukalainen - tuo seksikäs vanhan ajan herrasmies Bela Lugosi. Sopivaa lama-ajalle, ja sotien väliin. Lugosille rooli oli jo tuttu - hän oli jo kolme vuotta esittänyt sitä näyttämöllä. Itse Christopher Lee kertoo Lugosin olleen " hieno ja etevä unkarilainen näyttelijä ja kuuluisa shakespeare-tulkitsija. .. Hän oli näytellyt miltei kaikissa mahdollisissa näytelmissä." Näyttelijä Carroll Borland toimi Lucynä [ muistatte ainakin kuvat joissa hänellä on tavattoman pitkät mustat hiukset ja huulet ] Bela vastanäyttelijänä: " Hän oli ilmeisesti seksikkäin mies mitä olen eläessäni tavannut. Kun hän käveli huoneeseen, joka nurkka kohahti."

 

= > Dracula, ohjannut Tod Browning (1931)

 

Dr. Acula, Alucard, Orlock, Blacula - rakkaalla hirviöllä on monta nimeä   ja minä kutsun teitä kaikkia...

   

" Ajatus Karpaattien korvessa sijaitsevasta linnasta jossa frakkipukuinen mies tulee ottamaan vastaan ei ole ainakaan Stokerilta lähtöisin." Lee sanoo.

Mutta Draculan viitasta tuli Lugosille taakka - miltei samoin oli käydä hänen viittansa perijälle, Leelle. Vuonna 1958 britti Lee kokeili viittaa hartioilleen ensimmäistä kertaa Hammerin nyt ensimmäistä kertaa kunnolla värielokuvassa peräti Techicolour elokuvassa Pimeyden prinssi. Lee oli pitkänä komean miehenä pelottava, susimainen sadisti, arvaamaton villipeto, jonka silmät todella olivat verenpunaiset ja pitkät, toraisat kulmahampaat...   Frayling kuvaa Leetä Draculana sivistyneeksi ja hallitsevaksi ylimykseksi verrattuna Lugosiin ja Schreckiin " joka näyttää Nosferatussa penikseltä jolla on hampaat " Karismaattisen kreivin edessä oih, niin auliit uhrit lankesivat loveen... " Hahmo on hyvin eroottinen, se on aivan selvää. Naiset eivät voi häntä vastustaa. " Lee sanoo ja jatkaa hahmon olevan hyvin romanttinen ja hyvin sankarillinen.       

 

     Hammerin kuudes Dracula-elokuva Satanic rites of Dracula oli Leelle viimeinen pisara. Jos näin voi  aiheeseen kintaalla viitaten sanoa. Kyse oli svengaava ja jytäävä 70-luvun Lontoo, jossa asui muuan erakko Denham - jota ei koskaan nähty päiväsaikaan. Hm.. Juuri 1970-luvulla Dracula-buumi puhkesi kukkaan kenties karmiininpunaiseksi, samettiseksi ruusuksi, ja Lee Draculana astui syrjään [ tympäännyttyään toistuvaan muuttumattomaan rooliin ja elokuviin - vuosi vuoden perään ] ja tilalle purjehtivat seksikkäät naisvampyyrit.

 

   "Tule... Haluan sinua niin kovasti."

     Bram Stokerin Draculan käsikirjoittaja James V. Hart huomasi 70-luvulla, ettei oikeata Draculan tarinaa oltu tehty elokuvaksi.

 = > iltalukemiseksi Hart ja Coppola kirjoittama, maistuva pokkari Bram Stokerin Dracula

 

       Hartin mukaan Stoker tunnusti miehessä olevan pelon " jota

       naisen hillitön seksuaalinen energia voi miehessä herättää. ...

       Dracula käsittelee sen energian purkautumista ja mahtia. "

 

Mitä tähän Wolf sanoo? Aiheen pahuus on " Se että vampyyri erotisoi naiset." Vampyyriseuran puheenjohtaja goottiasuinen ja vampyyrinhampainen Carole Bonahan kertoo, ettei Lucyllä ollut aluksi juuri ollenkaan persoonallisuutta, kunnes naiset muuttuvat vampyyreiksi " silloin heistä tuli seksuaalisia ja kerrassaan jännittäviä olentoja." Lucyä näytellyt Sadie Frost halusi näyttää roolihahmonsa " että hän nauttii yhtä paljon kuin inhoaa sitä kun hän pystyy kuulemaan ja näkemään enemmän." Hänestä oli upeaa seistä neljän miehen edessä ja sanoa " että haistakaa te paskat, minä olenkin nyt vampyyri."

 

Tunkeutuuko Dracula koskaan toiseen mieheen?

Niinhän ei käy, Showalter sanoo, " mutta tämä houkutteleva odotus antaa juuri eroottista latausta."

 

Seuraavassa kuvassa Gary Oldmanin Dracula ikivanhana herrasmiehenä paksussa, valkoisessa peruukissaan pitkillä kynsillään ajaa partaveitsellä miltei pelosta tärisevän [ vai odotuksesta värisevän? ] kauniin pojan Keanu Reevesin näyttelemän Jonathan Harkerin kaulaa eikun partaa, pitkin, rauhallisin vedoin. Elävä kuva näyttää eroottiselta, sadomasokistiselta. Katsoja odottaa. Haastattelussa Oldman muistelee koskettaneensa Harkeria ja sanoo

                            "Tekisi mieli vähän niin kuin maistaa.",

                                      metodi-näyttelijä, siis oikea näyttelijä kun on...

 

Stokerin sukulainen kieltää Stokerin homoseksuaalisuuden, mutta " Silti olen varma että hän oli rakastunut Irvingiin."  Henry Irving oli " ajan johtava näyttelijä ", joka 1876 kutsui Stokerin päivälliselle hotelliinsa... Näyttelijä lausui runoa niin karismaattisesti ja mesmeerisesti, että Stoker " joutui lopulta jonkinlaisen hysterian valtaan." Tehän tiedätte Stendahlin syndrooman - kun ihailee taidetta liikaa museossa päässä käy poks. Liian ylitsevuotavan suuri kokemus jota ei pysty käsittämään tai edes käsittelemään, näin ajattelen, tuota liian räjähtävän nautinnollista, pyhää, taidepläjäystä, boheemia, kutittelevaa, vaikuttavaa kokemusta, ja samoin voi käydä rock-konserteissa; fanihysteria, kirkuminen, ekstaasi, palvominen tuon suuren taiteen - tai epätaiteen edessä... Samankaltaista kuin shamaanilla joka lankeaa loveen, menee hurmostilaan. Tämä yhdistettynä eroottiseen odotukseen kirjoissa, elokuvissa, ja rock- kabareissa - saa samppanjapullojen korkit poksahtamaan, ja boilerin ylikuumenemaan ja räjähtämään - liian paljon painetta. Näin minä ainakin luulen Stokerille käyneen. Valmistuukohan tämä väitöskirjani koskaan? Toisaalta - olin niin viktoriaanisen maailman lumoissa, että...  " Siitä alkaen Stoker omisti elämänsä Irvingille " joka tietystikin " käytti häntä niin säälimättömästi hyväkseen"  kuin vampyyri - voisin tähän lisätä  " että voisi liiankin osuvasti verrata Irvingiä vampyyriin", Stokerin sukulainen ennättää sanoa. Delete delete

Stokerista tuli hänen managerinsa 28 vuodeksi. "... imeä kaiken antamatta mitään " kuten Hart hymyilleen sanoo. Seepian sävyttämässä kuvassa Irvingillä on hyvin hypnoottiset Rasputin-maiset hyvin syvälle porautuvat silmät, tuo säälimätön tunteeton ilme, laihat posket, tukan reuhtana hajallaan - ja silti hän ei esittänyt Draculaa Royal Lyceum Theatressa *. Ehkä hänen ei tarvinnut. Hänhän oli [kuin] Dracula.      

* Bram Stokerin Draculassa on kohtaus jossa Dracula tapaa Minan tavallaan ensimmäistä kertaa Lontoossa, apteekin edustalla, ja vieressä mainostetaan LYCEUM THEATREa.*

 

 

                              tahraa heidän verensä

 

Tietysti Draculassa on psykologinen syvyytensä joka kaukoluotaa ihmisen pelkoja esim. seksuaalisuutta kohtaan jota ei "normaalina" saanut olla, ja kuten dokumentissakin huomattiin ja huomautettiin, ja näitä pelkoja on sitten psykoanalysoitu puhki koko 1900-luvun. Dokumenttihan on tehty joskus vuoden 1992 paikkeilla tai jälkeen.  Se kuvaa myös toisenlaisia pelkoja, muukalaispelkoja, että " siirtolaisuus tahraa heidän verensä, että idästä tulee saaste ", kuten Frayling huomauttaa. Showalter jatkaa Draclua -hahmon kuvatun ulkomaalaiseksi " joka on näöltään heti tunnistettavissa. Hän on idästä, juutalainen."  Juuri Itä-Euroopasta tulikin suuria muuttoaaltoja Lontooseen. Murnaun Nosferatu kuvaa vampyyrin saapumista ruton levittämisellä - kun rotat hyppäävät maihin. Herzogin Nosferatu kuvaa samaa, luonnollisestikin, mutta maaninen ohjaaja viis veisasi mitä tehdä noille sadoille, tuhansille rotille kuvausten jälkeen. Mutta Stoker kuvaa myös toista ajan kauhua, kupan leviämistä.

 

= > elokuvassa metafyysikko Van Helsing - kohtalaisen paljon eksentrisyydessään uskottava Anthony Hopkins - joka vitsailee lääkärinsalin, tuon kuopan jossa alhaalla lääkäriopettaja leikkelee ruumista ja ympärillä lääkärioppilaat kaikki järjestään miehiä tömisyttävät pulpettejaan mutta tässä tapauksessa lepakkoa häkissä tutkien ja vitsailevan sivilisaation ja syfilisaatiosta *

 

                         "Vampyyriseksin vaarojen hinta"

"Veren siirtyminen ihmisestä toiseen seksuaaliaktissa oli kupan ja sen leviämisen vertauskuva." Mihin kuppa sitten johti, ennen kuolemaa?

Showalter kertoo mielisairauden 1880-luvulla olleen " elinikäistä sulkemista laitokseen." Shoewalterin mielestä kaikki kirjat hahmot pelkäävät tulevansa hulluiksi. Kun veret synnillisesti yhtyvät  "menettää sielunsa saatanalle."     Että semmoista. 

 

* osin "suora lainaus sitaateissa", osin dokumentin suomennos, osin suomennos kirjailijan, osin mukailtu * esim. kohdassa joka menee suurin piirtein näin dokumentilla suomennuttuna: olen Saatanallinen Prinssi Vlad  pitäisi lukea olen Sakalin Ruhtinas Vlad... ja Nosferatun kreivi on suomennettu nimeksi Orlec kun muualla ja itse elokuvassa hän on kreivi Orlock.

                 * lue tutkielmani Saatanallinen Prinssi Vlad *

 

Miltei saman paketin tarjoaa dokumentti Dracula - Blood lines: Dracula - mies, myytti ja elokuva (1992) joka taisi tulla 1993 niin ikään Maikkarilla. Tässäkin Bram Stokerin Draculan näyttelijät puhuvat enemmän, samoin ohjaaja Francis Ford Coppola, mutta näemme paljon pätkiä elokuvan tekemisestä, mm kuinka upea Gary Oldman lyö kädellä päähänsä, että muistaisi replat prikuulleen. Hän puhuu Draculasta au naturel, ja osin Draculan eri puvuissa ja meikeissä. Pidän tätä vanhaa heppua [ käännös sukunimestä, tai miksei vanha hänhän näyttelee 400-vuotiasta kuollutta miestä ] demonisena näyttelijänä, joka antaa elokuvassa kaikkensa, mm pääroolissa muuallakin kuten Sid Viciouksena hän oli Sidimpi kuin Sex Pistolsien punk-legenda Sid Vicious itse, lisäksi muita luovia historiallisia neroja: Beethoven. Hän kertoo kuinka orgastinen, kutitteleva, piinaava, eroottinen odotus tuo kaulanpureminen on.

 

              Katsoja seuraa häntä sanoinkuvaamattoman innostuneesti.

 

                                                      *

 

   Dracula on pian kaikkien huulilla!

 

Milloin Dracula oli kaikkien huulilla, tai paremminkin kaulavaltimoilla ja kassakone kilisi kuin konsanaan jouluna tai anekaupassa? Olimme juuri nähneet Francis Ford Coppolan tuoreimman elokuvan Bram Stokerin Dracula ja tihkuimme intohimoa pubissa? Kysehän oli tietysti vuodesta 1993, jolloin mm kotimainen elokuvalehti Click pränttäsi kevätnumeronsa mustavalkoiseen rakeiseen kanteen kuvan tuosta odotetusta ja kohutusta filmistä jossa Dracula Gary Oldmanin näyttelemänä on saanut uutta verta ja kävelee koreana keikarina Lontoon vilisevillä kaduilla silinteri kallellaan. Tärkeimmän jutun otsikko onkin Vampyyrit ovat jälleen in. Ja väliotsikkona on paljon puhuva: Saatana saapuu Lontooseen.

     

Niin kuin Dracula joka pystyy muuntautumaan sudeksi, lepakoksi ja rotiksi on myös Oldman hyvinkin muuntautumiskykyinen heebo. Sid Viciouksesta Lee Harvey Oswaldiksi, Beethovenista Garysta on moneksi.

   

Ja olihan lintukotomme ulkopuolellakin Gary iskemässä pitkät kulmahampaansa tietysti huumorilehti MADin kannessa pikku pisamaposkeen [4/1993] vaikka otsikko sanoi: imetään Dracula kuiviin! Lehdykän sivuilla voi tavata ja tiirustella sarjakuvana heidän versiotaan Francis Ford Coppolan Bram Stokerin Draculasta. Huh, sain kirjoitettua lauseen loppuun.

   

Tietysti myös vakavahenkinen elokuvalehti Premiere [ numerossaan December 1992] näytti kannessa Winona Ryderin silmät kiinni, meikatuksi kuin Louise Brooks 20-30-luvun tyyliin, ja Gary Oldman väijyy hänen pitkän, valkoisen kaulansa liepeillä. Kannen otsikon voi kääntääkin jotensakin näinikkään: Gary antaa Winonalle ikuisen suudelman. Mukana on ultratyylikkäitä ja hassuja kuvia [jokaiselle jotakin] kohtalokkaasta valkokangasparista, - onhan Dracula ylittänyt ajan valtameriä löytääkseen kuolleen rakastettunsa uudelleen, ja nyt hän on hänet löytänyt, muutaman sadan vuoden etsimisen jälkeen, aidon reinkarnaation. Ja Francis puhuu urastaan.

           Drac´s back - he´s  gonna  suck  you...

Kirpputorilla on hauska löytää Dracula -aiheisiä älppäreitä,

joiden tummanpuhuvassa kannessa poseeraa piirretty Bela Lugosi täydessä tällingissään: smokissaan, viitassa ja arkun vierellä hämähäkinseittien peittämien goottilaisiin raunioiden kehystämänä. Musiikki voi olla silkkaa diskohumppaa ja kertosäe mennä: Drac´s back, he´s gonna suck you! Eli Dracula on palannut, ja hän tulee imemään sinua...

                                       Tai ainakin kuppaamaan rahat.

      

Muttei Dracula-levyt ole pelkkää anglosaksia: suomalainen Frederik on tehnyt myös Dracula-aiheisen levyn. Tai, no, ainakin kansiltaan.

  

Mutta kiinnostavimpia vampyyrilevyjä on: The Screaming Tribesmen: A date with a vampire -ep [ kannessa tietysti Nosferatu ], jossa sanoituksissa tulee ilmi se tärkein naisvampin pointti: raa´asti käännettynä = "minä tiedän sen naisen olevan demonin, mutta jotenkin vaan en välitä." Koko levy alkaa vanhanaikaisesti, pelottavalla pianon soitolla.

Suomalainen Two Witches teki biisin, jossa jumaloitiin Christopher Leetä. Hieno sinkku.

 

                      Draculassa on imua!

 

Toisaalta ilmaisun DRACULA SUCKS  voi suomentaa joko Dracula imee [ imettää?? kuten rule > rulettaa?? ]

tai Dracula on surkee, Dracula kusee, Dracula haisee, Dracula on syvältä.   

 

Leen Dracula ilmeisesti antoi naisille tilaa halukkaana ja perin kyllästyneenä  lopettaa Draculoinnin. Toisaalta hänen oli pakko Draculoida - kun koko elokuva oli jo myyty Leen nimellä Amerikan markkinoille vaikkei ollut kuvattu ensimmäistäkään sekuntia.

 

Mutta mikä vimma oli tuo outo voima jolla Dracula sai halukkaat naiset

        - tietysti syvään uurrettuine kaula-aukkoine muuttumaan hornan portoiksi, kähisemään vihkivedelle, sylkemään tulta krusifiksin päälle...

 

     Nämä anteliaat uhrit astuivat tiukan viktoriaanisista tukahduttavista kulisseistaan,

                                             

                   siis isänsä, miehensä, veljensä, alaisuudesta vampyyrikreivin alaisuuteen,

ja muututtuaan vampyyriksi tyttösen poikaystävät, sulhasehdokkaat ja muu suku professori Van Helsingin johdolla tuhosivat tytön, leikkaamalla tämän pään irti ja lävistämällä tämän rintakehän puisella vaarnalla - tappoivat siis hänessä alkaneen kapinan kaikkia per[iar]voja kohtaan.

Ja näin ennen kuolemaansa tyttö tuli takaisin isänsä ja sukunsa valtaan. Näin ollen näyttää, että ei hän kapinoinut lainkaan, eikä ollut vapaa koskaan. 

Ainakin hän toimi toisin kun ahdistavat normit sanoivat. Niin ikään Hammerin elokuvassa - niin muuten

                                               A Hammer productions

kertoi että nyt tulee värikylläistä, niukkaa, viktoriaanista kauhua 50-luvun lopusta 70-luvun alkuun joista ensimmäiset reilut 10 vuotta olivat sitä kulta-aikaa. Aina ensimmäisestä Frankensteinistä 1957 Horror of Draculasta vuodelta 1958 n vuoteen 1972 saakka, mukana oli myös Liskonaista, Sherlock Holmesia mm Baskervillen koiraa, Hullu munkki Rasputin,

ja kauniissa, romanttisen nostalgisissa, kodikkaissa ja karmeissa viktoriaanisissa kulisseissa. Korsetit istuivat kuin sillit ja silinterit kiilsivät. Kaasuvalot, hevoskiesit, tapetit, monokkelit, ja jopa liemikulhotkin vaikuttavat aidoilta. Monografi tallensi paroni Frankensteinin puhetta.

 

           Bakkanaalit Beelsepubin kanssa

 

Viimeistä edellinen Hammerin Dracula versus Van Helsing - mittelö oli Dracula A.D. 1972. Suomessa elokuva näytettiin MTVn siis mainostelevision kanavalla nimellä Draculan kosto.

Elokuvassa vanha kunnon Van Helsing ( itse oikeutetusti Peter Cushing ) tuo oikean Van Helsingin jälkeläinen oli tyttären tyttärensä Jessican [  kiltti naapurin tyttö jota näyttelee Stephanie Beacham joka on näytellyt vähemmän kilttiä, arvonsa tuntevaa snobia bitchiä sekä Dynastiassa että naisvankilasarjassa Bad Girls ] kera vaarassa.

    

Mutta miten Draculalle käy nykymaailmassa, 1970-luvulla? Itse asiassa Dracula manataan henkiin: joukko pilveä pössytteleviä, huonotapaisia, omatoimisia nuoria kerääntyy jenginsä johtajan, okkultistin nimeltä Johnny Alucard [ joko kellot soivat?] ohjaamana hylättyyn kirkkoon, siis epäpyhälle maalle, ei sen enemmän eikä vähemmän kuin mustan messun. Yllätys yllätys - maalle on haudattu jengiin kuuluvan Jessican esi-isä, se oikea Professori Van Helsing, joka tuhosi Draculan tasan sata vuotta sitten 1872. Alucard manaa esiin pahimpia demoneita - en nyt toista niitä tässä mainitse, ettei kukaan vain käyttäsisi tätä kirjaa Necronomiconina... -  ja sitten hän lausuu perkeleistä pahimman paholaisen nimen, Draculan. 

                     R e s t                 i n            f i n a l                p e a c e ? 

 

                          Dracula  puree!

 

      Elokuvassa Taste the blood of Dracula jo nimi johdattaa, että

                Maista Draculan verta. Nam.

 

Tämä vuonna 1969 valmistunut filmi näytettiin Maikkarilla nimellä Dracula - paholaisen lähettiläs sijoittuu viktoriaaniseen aikaan - yllätys yllätys.

* Katso elokuvan synopsis luvusta Lontoossa tuntuu jatkuvan ikuinen yö, kolmas kappale *

Tässä Draculan manaa esiin vastenmielinen viktoriaaninen kyllästyneiden, moraalittomien herrasmiesten joukko, jotka haluavat lisää kicksiä elämään mustasta messusta - jonka tarkoituksena niin ikään on herättää esiin Dracula - tuo maailman pahin mies.

 

                                                               Vade retro

 

                    Veri antaa ikuisen elämän

Hairahduin katsomaan televisiota: Excccentriiiks eli Maailmanmenoa -ohjelma esitteli kaiken maailman friikkejä siis vampyyri-Vladia. Tietysti aihepiiri vampirismi - gotiikka vetoaa kaikenlaisiin, höyhtyväpäihinkin. Valitettavasti. Ja juuri näihin haluaa media keskittää huomionsa - että

punaniskat kauhistuvat ja yhdistävät tämän miekkosen tavat kaikkiin kalpeisiin viittapukuisiin haahuileviin miehiin hautausmailla. Videolla kävelee ja puhelee kuin kuka tahansa fanaatikko, jolle goottilaiset kulissit, Bela Lugosin herrasmiesvampyyrin smokki ja meikki, laadukas viitta, hautausmaan rauha, mennyt elämä jne. puhuttelevat. Kurkistamme kaihtimien taakse: Vlad on lapsuudesta asti ollut poikkeava, ruumisarkussa nukkuva jonkin sortin nykyajan vampyyri, ja vampyyrit ja kuolema ovat vaivanneet häntä lapsuudesta saakka. Öisin vampyyrit ilmestyivät samaan aikaan. Vlad uskoo että veri antaa ikuisen elämän, sitä nuoristuu ja uudistuu - siispä hän poikkeaa teurastamoon verituopilliselle. Tätähän ihmiset inhoavat - vaikka kuinka eläinten raatoja söisivätkin, mutta teurastamosta ei saa puhua. Miekkonen käy mietiskelemässä ja keskustelemassa hautausmaalla esi-isiensä kanssa, "vaikka suku ja kyläläiset ovat hylänneet Vladin." Hän sanoo: " Hautausmaalta löytyy rauha jota ei sivistyneestä yhteiskunnasta löydä." Esi-isien seurasta Vlad saa " voimaa ja uskomattoman mielenrauhan. Elävät ovat pelottavimpia kuin kuolleet." Sitten tämä uhraa pulun.

                                 "Kuolema avaa oven ikuiseen elämään."

*  "suorat lainaukset näin siististi sitaateissa",  osin suomennos englannista ja lyhennelmä kirjailijan *

 

                  " En koskaan juo... kahvia."

 

Mutta jos Draculan on vaikea sopeutua 1970-luvun Lontooseen, niin mitä tehdä tällä vuosituhannella??

 

                  Dracula 2000

on äärimmäisen pökkelö Dracula-filkka, jossa miehitys ja naisitus ontuu - lukuun ottamatta

Jonny Lee Milleria [ Trainspotting, Canterburyn tarinat, ja tietysti TV-elovassa Byron (2003) hän on itse Lord Byron.. ]

ja Christopher Plummeria ( 12 apinaa (Twelve Monkeys, 1995) Tohtori Goines, muita rooleja: Cyrano de Bergerac, Hamlet, Oidipus, Sherlock Holmes, Vladimir Nabokov, Don Juan, joulupukki, Aristoteles ( Alexander, 2004 ) ja The Sound of Musicin van Trappin herra..  lisäksi liuta Wolfista Malcolm X:ään. )

 

tuota luotettavaa kauhuheeboa joka kuten kollega Donald Pleasence löytävät aina oman hiljaisen tiensä kauhuelokuviin. Christopher Plummer on tietystikin Abraham/Matthew Van Van Helsing, joka läträä iilimadoilla ja pitää matalan majansa - kovasti nimi näyttää Carfax Abbeyltä  joka on Dracula-romaanista tuttu luukku, jonka Dracula haluaa Lontoosta ostaa. Uumenissa on monien lukkojen takana uskomaton aarre - kreivi Draculan ruumis. Ja kuinka innokkaana Dracula ( uusi tuttavuus Gerard Butler ) hyppää tähän aikaan saatuaan huulilleen tuoretta verta vahingossa. Hän ihailee mm Monster Magnetin videota [ pikkutuhma rock´ n roll bändi jonka laulaja kehuskelee toisinaan aineillaan joita vetää, mm hevoshormoneja... iihaaa... ] että kundit tekee kaiken aivan kuten pitääkin. Ja vähäpukeiset bimbot pörräävät ympärillä.

   

Uutta tässä elokuvassa on yksi salaisuuden verso joka repäistään sivuun. Mistä johtuu vampyyreiden potentiaalinen kammo hopeaa kohtaan? Jos tunnet elokuvan voit lukea seuraavan lauseen, jos et, niin so not, Dracula on tietenkin Juudas Iskariot ja hopeakammo johtuu noista kavalletuista öbaut 30 hopearahasta. Olette varmaan kuulleet tarinan satutunnilla?

 

Vampires vuodelta 2001 luottaa James Woodsin sahalla veistettyyn charmiin. Kovin ollaan Hämärästä aamunkoittoon vamppimehiko -trilogian maisemissa. Onneksi uusi vampyyri on nuori ja komea pitkä kiharatukkainen, mutta valitettavasti karsimaton heebo. Siis karismaatiton ; ) Mutta ei se mitään, Meksiko on mukava uusi vampyyrimaa…

 

         Anteeksi, hampaanne ovat niskassani

 

eli Fearless Vampirekillers näytettiin ainakin MTV3:lla nimellä VAMPYYRINTAPPAJAT. Myös nimi Anteeksi, hampaanne ovat niskassani - on käytetty, ja siitä tuleekin ilmi teoksen huumori. Jo leffan alku on loistelias: MGMn logon keskellä yleensä ärjyy leijona mutta nyt siinä on siniposkinen vampyyri jonka pitkistä kulmahampaista tippuu veriroiskeita itse elokuvaan, joka alkutekstien alla lipuu ikuisessa kierteessä jotain sinistä, kummallista yhdistelmää kuun pinnasta ja lumihangesta - seireenimäisen laulun houkutellessa itse elokuvaan.

 

Roman Polanski ohjasi tämän rainan vuonna 1968 ja se sanotaan olleen kunniateos Hammerin Dracula-klassikoille - vaikka Hammerin siitä kaikkein ensimmäisestä Draculan julkaisusta oli kulunut vasta 10 vuotta. Mikä siitä tekee hammeristinen? Raina on hehkuva technicolor -maisessa väriloistossaan ja muiheva sivuroolien persoonallisuuksien suhteen. Myös tässäkin elokuvassa vietetään aikaa baarin puolella - siellä missä oikeat ihmiset ovat, pubihan on lyhenne käsitteestä public house, siis platsi jossa populaa ramppaa, näin niin kuin suomeksi sanottuna. Melkein.

 

Yhtä kaikki tämä komediallinen kauhuelokuva on kuvattu Hammer-filmien tapaan Englannissa, studio-oloissa joissa yhtenä päänäyttelijänä toimii lumi - oli se miten feikkiä tahansa. Halutaan näyttää kuinka hytisevän kylmää, pelottavaa, takapajuista ja eksoottista Itä-Euroopassa on. Oikealta talvelta näyttävä talvi on tietystikin lumoavan kaunis mutta myös martaan, kuoleman, unen symboli. Luonto on kuolut, hetkeksi, syntyäkseen uudestaan. Lepakot nukkuvat talvihorrosta. Puhdas lumi on oiva kauhun ja myös komedian, huonon maun, elementti. Esimerkiksi linnan kyttyräselkäinen palvelija hyppää ruumisarkkuun ja laskee sillä vinhasti mäkeä kilometrien ajan saadakseen ihmiset, vampyyrintappajat, kiinni. Ruumisarkulla voi laskea kivisiä portaita alas sukkelaan [ vinkki teille Extreme Duudsonit ]. Kun vampyyrintappajat hiihtävät tai paremminkin laskevat mäkeä alas sukset jalassa - on näkymä kuin suoraan suomalaisesta elokuvasta. En tarkoita pelkkää Valkoista peuraa. Jopa musiikki on samanlaista kuin suomifilmeissä jossa nuoret tytöt ja pojat iloiten kisailevat hiihtäen norjantikkurit [ = paikallinen sana paksusta, tiiviisti kudotusta kuviollisesta villapuserosta joka kenties on joskus tuotu Norjasta tai Kittilästä ] lumoavissa maisemissa posket punaisina ilman esiliinoja.

 

 

Mutta ketä nämä pelottomat vampyyrintappajat ovat? Pääroolia näyttelee professori Ambrosious joka on hullun tiedemiehen muunnos eli hajamielinen professori [ mallia Tuhatkauno ja Einstein ] joka jää tutkimaan kauniita roikkuvia lepakkoyksilöitä vaikka pitäisi juosta verenhimoisia vampyyreita karkuun. Proffan nimi tuo kummallisella tavalla mieleen Arminius Vámberyn josta Jarkko Laine kertoo suomentamansa Draculan (Otava, 1977 painos) esipuheessa: Bram Stoker tutustui vuonna 1890 " Vámberyyn, Budapestin yliopiston itämaisten kielten professoriin, joka tarinoi hälle hyytäviä juttuja varsinkin Transilvanian taikauskomuksista." Tampiona lukijana ynnään yks yhteen ja näen Arminiuksen myös van Helsingin esikuvana. Toista pääroolia viatonta, pelkurimaista oppipoikaa näyttelee ohjaaja Roman Polanski joka seisoo reen takapajuilla - takapajulassa kun ollaan. Ja näiden miekkosten pitäisi tehdä selvää vampyyreista!

 

Minä itse ajattelin van Helsingin olevan osaksi juuri tuota professori Arminius Vámberyä, ja osaksi Stokerin alter egoa: van Helsingin etunimihän on Abraham, josta Stokerin oma etunimi Bram on lyhenne.. Professori Elizabeth Miller kertoo asiasta juuri 200-luvun Van Helsing elokuvan ekstroissa olevassa jaksossa jossa valotetaan van Helsingin taustaa, jossa tämä on  " joko keskeinen hahmo tai sankarillisin ". Niinikään tampiona mielleyhtymien kaukoluotaajana näen Bram Stokerin olevan van Helsing ja hänen arkkivihollisenaan on jumaloimansa, sadistinen näyttelijälegenda Sir Henry Irving, - demoninen, maaninen ja piittaamaton verenimijä joka kuppaa kaiken - Stoker toimi siis Irvingin managerina... Van Helsing ja Dracula ihailevat toisiaan - he eivät ole kuin peilikuvia, aseveljiä eikä veljeksiä kuin ilvekset konsanaan, vaan toisensa vastakohtia kauhuromantiikan genreeseen kuuluvina dualismissa joka jaetaan vain mustiin ja valkoisiin, pahoihin ja hyviin. Arkkiviholliset ihailevat toistensa neroutta, eri alojen tietämystä, vahvaa tahtoa ja peräänantamattomuutta - tavalla joka on jopa homoeroottinen, antiikin kreikkalaista tapaa liipaten. Tapaa, jossa runoilija rakastaa runoilijaa... Irvingiä kuten Draculaakin voi rakastaa kaukaa, palvoen. 

 

                         Palatakseni Polanskin Vampyyrintappajiin:

 

"Minusta ei ole juuri miksikään päiväsaikaan"

Pääjehuna hurmaa ja pelottaa harmaantuneen chärmantti  kreivi von Krolock,

jonka piirteet ovat yhtä julmat kuin raunioituneen linnansa profiili yönselässä. Kreivi antaa rappion vallata linnansa hämähäkin seittien lailla - hänen kaunis, kalpea poikansa on kiinnostunut oppipojasta, ja varsin eroottista latausta olevia hetkiä saamme nähdäkin. Huh huh. Tai ainakin odottaa. Viettely alkaa kauniilla eleellä laskea käsi rakastetun olkapäälle, jossa käsi lepää kuin "lintu". Siinä mielessä elokuvassa on tuoretta verta - ettei se ole tylsää pseudolesbotirkistelyä, vaan vihdoinkin naisillekin on jotain. Ja kun kaunis poika viilettää juosta hyvin muodostuneine reisineen pelokkaan oppipojan perässä linnan käytävillä pelkkä kreiviröyhelöpaita päällään, niin naiskatsoja pakosta vilkuilee, näkyykö kruununjalokiviä. Mutta näissä miesten kirjoittamissa tarinoissa pitää aina olla kiltti tyttö, kaunotar, hyvä ihminen, kylpyjä rakastava majatalon pitäjän tytär Sarah. Häntä näyttelee tiziaanisen kultaisen punaisissa hiuksissa ja karmiin punaista hehkuvassa puvussa Sharon Tate irtoripsineen ja pisamoineen. Hän oli Polanskin raskaana ollut puoliso, jonka Charles Manson "perheineen" murhasi elokuvan teon jälkeen. Filmissä Sarah hehkuu punaisissaan takanaan hyytävän valkoiset lumihiutaleet ja sininen, pelottava yö. Tämäkin tuo elokuvaan oudon väreen.

     

Tässä juonipaljastus - kaikkihan me olemme tämän erinomaisen, useassa piirissä ja genressä hyväksytyn elokuvan nähneet, jos emme, häpeämme, emmekä lue seuraava riviä. Hah. Oppipoika ja proffa saavat kiltin tytön pelastettua pahan kreivin pauloista pauloista [ anteeksi, hampaanne -- eipäs kun gramofoni jäi päälle ]  ja kiidättävät hengen hädässä kaikki nälkäiset vampyyrit perässään hevosen vetämällä reellä kohti the endiä. Sarah nukahtaa pää oppipojan olkapäillä, ja oppipoika höpisee tämän kylmistä käsistä. Sarah avaa silmänsä ja sitten hitaasti suunsa, hänen hampaansa paljastuvat ja löytävät pojan maukkaan kaulan. Reessä kulkuset kilisevät. Kertoja sanoo majesteettisesti suurin piirtein näin, että tällä tavoin  professori Ambrosius tietämättään toi kaiken pahan koko maailmaan.. 

      Yleensähän vampyyrielokuvissa paha aina kuolee ja jatko-osissa häntä manataan esiin monin eri tavoin - kuten olen tässä kirjoittanutkin - mutta aina siinä onnistuen. Meidän riemuksi.

 

 

siispä

            Dracula has risen from his grave.

                                             Obviously.

tässä mehevässä Draculoinnissa värit ja naiset kirkuvat. Tämä ehkä parhain mieleiseni raina. Miksikö? Siinä nuori kaunis poika huhkii töitä ilman puseroa varsin hyvin muodostuneine lihaksineen kuumassa tilassa, uunin lähellä. Hän on pullabaakarin oppipoika joka opiskelee työn ohella ahkerasti kodikkaassa ylioppilaslakkisia juomalauluja laulavia poikia vilisevässä oluttuvassa, koska hän haluaa oppia lisää, ahmia tietoa ja totuutta ja te tiedätte tyypin. Hän on rehellinen, ja ateisti. Ja tietysti iskee silmänsä tyttöön, jonka setä on suuri monsignor - suuri pönäkkä katolinen pamppu. Mielenkiintoisia keskusteluita ei käydä, sillä tietysti tämä uskonkiihkoilija ei halua kuulla totuutta - vaikka niin sitä arvostaa, ainakin mainita. Paikallinen pappi on heikko, myös uskossaan ja mennessään kiihkoilijan kanssa tuhoamaan Draculan linnaa, hän ei siihen pystykään vaan jää naama vääränä kallioille, jossa kaatuu, lyö päänsä, kaatuu, jää makaamaan kivelle, verivana päästä valuen, veri tipahtaa jäätyneeseen vuoristopuroon, jonka pinta avautuu, sirpaloituu ja ja yllätys yllätys, puron pohjalla makaa Dracula, jonka huulille verivana osuu. Huulet liikahtavat.

 

Naisen vaatteet esitetään harvakseltaan fetissisesti, unen logiikan rytmillä: 

=> viktoriaaninen kenkä tipahtaa kellotornista, sitten pisara verta, sitten naisen ruumis rotkahtaa jne.

Ulkokohtauksessa oluttuvan tarjoilijatar kevytkenkäiseksi esitetty ahkera työläinen avokaulainen Zina paljaine olkapäineen huohottaa kodikasta koivua vasten kunnes Dracula iskee häneen hampaansa. Zina ei raivostuneena ymmärrä myöhemmin miksi Dracula hinkuu kiihkoilijan tyttären perään, vaikka saisi hänet, Zinan. Dracula haluaa kostaa, turmella.

  vrt. Zinan nimi lausutaan miltei kuin Xena.

 

 

     Kauhein ihmiskuntaa vainonnut olento

 

Mutta miten Dracu - voimme käyttää tästä jo tutuksi tulleesta hempukasta jo lempinimeä - joutui tuonne jäisen puron vangiksi? Dracula, Pimeyden ruhtinas nimellä elokuva näytettiin ainakin Subtv:llä jokunen vuosi sitten. Tämän elokuvan [ alkuperäiseltä nimeltään Dracula - Prince of Darkness ] alussa on muuten pätkä fläsbäkkinä leffasta Hammer-aikaan tehty ensimmäinen Dracula, jossa Cushing ja Lee kilvoittelevat tutulla tavalla, ja Dracula tuhotaan. Kuuluttaja kertoo, että vihdoinkin löytyi Draculalle veroisensa vastustaja, Van Helsing joka pisti stopin Dracun pahuudelle. 

     Vai onko? Leffassa on myös mainio Renfield-tulkinta [ tosin roolinimi on Ludvig]: tämä eksentrinen mielisairas on lukkojen takana luostarissa, jossa tekee kauniita filigraanin tapaisia töitä arvokkaiden kirjojen kansille. Tämän lähemmäs Stokerin Draculaa ei mennä, vaan juonena on -- 

Kaksi lontoolaista pariskuntaa matkailee Karpaateilla, ja kielloista huolimatta menevät linnaan. Linnaan jota ei näy kartalla, ja jonne kyläläiset eivät suostu katsomaan, eivät edes puhumaan. Draculan uskottu palvelija seipäänniellyt [sopiva Dracula-metafora?] Klove on valmistanut näille yllätysvieraille illallisen, ja yön koitettua palvelija tujauttaa tajun kankaalle herrasmieheltä, vinssaa hänet köydellä katosta roikkumaan - Draculan arkun päälle, ja laskettaa hänestä veret. Dracula on jälleen nouseva. 

 

              Kaunein ihmiskuntaa vainonnut olento

Tässä filkassa Dracula ensimmäistä kertaa suoraan paljastaa rintakehänsä, avaa viittansa ja röyhelöpuseronsa napit, huh huh, ja raottaa salaisuuden verhoa naiskatsojien kiinnostukseksi ja silkaksi iloksi, ja pitkällä kynnellään tekee viillon, jota uhri alkaa nuolla. Ja katsojan kuola valuu.. Hauskaa on seurata pariskunnan naisista Helenin muutosta: hän on hirveä valittava tiukkapipo, joka ei ole yhtään spontaani eikä seikkailunhaluinen. Helen [ näyttelijä Barbara Shelley] pelkää linnaa ja jatkaa narinaansa. Mutta kun Helenistä tullee vampyyri niin nuttura avautuu ja puvun kaula-aukot lähenevät navanseutua.

 

Niin Dracula-elokuvissa kuin oikeassakin elämässä, yhteiskunnassa ja historiassa, valitettavasti, naisen rooli on huonompi, hän on se uhri, jota pitää jatkuvasti suojella joka suunnasta. Ja kun nainen muuttuu toiseksi, tavallaan vapaaksi näistä miesten keksimien yhteiskuntien säännöistä, ja muuttuu vampyyriksi, hän muuttuu pahaksi, joka pitää tuhota.

 

[ Turhan tieron ruutu:  Prince of darkness -leffassa nainen tarttuu haulikkoon ensimmäistä kertaa tämän genren filmeissä, ja ampuu ns. vallihaudan jäätikköä, johon tullee railo. Vampyyrihän ei kestä juoksevaa vettä!

     Näin pohjoismaalaisena ja -suomalaisena tuo jäätynyt lätäkkö näyttää perin oudolta - sillä ympärillä ei ole talvi ollenkaan. Mutta se on tätä elokuvien glamouria.  ]

 

"Hän tanssi ripaskaa ja balalaikka soi"

Siveän "Helenin" ja hypnoottisesti syvään porautuen katsovan, demonisen pitkän, tummanpuhuvan miehen suhde jatkuu [tavallaan] elokuvassa Rasputin - The Mad Monk, jossa Grigori Rasputinia esittää Christopher Lee ja tsaarittaren läheistä hovineitoa taas [Barbara Shelley], joka joutuu eläimellisen karismaattisen Rasputinin pauloihin.

 

"Raa-raa Rasputin, Rakastaja Rasputin "

Rasputin rakastaa iloja riehakkaalla venäläisellä tavalla hän kiskoo viinaa, tanssii ja iloitsee. Mutta myös parantaa sairaita, joille mikään muu ei enää auta.

 

 [ Muutenkin tämä ja Rasputin vaikuttavat tutuilta - kuvataanhan ne samassa linnassa! ]

 

 

                "Meidän kaasukammiostamme"

Paluu kauhujen kaupunkiin / Return to Salem´s Lot  perustuu Stephen Kingin romaaniin jonka luin på svenska nimellä Staden som försvan - Salem´s Lot vuonna 1987. Romaani Salem´s Lot ilmestyi alunperin 1975 ja elokuva 1987. Tai itse asiassa se ei perustu romaaniin ollenkaan eli näin ollen se on Kauhujen kaupunki / Salem´s Lot, 1980 nimeämätön jatko-osa.

Leffa alkaa primitiivisen heimon barbaarisella riitillä - jota valkoinen mies kuvaa. Hän on kuulu antropologi Joe Weber jota näyttelee Michael Moriarty [ täydellinen doylemainen sukunimi!, muuten ] joka kuvaa tätä harvinaista tapahtumaa tänä modernina aikana. Avustaja kauhistelee ja okselle kaivattaa tuota turhaa ihmishengen uhraamista mutta Weber muistuttaa, että mitä mieltä tuo alkuperäisheimo on meidän kaasukammioista. Avustaja on hiljaa. Tämä luo monikerroksisen ironian - näyttelihän Moriarty Polttouhreissa. Eikä juutalaisen roolissa.

    

Weberin ex-vaimo hätyyttää: heidän yhteisellä pojallaan on hätä. Antropologi keskeyttää kunnianhimoisen tutkielmansa ja lentää paniikissa takaisin jenkkeihin. Turhaan - poika on vain häiriintynyt. Kas kummaa, Weber on myös perinyt tätinsä talon kaukana syrjässä [ miten tämä kuulostaa niin tutulta?? ] Salem´s Lotin pikkukaupungissa Mainessa, Kingin mielen tutuissa maisemissa. Kyseessä on isän ja pojan kipeä kasvutarina. Realistinen periamerikkalainen tienoo kihisee nimittäin vampyyreita.

 

Toisenlaisia vampyyrintappajia

esittelee siis tämä filkka. Paikalle kaahaa millä lie vaaleansinisellä Anglialla jotain luokkakaveriansa etsivä pieni ja pippurinen äijän käppänä Van Meer jota näyttelee tietysti paksu sikari miltei alati huulilla legendaarinen Samuel Fuller [Turhan tiedon ruutu, faktoja elävästä kuvasta ja undergroundista: katso vaikka törkymaisteri John Watersin kiltein elokuva Cecil Be Demented joka on hillitön parodia leffaterroristiryhmästä joka halveksii mainstream-elokuvia ja jumaloi undergroundia, että ryhmän jäsenet ovat tatuoineet käsivarsiinsa maailman parhaiden ja ainoitten elokuvaohjaajien nimet: Almódovar, Preminger. Ryhmä kidnappaa nirppanokka haliwuud-tähden, ja alkaa tehdä tämän kera leffaa oikeaan malliin. Tämä Rakkautta & Anarkiaa -festivaalien elokuva on ollut myynnissä videona myös Anttilassa 4 euroa. Fuller on myös vieraillut Sodankylän elokuvajuhlilla ja taisivat laskea koskea kanootilla Peter von Baghin kera. ] Paljastuukin, että  Van Meerin hakema vanha kaveri onkin natsi jota hän sinnikkäästi jäljittää. Vastassa on siis yliluonnollinen ja oikea pahuus.

      

Siinä missä Anne Rice näyttää mm Veren vangeissa perinpohjaisesti tutkitun ja kuvitellun kuvauksen, mitä elegantti, aistillinen, ikuisesti nuori ja "hehkeä" vampyyri tuntee ja ajattelee, ja miten, ja kuinka hohdokasta kaikki on, ainakin joskus ollut. Kuinka yleviä he ovat, "elävät" yltäkylläistä elämää, teatteria, pikareita, suuria kartanoita,  ja kulkevat ryhdikkäästi historiallisissa vaatteissa, biseksuaaleja ja ah, niin kauniita viettelijöitä, dandyja ja hedonisteja. Niin Salemissa hyvin arkiset vanhus-vampyyrit kertovat, kuinka paljon parempaa olla vampyyri - ei vanhene koskaan, ei tunne kipua eikä väsymystä.

 

Veren vangit päätyi valkokankaalle Neil Jordanin [ ohjaajan meriitteinä mm: äkkiväärä, ihastuttava ja polvilumpioihin iskevä Crying Game ] ohjaamana vuonna 1994, ja se esitettiin mm tv kakkosella lauantain kymppileffana kuuluttajan sanoen:

" joten kauhujuhla alkakoon" 

 

                                    Love will tear us apart - again

 

Romanttiset sankarit, hirviöt ja           

        dekadenssin lumous?

 

Comte de Lautréamontin Maldororin laulut esimerkkinä oli surrealismin, nihilismin ja jopa rockvideon kamerajuoksutusten esikuva. Se on  paha kirja, painajaismainen, kammottava juoksu mielen ja Pariisin viemäreissä, jossa mikään ei pyhää tai kunnioittamisen arvoista, ja kesti yli 150 vuotta ennen kuin perverssin tahmea kirja uskallettiin kääntää suomeksi. Se ei ollut itseoikeutetusti shokeerausta sinänsä vaan luomisen tuskaa, kirjailijan vapautta päästää hirviöt irti. Tuskinpa kirjasta mainitsisin tässä kauhun ja romantiikan yhteydessä jos se olisi keskittynyt vain juolukoitten poimimiseen, ristipistoihin ja tykkimyssyjen kirjoluun. Niitäkin elementtejä tarvitaan, että pysyisimme vitamiineissa ja järjissämme, että jokin olisi ympärillämme rauhoittavaa ja tasapainoista. Toisaalta tarvitsemme myös niiden vastapainoksi tuollaista irrationaalista imaisua pimeälle puolelle kuten tässä kirjassa.

 

=> Vielä Lautréamontia aikaisempi teos joka synnytti surrealismin oli1700-luvun lopulta oleva perverssi ja pateettinen goottiklassikko eli Walpolen Castle of Otranto, joka oli myös maailman ensimmäinen kertomus alaotsikolla Gothic story t tale.

 

 

                     Huokausten silta

                       

Minä muistan Byronin jumalana joka hyppää Venetsian kanaaliin uimaan.

Byron ei pelkästään kirjoittaa romantiikan ideaaleista - hän myös eli kuten romanttinen sankari: kuoli vapautussodassa. Kreikan vapautussodassa.

    

Toinen Venetsiaan liittyvä romanttinen hahmo oli Casanova. Kidutus, kuolema ja erotiikka liittyivät yhteen - Venetsian kaunein silta on Huokausten silta - Ponte dei sospiri jonka romanttinen nimi oli itse asiassa kauhuromanttinen tai silkkaa kauhua: sen läpi kuljetettiin ihmisiä tyrmään. Minä kävelin Huokausten sillan lävitse, minä menin lyijyllä vuorattuun tyrmään, joka oli talvisin jäätävä ja lämpimän ajan kiehuva.

      Alkoiko kaikki löyhkätä kummalta Pahan kukista? Vaiko de Saden ruokokynästä??

 

<< " Vaikka Jane Austen oli suurten romantikkojen aikalainen, hän ei itse ollut vähääkään romanttinen. »Neito vanhassa linnassa» on satiiri Englannissa 1700-luvun lopulla suositusta kauhuromantiikasta, lähinnä Ann Ratcliffen (1764–1823) romaanista »The Mysteries of Udolpho».  " CD-Fakta 2002 , WSOY

 

                                                  *

            Vade retro, Satana

                                     Satanismi 

mm. Comte de Lautréamont, lordi Byron, markiisi de Sade ja Charles Baudelaire

Mefistofeles, Mefisto, Mephistopheles, Mephisto.

 

                       paholaisella ihmisen kasvot,

Mefistofeles tarjosi Faustille kummisetä -mäisen tarjouksen josta ei kannata kieltäytyä: mahdollisuuden tiedonjanon tyydyttämiseen..

Mutta oliko Faust sadunhahmo tohtori Johann Faust vai oikea esiintyvä taikuri Georg Faust (n. 1480–1539)? Georg varmaankin toimi esikuvana samoin kuin 1200-luvun Frankenstein kirjailijoille. Miksi sopimus paholaisen kanssa on niin pelottava? Koska se on ikuinen? Koska siinäkin huijataan? Kävin lävitse sattuneesta syystä sekä Anton La Veyn mustaa raamattua että työnantajani vuosineljänneksen briiffiä ja huomasin samankaltaisuuden: moraali ja solidaarisuus puuttui kummastakin! Aloin juuri työstää aiheesta Hiekan kera taidetta kun satuin katsomaan televisiosta kotimaista sarjaa jossa yhdessä saatana oli töissä mainostoimiston johtavissa tehtävissä. Olimme liian myöhässä! Taas alkuperäinen ideamme hukkui pastissien puristamoon ja mappi ö:stä kohti silppuria. Mutta nykyään mainosmaailman armottoman bisneksen toimintasuunnitelma on suoraan mustan raamatun teesejä. En usko että La Vey saa asiasta provikkaa. Haudan sillekään puolelle.

    

La Veyn kuva kummitteli mielessäni. Unissani oli punainen sävy ja helmiverhot joidenka välistä La Vey - keikisteli ja yritti saada nimeäni paperiin. En tosin saanut kynää vaan kyynärtaipeiseeni iskettiin neula, joka keräsi verta säiliöön josta minun pitäisi kastella albiinon korpin sulka ja allekirjoittaa. Olin saanut kustannussopimuksen.

 

Kysehän on Johann Wolfgang von Goethen runonäytelmästä Faust, joka on kirvoittanut monia versoja populäärikulttuuriin. Mm äskettäin keskiviikkoillan kauhuksi [ tämän voi ymmärtää kahdella tavalla, katsojasta ja alan fanaatikosta riippuen ] tuli Mefisto Waltz leffa,

Alan Aldan näyttelemä päähenkilö tekee peijakkaan hyvän sopimuksen, ja hänestä tullee pianovirtuoosi. Taas tehdään paholaisen kanssa sopimuksia - 70-luvun tyylillä t tyylittömyydellä. Oma itse ei riitä. Faustin goottilainen alku - onko se kosiskelua? Oliko Goetheä olemassa ennen Faustia? Loiko Faust Goethen? kuten Anne Maria Vesalainen luennoillaan luovuudesta kertoi.

Luoko luojan [ =  kirjailija / keksijä ] luoma luomus lopulta luojansa?

 

En nyt saa kopioitua luennon muistiinpanoja koska ne ovat tällä hetkellä Namibiassa.

 

Hannu Salmi antoi kirjansa Vuosisadan lapset - 1800-luvun kulttuurihistoria eräälle luvullekin nimeksi Faustinen ihminen, liikkuva yhteiskunta, joka alkaa Faustin kuvauksella. Salmi kirjoittaa Faustin hallitsevan tiedon ja uhmaavan soveliaisuuden rajoja ja olevan " tietoineen maallisen elämän yläpuolella eikä hän kunnioita jumalia tai pelkää helvetin tulia. " Mikään ei ole siis esteenä.

 

Siinäkin mielessä Faust on kuten Frankenstein, hän haluaa enemmän, ahmia uutta. Frankenstein tosin ei pelkästään lue kirjoja ts. ole pelkästään kirjaviisas, vaan rikkoo tabuja, menee ulos talostaan ja palaa vuorilaboratorioonsa, sitä ennen ruumiita leikelleen ja täydellistä ihmistä tehden. Lukemattomien kirjakasojen keskellä tuntee itsensä Faustiksi, koko maailman aika ei riitä tiedonhankkimiseen. Ja nurkan takaa kurkistaa uusi kirja. Uusi väite, uusi houkutin, uusi tabu. Tuleeko maailma paremmaksi tietämisellä? Uskontohan rajoitta normaalin yksilön sanan- ja ajatuksenvapauden lisäksi.

 

Ihminen ei katso, mistä puusta tietonsa poimii, vaan loppuvaiheessa tutkailee, onko tämä oikein, onko tämä historiallisesti korrektia? Onko lähteet oikein? Missä mennään?

 

      Internetin pseudofaktat, huijaukset, häckeroinnit, sabotaasit ja kömmähdykset ovat oma osansa "informaatiota". Mitä Faust nykyään tekisi googlattuaan [ lat. > tarkoittaa alunperin saada piru mertaansa ]  liikaa tietoa että RAM-muisti täyttyy? Että kone kaatuu? Voisiko nykyään Faust valita millaisen paholaisen kanssa sopimuksen tekee? Voiko helvetissä kilpailuttaa? Miten paholaista huijataan? 

 

Erittäin hauska naiivi kohtaus on  Muppet show´ssa jossa Alice Cooper yrittää kammeta otuksia sopimukseen paholaisen kanssa. 

" Sorry, boss, I didn´t make a deal." hän joutuu kuitenkin pomolle ilmoittamaan, ettei kukaan suostunut.

 

Kun Alice laulaa elostelijan satiinisessa aamunutussa vähintäänkin uhkealle ja vaativalle sikadiivalle Miss Piggylle lauluaan You and me ei todellakaan tiedä kumpi on kaunotar ja kumpi hirviö.. Mikä kaikista hienointa kaunotar ja kulkuri, eikun hirviö-tarinassa onkin. Mistä tuo erhe kulkuri? Onko mies aina kerouacmaisesti on the road, tien päällä ja nainen aina vain kauniina suolapatsaana paikallaan penelopena odottaa kunnes herra suvaitsee saapua odysseialtaan sohaisemaan nuupahtuneen kukkakimppunsa maljakkoon.

     = >Jack Kerouac on rakkaan telluksemme luetumpia kirjailijoita kirjastoni lukusalissani, hän kuului beat -sukupolveen, ja kirjoitti mm kirjan Matkalla...

" tunnetuin ja suosituin teos on vuonna 1957 ilmestynyt vahvasti omaelämäkerrallinen »Matkalla», jossa hän kiteyttää suuntauksen edustajien keskeiset elämäntunnot. Se on hengästynyttä selontekoa Yhdysvaltain poikki vaeltavien beat-nuorten kokemuksista ja keskusteluista. "

 

          " beat generation = 1950-luvun lopulla esiintynyt yhdysv. kirjailijaryhmä, joka kapinoi sovinnaisuutta vastaan sekä huumeiden, alkoholin, zenbuddhismin ja epäsovinnaisen elämäntavan avulla pyrki saavuttamaan uusia yksilöllisiä arvoja."

  

      = > "Penelope, kreikk. mytol. henkilö. Penelope oli Odysseuksen puoliso. Tämän ollessa poissa Ithakasta Penelope torjui häntä ahdistelevat kosijat kutomalla kangasta, jonka valmistuttua hän lupasi valita jonkun kosijoista puolisokseen. Öisin hän purki sen, minkä oli päivällä kutonut. Penelopea pidettiin naisellisten hyveiden ja uskollisuuden perikuvana." CD-Fakta 2002, WSOY

 

Alice Cooper tuo papin poika, niin apropoo, kuinka moni papin poika on poppimaailmassa tähtenä: WASPin Blackie Lawless, ja the Arkin Ola Salo.

 

Hännisen ja Latvasen vuoden 1992 kauhun käsikirjassa Verikekkerit kertoo aiheesta kiihkottomasti ja totuudessa pitäytyen - mikä onkin mielestäni ainoa oikea tapa[s] kirjoittaa fakta[st]a. Fiktio, romaanitaide, surrealismi ja huumori on asia erikseen. Kirja tuntuu humoristisella tavalla samalta kädessä kuin lukion oppikirja flexaabiline sivuine: koko on täysin sama kuolettavan tylsän matematiikan kirjan kanssa, ja täten Väite 0 =  kirja on helppo ujuttaa oppikirjojen joukkoon...  Punainen kansi on sopivan provokoiva pentagrammeineen, myös tekijöistä otettu takakannen valokuva kertoo kaiken; tämä on meidän painavaa asiaamme, elämäämme, sen kirpeän makeaa maustetta, kieli poskella joskus överiksi mennen, mutta yhtä kaikki - pelottavaa intohimoamme, joka on kuitenkin jaettavissa.

       Lainaan mainiosta Verikekkereistä vain tämän pätkän:

" Englannin ensimmäinen musta messu pidettiin tiettävästi vasta 1896, ja vuosisadan vaihteen molemmin puolin osuukin pieni huippu mustan magian harrastuksessa. Syy piilee ajan hengessä. Myöhäisromantiikan ja teollisen vallankumouksen yhteydessä varakkaissa kulttuuripiireissä kasvoi dekadenssin, "sivistyneen turmeltuneisuuden", ihailu. Auktoriteettien pilkkaaminen, abstrakti taide, huumeet, salatieteet ja anarkistiset ajatukset kuuluivat olennaisesti kuvaan. Etenkin englantilaiset dekadentit, kuten Aleister Crowley, olivat ensi sijassa kapinallisia kuningatar Viktorian hyvin tiukan moralismin hallitsemassa valtiossa. Ihmisuhrit tai varsinainen satanismi eivät olisi tulleet näille irvileuoille mieleenkään. Koko dekadenssin ilmiö, salatieteet ja

riena mukaan lukien, oli väistämätön vastareaktio tukahduttavalle ilmapiirille, eräänlainen aikansa punk." 

    

Britti-keikarit toimivat tällöin passiivisesti esikuvina "nykyajan" 1970-luvulta lähtöisin olevien goottien veriveljinä ja armon sisarina.. Mutta olihan heitä Ranskan maallakin... Siitä tuonnempana.

 

=> Church of Satanin perustaja Anton Szandor LaVey on myöntänyt Marilyn Mansonille kirkon papin arvonimen.

 

 

Kuu Villonista kesään, Baudelairesta vähäsen, Rimbaudista ei päivääkään

 

Beat-kirjallisuuden esi-isä Arthur Rimbaud kirjoitti ja tunsi tuskaa. Kun ottaa hänen suomennetun kirjansa Kausi helvetissä [ Sammakko 2003 ] käteen havisee historian haapapuut. Alun perin se painettiin 1873. Kirjan kokosi herra itse vaikkei tietoakaan sponsorista. Niin sitä pitää. Kirjan takakannessa kerrotaan kuinka "kirjat lojuivat kirjanpainajan varastossa, kunnes belgialainen bibliofiili Léon Losseau löysi ne vuonna 1901." Koko kirja on siis aarre! Kuin lihaksi tullut odotettu teos Yhdeksäs portti -kirjasta/elokuvasta. Palapeli valmistuu. Viesti rajaa takaa. Einari Aaltosen suomentamien runojen ohella on ne alkuperäisrunot, ranskaksi.   

                                

                    Mikä tekee Rimbaud´sta goottirunoilijan?

              [ Kursiivilla Rimbaudin teksti alkuperäisessä muodossaan. = > ]

       

Poimin tähän helmiä tai marjoja hänen vakastaan, silivuoplee: Kausi helvetissä -runokokoelmassa käytetään ilmaisuja jotka kuuluvat 1800-luvun kauhuromanttiseen dramatiikkaan, moderniin mustanpuhuvaan angstiin ja dekadenssiin:

Salakavalana villipetona loikkasin ilon kimppuun ja kuristin sen, idiootin kauhea nauru, Saatanan tislaama väkijuoma, ruton runtelema ruma ihoni, istun lepratautisena, ruhtinaiden huvit, kielletyt leikit, oi kurjuus, oi viha, myrkyn juominen, paholainen on nyt kellotornissa, sanan alkemiaa;

henkilöitä t henkilöitymiä: Kauneus, riidankylväjät, teloittajat, rampoja, pakkotyövanki, matkamies, julmurit, leski, ilveilijät;

substantiiveja:  houreita, aarteeni, vereen, lokaan, laupeus, turmelus, orgiat, luurangoksi;

harvakseltaan adjektiiveja: katkera, kuin sula metalli;

miljöitä = rangaistussiirtola, metsäaukealla, muurin juurella, vuokrahuoneissa, kanervamättäällä, vihreässä usvassa.

Ne antavat osviittaa maagisesta, väkevästä, harhaisesta silti muodoltaan vapaasta ja pakottamattomasta lyriikasta, jonka runoilija - sanan alkemisti - tislaa valmiiksi. Runoilija ei ole pyöveli eikä inkvisitio vaan meedio, välittäjä, näkijä. Hän on kadotukseen tuomittu, jonka muistikirjassa nämä muutamat hirveät lehdet. Joita me niin mieluusti luemme. Tottahan toki hän on Villonin jälkeläinen, jonka pitää sulkea suunsa, etteivät runoilijat ja näkyjennäkijät tulisi kateellisiksi. Hän tietää paikkansa, ja arvonsa. Vain kahdesti huumori nostaa liejusta päätään, muuten seilaamme vakavilla vesillä epäluotettavalla venhosella, ja Rimbaud lähenee shakespearemaista kesäyötä, ja lemmenunta, ja runon vapaamitta on muistoa vaan.    

 

Runon minä pelkää tulevansa vanhaksipiiaksi, jolla ei ole rohkeutta rakastaa kuolemaa! Minä parikin kertaa silpoo itseään, haavoittaa itseään. Sitäkö on runoilijan ehtoollinen lukijalle? Runoilijan veri joka virtaa. Sitäkö me tarvitsemme? Onhan siinä jotakin kipeää, vampyyrimaista. Rimbaud käyttää puhuttelevia otsikkoja: PAHA VERI, Pakanallinen veri, HOUREITA II, HYVÄSTI, MAHDOTTOMUUS, Minusta tuli satumainen ooppera.    

    

Mutta onko kadotus ikuista? Yhtä hyvin voisi kysyä onko veri punaista. Rimbaud ei kuitenkaan kaunistele kuolemaa, vaan näkee sen realistisena välttämättömyytenä, jossa madot syövät. Toisaalta kuolema on hirveä varjo jonne syöksytään. Mutta onko kaikki harhanäkyä, hallusinaatiota?

Minä tiedostaa välillä katsovansa taikalyhtyesitystä, joka runossa on "la lanterne", mutta Phantasmagoria, fantasmagoria eli harhakuvien sarja tarkoittaa myös =>

" Pariisissa 1700-luvun lopulla kehitetty esitysperinne, joka nautti suurta suosiota varsinkin 1800-luvun ensimmäisellä puoliskolla. Kyseessä oli taikalyhtyshow, jossa yleisölle tarjottiin aikakauden uusimman teknologian avulla yllättäviä, pelottaviakin elämyksiä. Valkokankaalle ilmestyivät haamut olivat kuitenkin ihmisen kekseliäisyyden tuotetta; niitä markkinoitiin toisaalta opettavuuden, toisaalta sensaatioviihteen merkeissä. Fantasmagoria ennakoi monessa mielessä myöhempien aikojen elävän kuvan muotoja. " Erkki Huhtamo: Fantasmagoria, elävän kuvan arkeologia, Suomen elokuva-arkisto, BTJ Kirjastopalvelu, 2000

 

Mikä on unikkokruunu jolla paholainen kruunaa runon minän? Onko se myrkky, suloinen unohdus, houreiset ajatukset, aineet, naapurien naurut, rakastajan sulkema ovi? Minä pyytää jopa Saatanaa olemaan suopeampi. Miksi kuolemaan halataan? Koska Elämä on kaikkien ihmisten yhteinen farssi. Minä nielee "myrkkyä", mutta se vain pahentaa tilaa. Pahat henget eivät katoa. Cogito ergo sum helvetissä. Minä tiedostaa olevansa helvetissä.

      

Ennen oli kaikki toisin, silloin elämä oli kuin pitopöytä, silloin kaikki sydämet avautuivat, kaikki viinit virtasivat.

Elämän tarkoitus antaa vain yhden kysymyksen, mutta ihmisen pienen elämän tarkastelu antaa useita kysymyksiä. Nuoret Wertherit ja Wilmat kärsivät niin. Kiduttaako Rimbaudin minä itseään? Tietysti kiduttaa. Mutta miksi hyväilyistäkin muodostuu helvetti? Onko kyse kielletystä rakkaudesta? Jonka kohde on "demoni", jota ei saa rakastaa? Vaan jota pitää rakastaa salaa?? Avainromaani nostaa puheliasta päätään, mutta hautaan sen helmojeni alle. Rimbaud on kirjoittajana kammionsa kätköissä oleva munkki joka ruoskii itseään. Lopullisesti maailman ulkopuolella. Minä tietää olevansa Jean d´Arc ymmärtämätöntä, [tietenkin] väärässä olevaa teloitusjoukkoa vastapäätä.

     Tuli kohoaa jälleen kadotukseen tuomitun kanssa.

Niinpä. Ja historiankirjoittaja kirjoittaa historiaa.

 

Miksi runoissa on haudattava mielikuvituksensa ja muistinsa? Koska talvi, helvetti ja loppu tulee ja kaikki vaipuu horrokseen? Koska ei ole varaa olla runoilija????

    

Arthur-poika antaa paljon kysymyksiä, ja niiden kanssahan nämä vuodet kuluvat. Olisihan hirveätä jos runokokoelma aukenisi heti ensi silmäyksellä ja olisi "ehyt" ja "valmis" ja "kokonainen". Silloinhan runokirjaa voisi verrata studiomuusikon tekemään levyyn jossa kyllä nuotit on kaikki siististi kohdallaan, mutta joka ei anna eikä tunne mitään, vaan läpsyttää kättä tyhjyyden ja mitättömyyden kanssa, se ei ota riskiä eikä siinä ole särmää.

      Ikävää on, että joskus kirjojen pitää lojua painettuina kustantajan nurkissa 150 vuotta kuten esim. Comte de Lautréamontilla ennen kuin ne julkaistaan suomessa.

 

Toisaalta onko autiomaa Rimbaud´lle kuten "helvetti" ts. paha paikka entisajan egyptiläisille - tuhon, kuivuuden punainen hehkuva autiomaa, jossa mikään ei kasva, missä kuollaan nestehukkaan ja auringon polttaviin säteisiin. Jolloin punainen autiomaa on pahinta mitä kohdata kun taas

vehmas, kostea siis mudasta musta Niili on keidas, elämän ylläpitäjä, tulon antaja. Mutta löytääkö Rimbaud´n poika Niilinsä? Onko kyse vain kaudesta jonka hän viettää helvetissä?

 

Runokokoelma alkaa ja loppuu kuin runon minän eli ihmisen mieli joka on sukupuoleton ja puhdas kuin ylväs, huonoryhtinen yksinäisyys itse. Mutta sitten väliin sujahtaa - ei käärmeenä - vaan toverina rakkaus, joka kukoistaa kukoistaa hetken. Romaanisten kielen sanat "talvi" ja "helvetti" kuulostavat aivan samalta, vaikka mitäpä nuo etelämaalaiset oikeasta talvesta t helvetistä tietäisivät. Minä on erakko, ja erakkona kohtaa kaikki vuodenajat.   

    "Ennustukseni käy toteen, se on varmaa."

  

Mutta eivätkä nuo kaikki avautuvat tummat, nahkaselkäiset kirjat vanhoine tuoksuineen

näytäkin ihan lentäviltä nisäkkäiltä?

 

                                                        *

 

        Valtiatar kiusoittelee kääpiötä

 

Anjelica Huston lii[h]ottelee Addams Familyn mustan huumorin sävyttämästä räpsyripsi korkeaposkipäinen Morticia Addamsin kalmankalpeasta kaunottaren roolista pahan äitipuolen rooliin satuihin yks kaks, kuten esimerkiksi moderniin Tuhkimoon, ja muuallekin noidaksi, esimerkiksi Kuka pelkää noitia? Kaukana ei ole juppivamppi rainasta Prizzin kunnia.

 

Katsomme kakaroitten kanssa Tuhkimoa - taas ruotsin kanavilta. Kuinka sinisen kaunis on goottilainen oikean oikea linna. Lapset pitivät siitä, että minun linnani oli minun matala majani - ne ihastelivat kuin elokuvien kulissilinnoja - kunpa minullakin olisi palvelijoita noin paljon!!

        

En oikeastaan ollut varma, kuinka monta lapsia oli. Luulisi, että 4-5. He kyhjöttivät aina kylki kyljessä, enkä tiennyt kuinka moni heistä oli siamilainen tai samamunainen kaksonen. Anjelica Hustonin valtiattaren puvut saavat kannattajansa ja da Vincin miekat omansa. Pitäisikö tällaiseen stereotypiaan langeta, ja toistaa? Tuhkimona on Drew Barrymore joka oli yksi 2000-luvun Charlien enkeleitä, myös tuottajana. Oikeassa elämässä Drew käytti aineita 12-vuotiaana jne. sukunsa raskas mantteli harteillaan - >> aikakautensa jumaloidummat näyttelijät eivät siis filmitähdet: Lionel, Ethel ja John Barrymore.

 

 

karauta minut linnaasi, oi ilkeä rosvo, uh huh

Hustonin esittämä ilkeä äitipuoli on tietysti tarinan feminiininen pahis paronitar Rodmilla, mutta kuka on maskuliininen paha poika?

      

No tietysti goottilaisen ilkeä milteipä nosferatumaisen kalju Pierre le Pieu jota näyttelee erinomainen pahis Richard O´Brien joka on tuttu The Rocky Horror Picture Show´n alien-palvelijana Riff Raffina + säveltäjänä + ties minä,  kuin myös erinomaisesta goottilaisesta film noir skifistä Dark city.

     

Haljakkasilmäinen, totutusti narisevaääninen le Pieu - joka kuulostaakin englanninkieliseltä yökkäykseltä tai pthyi -ilmaukselta - oli aivan futuristi-bändi Classix Nouveauxin nokkamiehen Sal Solon näköinen. Hän ei ole pelkästään pukeutunut kuin arvonsa tunteva goottilainen ylimys valkoiseen röyhelöpaitaan, mustaan liiviin, raskaisiin sormuksiin, muskettisoturimaisiin keikaroiviin viiksiin ja merirosvomaisiin kookkaisiin korvarenkaisiin, vaan tapansakin ovat sitä itseään: hän ryöstää Tuhkimon, tai oikeammin maksaa pahalle äitipuolelle Tuhkimosta.

 

Mikä tästä kohtauksesta tekee perverssin on le Pieun tapa nostaa Tuhkimon hiuskiehkuroita ja haistella niitä kuin humaltuen, ja Tuhkimo käyttää häntä ja herkkää hetkeänsä hyväkseen - ja nappaa tämän miekan, ja tekee viillon roiston kasvoille - tämähän on moderni versio keskiaikaisesta Tuhkimosta, joka tämän mukaan ei ole avuton, riistetty tollo neulatyyny/kynnysmatto kaiken aikaa, vaan kuollut isänsä on aikoinaan opettanut tyttärensä mittelöimään miekalla. Goottilainen paha aatelinenhan tästä vain innostuu.. Ja mehän tiedämme kuinka arpi kuuluu goottilaisen sankarin / antisankarin kasvoihin kuin aatelisnenä hänen päähänsä, tietysti valkoista raitaa mustissa hiuksissa unohtamatta. Onkohan tämä lasten elokuva ollenkaan?

 

Mutta prinssi saa prinsessansa, ja ilkeä äitipuoli saa nöyryytyksensä, eikä kiduttavaa kuolemaa, koska tämä on moderni teos. Hääkellot soivat että aivan okselle kaivattaa.

 

Ruotsin tvssä taas näytetään nuljahtanutta kauneusleikkausklinikkaa jossa puhutaan venäjää,

slogan sanoo: kuinka kädet on aivan out - leikkausten jälkeen naiselle on käden sijalla jalka. Kyse oli kenkämainoksesta. Mainos kertoo kuinka helppouskoisia ja vietäviä kuin pässiä pölkylle - ihmiset ovat. Ja kuinka ihminen, nyky-kuluttaja [voi] nauraa joko naapurille tai peilikuvalleen.

  

                                            Se elää!

Monster Mania dokumentissa ( tuli Ruotsin kanavalta 4 nimellä Monsterkavalkaden ) esitellään meille mukavat, tutut ja sykähdyttävät hirviöt kautta aikain - popkultuurin kautta.

Thomas Edison esitti ensimmäisen kauhuelokuvan, 10 minuutin mittaisen Frankensteinin, joka oli elokuvataivaan ensimmäinen hirviö. Alkuajan mykkäfilmien kauhu tehoaa koska se eroaa niin nykyhetkestä - kuten esimerkiksi nykyajan japanilainen kauhuelokuva ns. länsimaalaisesta kauhusta, johon olemme tottuneet kohta reilun sadan vuoden ajan. Vuoteen 1920 mennessä Jekyllin ja Hyden tarina filmatisoitiin seitsemän kertaa - kuin Hitleriä tai kaltaistaan muuta diktaattoria, hirviötä ennakoiden. Ihmismielen kaksijakoisuus kiinnosti ( Hitler kasvissyöjänä  ).

   

Kuinka hykerryttävää onkaan katsoa / näytellä "hullua", estoitta, ilman omaatuntoa. Kaunis poika ja näyttelijänero John Barrymore revitteli Jekyllin / Hyden roolissaan kuin 1970- ja -80 -lukujen shokkirockari ( Alice Cooperista Blackie Lawlessiin ) tai muuten vain arvaamaton vapaa / piinattu sielu ( Keith Moon ) aika lailla lavalla / takahuoneessa reihuvan rocktähden tavoin. Niin ikään sex, drugs & rock´n roll -maailmaan kuuluen myös Jekyll läträsi aineiden kanssa - antaen purkista tulevan pahuuden viedä, koska tärkeintä oli menettää persoonallisuus, tai ainakin paha olo.

   

Miten selluloidin hirivöt kehittyivät? Mykkäfilmistä ( Tohtori Caligarin kabinetti, Nosferatu, Notre Damen kellonsoittaja, Jekyll & Hyde ) pääsimme äänielokuviin ( Bela Lugosin Dracula, Boris Karloffin Frankenstein ) , niistä värifilmeihin ( technicolour; Claude Rainsin Oopperan kummitus, sittemmin Hammer yhtiön Dracula, Frankenstein ja Muumio, unohtamatta 3D-elokuvia á la House of Wax ) ja aina televisioon saakka.

Monster Mania kertoo nimenomaan 1950-luvun atomiajan ( johon tv kuului ) tehneen lopun vanhentuneesta goottilaisesta kauhusta. Goottilaisia elokuvia kyllä tehtiin - jos nimi Dracula, Wolf Man tai Frankenstein ei säväyttänyt ( tai se oli jo imetty kuiviin ) niin siihen liitettiin Daughter, Son, Mark, Horror tai Curse of... Tai usea hirviö lyötiin samaan elokuvaan ( Dracula meets Wolf Man ), ja sittemmin lyötiin vielä leikiksi ( Abbott ja Costello komediat ). 1930-lopulla livenä esiintyvä hirviö Hitler levitti kauhua koko Eurooppaan todellisena hulluna tiedemiehenä ( rodunjalostus, etniset puhdistukset ) ja aikuisyleisö alkoi pitää muita hirviöitä lapsellisina. Vainoharhaisella 50-luvulla hirviön nimi oli epäselvästi Se tai Möykky, ja se taatusti uhkasi Amerikkaa avaruudesta tai naapurista muuttaen kaikki pyhät amerikkalaiset ties miksi, jättihyönteisiksi tai -aivoiksi asti.

 

Mutta joutiko goottilainen kauhu Ämmänsaaren kaatopaikalle?

   

Eipä hätää - keksittiin televisio joka toi vanhan ajan hirviöt aivan uusien sukupolvien äärelle, laajalti levinneenä. Näitä filmejä esitteli pölhöpurkissa mm. upea femme fatale Vampira - tuo kotomaamme kalman kaunotar.

                                                      *

                       Burg Frankenstein

 

Romaanissa Victorin adoptoidusta sisarpuolesta Elisabethista tuleekin rakastettunsa [ siistitty viittaus Byronin kuolemattomaan rakkauteen sisartansa kohtaan?? Oih sä rakas Augusta, Augusta oih..] ja Elisabethin äiti kuoli synnytykseen - kuten tavallaan oikeassa elämässä Maryn äitikin, joka kuoli jokin aika synnytyksen jälkeen. Myös Victorin oma äiti kuolee kirjassa.

 

Oikeassa elämässä Percy Shelleyn ensimmäinen vaimo tekee itsemurhan - karkasihan runoilija Shelley pirtsakan Maryn kanssa. Mary kun oli nuori ja ja kaunis ja rohkea ja vapaa kuin.. runoilijan sielu.. 

     

                         Mary Shelleyn oma elämä oli tosi splatteria: KATSO DOKU!!

verenhuurteinen alku, kuolleet lapset, keskenmenot, mutta Mary ei ollut [luultavasti] perverssillä tavalla dekadentista, rappiosta sen nykyisessä merkityksessään kuolemaa ihannoiva nihilisti punk-goottirockin edustaja joka palvoi rappiota á la Sid&Nancy-Cobain-Plath-Woolf- ----------------------------

  

Painajaiset Maryn hikisessä päässä ja [ rakastamisen, synnyttämisen, sanavapauden riiston] pelko sielussa toimivat F:n alkusykäyksinä. Antiikin Prometheus -myytti kertoo Prometheuksesta joka varastaa tulen taivaalta ja antaa sen ihmisille. Pikkumielinen pääjumala Zeus suuttuu tästä röyhkeydestä, ja köyttää Promethues-rukan kallioille kukkuloille ja antaa kotkien tulla ja nokkia hänet eläviltä - maksasta alkaen.  Toisen pastissin mukaan Prometheus muokkasi - siis loi ihmisen savesta.

 

                                                     *

 

F:n loppusanoissa Paavo Lehtonen kertoo Byronin käsitelleen aihetta runossa Prometheus, ja Shellen runodraama oli Prometheus Unbound [=vapautettu]. Ja olihan Aiskhylos tehnyt näytelmän Kahlehditusta Prometheuksesta. Ja onhan Prometheus antanut nimen vapaa-ajattelijoille nuorille Prometheus-leirinä vaihtoehdoksi häikäilemättömälle uskonnolliselle propagandalle. Myös Faust -teema tulee Lehtosen tekstistä ilmi, sekä aprikointi tuleeko F nimi sähkön tutkija Benjamin Franklinilta, ukkosenjohdattimen keksijältä. Aikamoinen ukkosenjohdatin F onkin.  Kun ajattelee salamointia goottilaisuuden yhtenä peruspilarina: synkkä ja myrskyinen korpinmusta yö, jonka yllättäen halkaisee niin ikään sähkönsininen salama räsähtäen kuin orgasmin metaforana, juuri sellaisena pelottajana jotta housut putoaa pois. Kerran Italiassa istuin yöllä ikkunanlaudalla ihaillen salamointia.. Pet Shop Boysin melankolinen It´s a sin -single alkaa räjähtävällä salamaniskulla - myös sen musiikkivideo pelaa goottilaisilla aineksilla: kielletyllä rakkaudella, munkkikaavuilla. Onko kaikki mitä minä - vapaa yksilö - teen syntiä?

     

Tämä yllättävä salama valaisee pimeyden hetkeksi kuten The Rocky Horror Picture Show ´ssa: kumin puhjettua [autosta] rankkasateessa värjöttävät viattomat kyyhkyläiset Janet ja Brad näkevät Frank-N-Furterin linnan, ja ajattelevat ihanaa! Siellä on varmaan puhelin ja me pääsemme pulasta!  Vuonna 1975 valmistuneessa [sopivasti punk-aatteen kytiessä glamourisen rockin kimaltelevasta tuhkasta Englantiin ] musikaaliparodiassa tri Frank-N-Furter on kiinnostava alakulttuurin edustaja: räikeine Joan Collins-meikkeineen hän on  bi-seksuaalinen, tatuoitu, nahkatakkinen, korsettiin pukeutuva transvestiitti ja hullu tiedemies, jolle sadomasokistiset ruoska ja steariinin valuttaminen ovat tuttua huttua. Häntä esittää liiankin vyöryen yli siis erinomaisesti pornografisesti verkkosukkahousuissa Tim Curry - symboloihan nimi Frank-N-Furter härskisti saksalaista makkaraa ja pitemmälle menemistä... Korkeat korot, niitit, nahka ja kimalle kertovat räväkän androgyynin glamrockin Kiss, New York Dolls ajankohtaisuudesta. Frank-N-Furter on perusgoottitarinan viettelijä: kuten Dracula sai kamoon peipi ketoon siis valtaansa sekä naiset että miehet tehden kaulasta erityisen herkän alueen, niin tri Frank-N-Furter menee siis pitemmälle, syvemmälle, suorasukaisemmin. Katsoja-tirkistelijä näkee nämä seksuaaliset aktit vain harson lävitse, tosin selkeänä varjoteatterina. Hullu tiedemies tri Frank-N-Furter jopa tekee itselleen bodarin kroppaista kultaista miestä seksiorjakseen. Frank-N-Furter on moderni Frankenstein, ja mikseipä samalla Seppä Ilmarinen. Elokuvan kiinnostavin kohtaus on kun hissin edessä nuoripari yrittää vaivihkaa päästä karkuun kummallisia linnan vieraita, ja Janet narisee, että hän on märkä [sateesta], hissi lähestyy koko ajan samalla kuin musiikki voimistuu, sitten Janet kirkaisee. Frank-N-Furter on laskeutunut hissistä, hänellä on aivan kuin terävät kulmahampaat ja tietysti viitta päällään. Mutta äkkiäkös viitta lehahtaa ja korsetin alta paljastaa. Elokuvan yhteys gotiikkaan osa 33: elokuvan alussa häiden jälkeen lakaiseva hailakka pariskunta [yllättävän paljolti samannäköiset kuin elokuvan palvelijat Magenta ja Riffraff] ja pappi [ niin ikään meikittömän kuivanaaman näköinen Frankenfurther] järjestäytyvät rappusille kuin poseeraisivat kuin surkea pariskunta heinäseiväs [ pelottava goottilainen elementti - varsinkin vihaisen kyläläisen kädessä..]  kädessä Grant Woodin satiirisessa maalauksessa American Gothic (1930) [ älä sekoita niin ikään Sam Raimin tuottamaan American Gothic - Piru irti kauhusarjaan. Tai sekoita vain. On mukavaa olla sekaisin.].

    

Elokuvan koskettavin osuus on kun Frank-N-Furter kertoo halunneensa näyttää Fay Wrayltä. Tämä King Kongissakin kirkumisen jaloa taitoa opettanut näyttelijä[tär] kuoli viime viikolla. Don`t dream it - be it -lause/laulu kannusti hiljakseen elokuvafriikkejä [ jotka alkoivat vetää performanssia elokuvateattereissa kun Rockya - kulttielokuvien kulttielokuvaa - esitettiin: riisit, suihkepullot, lehdet, kumihanskat, vessapaperirullat jne. rekvisiitta piti olla ] Ajattelin lauseen kannustavan kaikkia esimerkiksi punk -skenessä, siis tekemään itse, pienlehtiä, runoja, laulamaan jne.. Ei ollut kulunut kauaakaan kun aiemmin niin ikään 70-luvulla  Mel Brooks lanseerasi Young Frankesteinin, joka oli tarkoituksella mustavalkoinen ja niin aito kuin vain voi ja niin kieli pitkällä ja housut kintuissa kuin mahdollista. Brooks väläytteli myös infoa siitä, millainen rakastajana F:n hirviö oli, ja eipä aikaakaan kuin sankaritar jo pyöri heinäkasassa. [Jos olisin Kathy Acker kirjoittaisin oitis radikaalin Frankenstein-tekstin jossa kootaan modernia ihmistä, ja yksi ruumiinosa saadaan Grigori Rasputinilta..]

    

Isien perintö on raskas: tohtori Frankenstein junior [Gene Wilder] joutuu luennoillaan sanomaan ettei hänen sukunimeä lausuta Frankenstein vaan Fronkestiin... Mukana on myös erinomainen sidekick, palvelija Igor jota esittää Väyrystäkin mulkoministerimpi, siis mulkosilmäisempi kyttyräselkäinen Marty Feldman, jonka kyttyrän sijaintia [ välillä oikealla välillä vasemmalla olalla ] tohtori Frankenstein junior ihmettelee. Mikä kyttyrä? kysyy Igor.

 

Igor jatkaa kyttyräselkäisten palvelijoiden kööriä, jonka tavallaan aloitti ainakin Dwight Frye, [kuuntele myös Alice Cooperin kunnianosoitus Ballad of Dwight Frye ]

ja jatkuen Rockyn kalju pitkätukka Riffraff. Hallowed be your names!

 

Conan O`Brienin älyn säihkymässä öisessä talk showssa on silloin tällöin osio nimeltä: Frankenstein tuhlaa meidän aikaamme minuutin verran. F on tietystikin F:n hirviö, jolla on perus-Boris Karloff meikki. Toisaalta on hauskaa kun kivikasvo Abe Vigoda vierailee show´ssa joskus vain lävitse laahaten - ja näyttäen Boris Karloffilta - ilman maskia.

 

                                                                            *

                                 tuo kauan odotettu painajainen 

Myös vapaa sekkksi tuohon aikaan tuntuu painajaiselta: mieshän sai liidellä ja loikkia kukasta kukkaan perhoshaavi kädessään ja ylioppilaslakki päässään [selkeä Pulttibois, Nosferatu ja Prahan ylioppilas -kuva]; Shadow of a vampiressa irstassa campin kabaree-esiintyjän, Velvet Goldminen härski manageri ja stand upin rääväsuu, laiskan pulska Eddie Izzard tekee mehevän roolin jonathan harkerina joka on sukua Seitsemälle veljekselle, innostuneelle lapselliselle tomppelille.

 

Lotkauttaako mies kenties hiukan korvaansa syfiliksen pelossa?

Ja siitä joutuuko tussarilla uhattuna naimisiin / äpärän elättäjäksi, mutta muuten hän oli kahlehtimaton. Nainen, sen sijaan, oli tietoinen jokaisen yhdynnän tuomasta vaarasta ja tulevaisuuden muutoksesta - Mary ei varmaankaan halunnut halveksituksi teiniäidiksi, vaan pysyä vapaana, älykkäänä ja oppia, oppia lisää! Jokainen yhdyntä voi tehdä naisen raskaaksi - kun ajattelee kuinka huonoa ehkäisy oli tuolloinkin, ja synnyttäminen voi olla hengen vaarallista - kuolihan Maryn äiti, kuuluisa feministi-radikaali, synnytykseen. Tai synnytyksen aiheuttamiin komplikaatioihin.  Itse olen kokenut F:n olevan manifesti ihmiselämän luomisesta kohdun ulkopuolella. Näin ollen nainen säilyy hengissä. Feministi ei siis kuole synnyttäessään.

    

Jos muistaa vapaan rakkauden liittyneen hippiliikkeen miesten keksimiin "uudenuutukaisiin" ja "vapaisiin" käytäntöihin 60-luvun lopulla, niin varsinkin Easy Rider katsoessa [Dennis Hopperia tai mopoja kuolatessa, tukka tuulessa Steppenwolfin Born to be wildin tahtiin heiluessa] näkyy hippeyden käytäntö: pojat istuvat tiipiissä vain piippua polttaen, tytöt kuorivat perunoita, tiskaavat ja huoltavat lapsia. Samoin kun katselee Suomenkin punk-liikettä dokumentista 70-luvun lopulla: Pojat puhuvat ja soittavat vallatulla Lepakolla, tytöt kuorivat perunoita tai ainakin tiskaavat, vaikka kuinka olisi hakaneula huulessa.

 

80-90-luvulla elokuvien ja aikakauden parisuhde korostui [varsinkin pelottavalla, alkaneella AIDSin alkukaudella]: vakituisen partnerin kanssa voi tehdä kaikenlaista kivaa: innostan tuore ja uraa uurtava Vaarallinen tyttöystävä iski valkokankaalla 1. kertaa miehen käsiraudoilla sängynpäähän ja mieshän vikisi, ja nainen pystyi samaistumaan eksoottiseen vapaaseen itsenäiseen ja arvaamattoman naisen joka ei enää paaponut kotona vaan pukeutui peruukkiin ja primitiivisiin koruihin ja painoi kaasua seikkailuihin, ruualla leikittiin eroottisesti [Yhdeksän ja puoli viikkoa], löydetään parisuhteen virkistäjäksi sadomasokismi [Katkera kuu].

      

Ranskalais-[intellektu]elli Catherine Millet provosoi 2000-luvulla Catherine M:n seksuaalielämä romaanissa vapaan seksin tarkoittavan ryhmäseksiä - mitään rajoja ei ole, mitä inhottavampi suoritus mitä epäsiistimmältä äijänköriläältä otetaan passiivisesti vastaan sitä parempi tuntui kirja huutavan. Seksuaalisuuden vapautta [tai vankilaa] on tutkinut tiuhaan ja syvällisemmin, objektiivisemmin, toisen ihoon hitaalla katseella porautuen myöskin filosofi - niin ikään ranskatar Catherine Breillat, joka ei ole empinyt aidon pornonäyttelijän käyttämistä elokuvissaan yhtenä päähenkilönä. Samoin uuden polven kauhukakaran Virginie Despentesin radikaalin romaanin Pane mua ( suom. 1996) elokuvaversiossa (1998) käytettiin pornotähtiä, Despentes huseerasi elokuvan ohjaajana erään pornotähden kera. Raiskauksen kosto, silmitön väkivaltainen asenne, ettei alistu kannatti parivaljakkoa joka Thelma ja Louise -parivaljakon tavoin kulki omia polkujaan - heidätkin tuhotaan.

    

                          Paha nainen ei näköjään saa pysyä hengissä. 

 

                         Goottilainen paha nainen pelottavana

voi olla se hullu nainen ullakolla, hylätty nainen, miltei ameeban kaltainen abstrakti pahan prinsiippi. 1980- ja 1990-luvulla valkokankaalle asteli nämä pelottavat, toimivat häiriköt, sekopäänaiset, jotka tulivat pilaamaan amerikkalaisen perheidyllin kanisoppaa keittämällä a´ la sinkku [ = alati upea Glenn Close ] Vaarallisessa suhteessa.

     

Näissä filmeissä petturi-isää ei rankaista millään lailla, hän saa sekä käydä vieraissa että pitäöä perhe-idyllinsä. Koska ennen lopputekstejä tämä paha nainen vaimennettiin ikuisesti - kuten täplikkääseen harsoon pukeutuneet femme fatale edeltäjissään film noirin elävissä kuvissa. Pahat naiset kiusasivat seireeneinä yleensä Michael Douglasin esittämää periamerikkalaista miestä, joka kulje päämäärättä t vapaana odysseiallaan kuten Jack Keroucin sankarit vaan on pysähtynyt keksi-ikään ja kotiinsa, ja suojelee niitä. Mm Verkossa ja Ruusujen sota voi laskea tähän genreen kuuluvaksi.

      

Mutta palatakseni goottilaiseen pahaan naiseen, niin pitäydyn tiiviisti ja läheisesti Closessa; koska hän oli pelottava monin tavoin. Jo lopussa ja alussa mainittuun 1700-luvun pöyristyttävään, dekadenttiin ja älykkääseen Choderlos de Laclosin kirjeromaaniin Vaarallisia suhteita  perustuvassa  Stephen Frearsin ohjaamassa elokuvassa  Valheet ja viettelijät Closen rooli oli markiisitar Isabelle de Merteuil. Tässä ei kuvata niin hovijuonittelua vaan arkisempaa nöyryytysten ja sadismin tapaa.

    

Vahva nainen Close on näytellyt Julmia Juonisen lisäksi prinsessaa, tohtoria, presidentin puolisoa, ja pelottanut myös amerikkalaisena varapresidenttinä. Tosin vain jännärielokuvassa. Hänen älykkäät, levolliset kasvot peittävät useita naamioita. Kaunotar ja hirviö. Häikäilemätön. Hän on näytellyt filmeissä: Henkien talo, Hamlet, Kapteeni Koukku, Mars hyökkää, Stepfordin kotirouvat, Isäntäni tri Jekyll / Mary Reilly ja Leijona talvella.  Tuoreinta tuotantoa on poliisisarja Shield, ja jälkiruuaksi: hän antanut äänensä Pinokkion Siniselle keijulle.

 

                                 Goottilainen paha nainen huvittavana

kuten hirviö Cruella De Vil [ = tietystikin Glenn Close joka oli  perverssin sopeva ja inut varteen otettava hahmo ] jonka nimikin on jo saatanallinen että kiduttava, -

joka pääsee revittelemään pahan, ahneen ja itsekkään naisen arkkityyppinä joka halajaa vain kiellettyjä dalmatialaisten koiranpentujen turkkeja takeikseen ja koristuksikseen. Cruellan hiusten ollessa puoleksi mustat ja puoleksi valkoiset, ja korsetin muokkaama viktoriaaninen puku on niin ikään musta-valkoisena ylettömänä muotiluomus. Hän viihtyy varsin goottilaisissa kulisseissa: upea kartano, - varsinkin päästyään vankilasta. Hän muuttaa nimensäkin Cruellasta Ellaksi. Mutta esiintyy kuin häikäilemätön renessanssikuningatar - pukunsa olleessa yhtä korea. Mutta onko Cruella, anteeksi Ella todellakin muuttunut?

     Cruellan hahmo on överi, sarjakuvamainen ja tarpeeksi kaukana todellisuudesta jotta se voi olla yhteiskuntakritiikkiä tästä ajastamme. Sillä mitä muuta lastenkirjallisuus on paitsi syystäkin verhottua yhteiskuntakritiikkiä? Tai ainakin ennen vanhaan, Venäjällä.

 

Mel Brooks - tuo huonon maun mässäilijä tutustutti meidät muka-hitchcock-parodiassaan High Anxiety  hirviöön nimeltä nainen siis harmaakasvoinen hailakka noita sisar Diesel viikset ja 50-luvun tärkätyt liivit.. Perus-gootti-pelotus sadistinen dominoiva hullujenhuoneelle vrt. Yksi lensi yli käenpesän. Dieselillä on kuitenkin luuranko komerossaan, kirjaimellisesti.. Diesel on siis lady domina englanniksi Dominatrix, joka ruoskii natsiunivormuun ja huikean korkeisiin sm-saappaisiin pukeutuneena alistuvaa mieskollegaansa.

 

Diseseliä näytteli tietysti upea Cloris Leachman joka jota hevosetkin pelkäsivät ylös kajahtaen jo pelkän nimen lausumisesta [ Frau Blüher ] - mitä tämä hirvittävä nainen on tehnyt? DVD:n haastattelupätkissä tyrolilaispukuinen hoikka tyttö Cloris istuu kollegan sylissä ja pussailee haastattelijaa - perin ambivalentti yksilö siis.

 

Glenn Closen lisäksi sekä naurettavaa että pelottavaa naista on näytellyt yhtä antaumuksella Miranda Richardson. He ovat jopa "kilpailleet" samasta [Vaarallinen suhde] roolista, jonka Close sai mutta jonka Richardson jo torjui. Pitänee tarkistaa taustatiedot.

     

Vuonna 1985 tämä teatterikoulun kasvatti ja oikeissa teattereissa näytellyt femme fatale Miranda Richardson laajensi reviiriään myös filmin piiriin => näyttelemällä Ruth Ellisiä viimeistä Britanniassa teloitettua murhaajatarta [Dance with a Stranger]. Sitten Miranda teki lähtemättömän vaikutuksen sietämättömän (t sietämättömästi näytellyn) kuningatar Elizabeth I roolin Musta Kyy-komediasarjassa.

     

1990-luvun alussa femme Richardson oli jo selkeä uhka monipuolisten mutta harvaan tarjolla olevien naisten roolien metsästäjänä tähtitaivaalla, ja mustassa polkkatukkamallisessa peruukissa [kolme vuotta ennen Pulp Fictionia] tämä femme fatale oli IRA:n terroristi Jude O'Hara [The Crying Game]. 1990-luvun lopulla kaksoisroolissa hän oli upeissa violeteissa puvuissaan ja mustissa linnan lattiaan asti ulottuvissa hiuslisäkkeissään sekä paha kuningatar Mab jolla oli myös noidan taidot sekä valkohiuksisena ja -pukuisena hyvä Järvenneito [Merlin], hän oli myös absurdi herttakuningatar [ Liisa ihmemaassa ] sekä Lady Mary Van Tassel siis paha äitipuoli ja samalla myös noita [ Sleepy Hollow Päätön ratsumies ]. Hän on usein näytellyt kuningatarta sekä kerran myös Eva Braunia, ja nyt tapetilla ja krediittilistalla on The Phantom of the Opera ja tuleva Harry Potter-filmatisointi. Kiinnostavaa on myös elokuvan Spider näyttämä Mirandan kaksoisrooli.

                                                   *

 

                        Film noir jyrkkine kontrasteineen

 

hyvä - paha, valo - varjo, piilossa - räikeä toimi kuten ekspressionismi  ja gotiikkakin. Ainahan jää tuo harmaa alue.. Määrittelemätön, utuinen, tabuja täynnä. Ja odotuksia.

 

Kyyninen film noir -pastissi Auringonlaskun katu etunenässään elänyt ja elähtänyt [jonkin seksistisen mittapuun mukaan] Gloria Swanson sopii myös tähän karsinaan pelottava - huvittava.

 

Tai lisää sekopäitä naisia jotka haluavat hallita ja näyttävätkin tyrmääviltä: bi-seksuaali kirjailija Sharon Stone elokuvassa Basic Instinct. Jonka ystäväpiiriin kuuluu murhaajia. Kaunotar ja hirviö. Armottoman hauskassa tieteissarjassa V oli pääosassa tietysti paha ulkoavaruuden nainen [ alkuperältään lisko] jolla oli tietysti kasari-tyylinen armottoman tupeerattu tuuhea tukka joka täytti koko avaruuskapsilon, tuttu tukkamalli á  Bonnie Tyler, Twisted Sister ja  Mötley Crüe. Tämä paha, kovapiirteinen nainen mm söi hiiriä ja pomotti kunnollisia maan kansalaisia.

 

40- luvun Nainen ilman omaatuntoa, kohtaa samalla vuosisadalla vuosituhannen lopun Pane mua, kuin myös 1990-luvun alun Thelma & Louisen.

Myös uuden vuosituhannen Monster kertovat koruttomasti, ettei naisen tekemä rikos kannata. Ettei nainen saa puolustaa itseään kun hänelle tehdään / tehtiin pahaa. Nainen ei saa kostaa hänelle tehtyä rikosta. Lain jakaminen kuuluu poliisille. Kaikissa näissä naisella on huono loppu - hänet murhataan tai hän joutuu valitsemaan itsemurhan eli vapauden.  Oikeastaan pelkässä mustassa komediassa nainen saa vapaasti temmeltää.

 

Naisen rooli oli tarkkaan jaettu: näyttelijättärelle on olemassa vain

a)= meikattuja säteileviä filmitähtiä

tai b)= luonnerooleja eli tässä pitää jo osata näytellä. 

Vihdoinkin - naiset ovat useammalla saralla tekemässä omaa taidettaan. Onneksi on Orlandon kaltaisia taideteoksia, joka ei rajoita päähenkilön sukupuolta fasistiseen stereotypiaan.. Naisen rooli on muuttunut. Vihdoinkin. Se on monipuolistunut. Onko? Pikkuhiljaa.

  

Esimerkiksi Varjojen valtakunnan kumiasuinen vampyyri Selene ( näyttelijä Kate Beckinsale joka esitti myös vuoden 2004 elokuvassa Van Helsing naispääosaa, aseistettua mustalaisprinsessaa joka joutuu toimimaan vampyyrien ja ihmissusien mellastaessa ) toimii - itse asiassa hahmo sopii kummallekin sukupuolelle. Roolia varten Kate joutui opettelemaan tuliaseiden käytön sekä taistelulajeja - osa hypyistä ja yliluonnollisista loikista on mahdollista vain vaijereitten kanssa, mutta entiselle baletti-tanssijalle se ei ollut homma eikä mikään.. Koko elokuva haluttiin tehdä mahdollisimman aidosti eikä pikselihumppana, jossa elokuva on pelkkää erikoistehosteita joita piirretään tietokoneella; samoin ihmissusien metamorfoosit tapahtuivat motorisoitujen naamioiden ja vetoketjuttomien, muottiin valettujen pukujen avulla. Jotta ihmissuden takajalkojen nivelet olisivat aidonnäköiset he eivät joutuneet kävelemään puujaloilla vaan käpälän muotoon hitsatuilla metallisilla jalkatuilla, jotka jo sinällään kuuluvat tämän fetisistisen alakulttuurin metallisten irtojäsenten ihannointiin....

    

DVD:n ekstrat keskittyvät kaikki hyvin pinnallisesti elokuvan ulkoiseen antiin ja teknologiaan - ei sisällöstä eikä gotiikasta mainita sanallakaan. Mutta näyttelijöillä on ollut ilmeisen hauskaa kulisseissa - Kate näyttää välillä kieltä välillä keskisormea, Bill Nighy soittaa ilmakitaraa skruuvaten kieliä välillä, sitten suutelee kipsivalostaan ja maskeerattuna näivettyneeksi vampyyriksi jota juuri herätetään henkiin verta pumppaavat letkut selässään hän puhuu kuin senssivideolla.

  

" Kreikkalainen kuun jumalatar Selene oli alkuvalon jumala, titaani Hyperionin ja tämän sisaren Theian tytär. " , " Hän oli noitien ja maagien suojelusjumalatar ja ajoi kahden hevosen tai muulin vetämiä vaunuja. Hänellä oli myös tärkeä osa lemmentaikoja tehtäessä.. " kertoo meille Mytologian jumalat ( päätoimittaja Elisabeth Hallam, Karisto 1997 ).

" Hänet samastettiin myöh. mm. Artemikseen. Selenen room. vastine oli Luna. " CD Fakta 2002

 

Vaikka elokuvassa Selene ajaa yönmustaa nopeaa autoa, ( se on tätä nykyaikaa ) on elokuvassa muistettu myytin alkuperää. Muulien vetämä vaunu olisi liian hidas.

 

" Jumalatar itse rakastui komeaan nuoreen paimeneen nimeltään Endymion, kun tämä nukkui Latmos-vuorella. Jotta hän voisi nauttia nuorukaisesta ikuisesti, hän nukutti tämän ikuiseen uneen. "  jatkaa Mytologian jumalat.

 

Myös leffassa vampyyri Selene puree kaunista nuorukaista.

 

=> Katso myös elokuvasta  Chaplin: Ritari Siniparta, tuo upea kohtaus jossa sarjamurhaaja-päähenkilö ihailee goottilaisesta ikkunasta näkyvää aistillista kuutamoa lausuen sille kauneimman kohteliaisuuden - verraten sitä kalpeaan Endymionin tuntiin…

 

John Keatsin eeppinen runoelma Endymion julkaistiin vuonna 1818, ja ainakin lähteitteni mukaan se sai huonoa kritiikkiä ollen muka nonsenseä. Joku arvostelija jopa suositteli Keatsia lopettamaan runoilun.

     

Mutta aika näyttää - sopivan ajanjakson jälkeen löydämme aarteita, joista myös joku toinen, kuten juuri Chaplin, on löytänyt tämän aarteen, ja katsellut sitä kuin täyskuuta, ihaillen, kaipaillen.

                

                                                     *

                      Naisen päärooli populäärikulttuurissa oli ennen olla

paikalleen jähmettyvä kirkuja, passiivinen kaunotar & ikuinen odottaja

 

jota hirviö [ Dracula, Ooperan kummitus, Frankensteinin hirviö, Näkymätön mies, ihmissusi, muumio, King Kong, Mustan laguunin hirviö, Kärpänen, inkvisitio, jne.]

ensin ahdistelee, sitten sankari salskea pelastaa. Varmaa on, että sekä hirviö että sankari kummatkin häntä jossain kohtaa kanniskelevat, ja olevat muutenkin likellä...

 

Angelika ja Aliens -elokuvat voidaan laskea tähän kaunotar ja hirviö -kategoriaan, paitsi Aliensissä majuri Ripleyllä on kättä pitempää, mihin turvautua, eikä hän edes odotakaan miestä pelastajaksi, vaikka hempeällä tuulella antautuu intohimoihin kaljupäisen vangin kanssa. Vuonna 1979 valmistunut Alien tutustutti meidät uuden ajan naispuoliseen sankariin: vakavailmeiseen suorittajaan, joka pelastaa maailman. Se on saanut roppakaupalla seuraajia: on vaikea käyttää sanoja sankaritar joka on kuin torso vähämielinen huonompi kuin sankari, hame- ja naissankari taas on mies joka kellistää, plääh.

 

Sankareista esittelen ensin sarjakuvamaiset supersankarit, joilla on yliluonnolliset voimat ja jotka kamppailevat yliluonnollisia voimia, demoneja, pikkumaisia jumaluuksia yms. vastaan.

 

Animaatiossa Tehotytöt pelastavat maailman hiekkalaatikolta lähtien, eli pikkutyttöihin on iskostettu jo pienestä pitäen käsky: ole hyvä ja kiltti tyttö ja pelasta maailma.

 

                                                   *

    Milloin fantasiasta ja kauhusta tuli campiakselilla toimivaa huumoria

                      runsaine postmod -viittauksin?

Fantasian, kauhun ja camp-huumorin puolelta 1990-luvulta lähtien Xena - soturikuningatar ja Buffy - vampyyrintappaja ovat oivaa, pitkäkestoista, postmodernia viihdettä jota voi seurata eri motiivein sukupuolesta ja sukupuolisista suuntautumista huolimatta. Tällainen heroine sankaritar on ylivoimaisen voimakas ja hänen on selviydyttävä yliluonnollisista tehtävistä ja kiusauksista jotta maassa olisi taas rauha. Buffy toimii ns. normaalissa amerikkalaisessa herttaisessa high schoolissa, pikkukaupungissa kun taas Xena antiikissa, jossa ongelmia tuottaa jumalat ja jumalattaret. Hänen on toimittava taistelijana, parantajana, äitiä ja ties minä. Kumpikin jakson lähetysaika sijoittuu viikonloppuun - hetkeen jolloin urbaanit krapulaiset syövät pizzaa ja limpparia - ja surevat oloa yhdessä.

 

Muita supersankarinaisia: sarjakuvista elokuviin muokatut naispuoliset sankarit: Daredevilin Elektra, oman elokuvansa saanut Elektra, X Men, Batmanin Kissanainen / Catwoman Selina Kyle, sekä Dark Angel, Peppi Pitkätossu kirjat vuodesta 1949 lisäksi elokuvat ja animaatiot, The Bionic woman (1976-78) sarja, Wonder woman (1976-79) sarja, ja uusi, liiankin lyhyt sarja Batmanin tytär, selkeän goottilainen sarja joka toimi kuten Teräsmiehen teinivuosista kertova sarja Smallville.

 

"Tavallisia" sankareita ilman supervoimia yrittäen realistisen maailman sisällä pitää balanssia : Charlien Enkelit (Charlie's Angels, 1976-81) sarja & 2000-luvun elokuvat, The Avengers -sarjan (1966-69) ja vuoden 1998 haukutun elokuvan Emma Peel [ roolissa Uma Thurman, vastapoolina Ralph Fiennes ], Jackie Brown, Arthur Pennin vuoden 1967 verinen elokuvan Bonnie & Clyde "kauniimpi" puolisko [ Faye Dunaway ], Alias.

 

Vuoden 2004 amerikkalaisissa elokuvissa jotka päätyvät Oscareiden jakoon oli pinnalla sisukkuus.. Parhaimman naisnäyttelijän palkinnon vei jo toista kertaa Hillary Swank, tällä kertaa roolistaan kolmikymppisenä tarjoilijana Maggiena joka sinnikkyydellään muuttuu nyrkkeilijäksi. Edellinen pysti tuli roolistaan Teena Brandon / Brandon Teena  Boys Don´t Cry, joka kertoi suvaitsemattomuudesta.

 

Olennainen Naissankari? Hamesankari? ei Heroine? Sankaritar? Itse vihaan tar -päätettä, joka maistuu raa`alle tartar-kastikkeelle, tar-  koittaen naisen paikkaa ja naista joka yrittää mennä miehen paikalle, siis työhön, opiskeluun jne..

 

Ennen vanhaan toimi hyväveli -järjestöt jotka rahoittivat, sponsoroivat ja taputtivat toisiaan selkään Hollywoodissa: naiset castitettiin ja kastitettiin vain reittä pitkin ja imemällä saivat kyseenalaiset pikku-roolinsa, nyt on toisin. Populäärikulttuurissa mm rikollinen vanhan ajan parivaljakko 70-luvulta Bonnie & Clyde muuttuivat 90-luvulla Natural Born Killersin Mickiksi & Malloryksi ja ennen kaikkea naiskaksikoksi Thelma & Louise jotka avasivat uuden, kauan odotetun genren. Kolmikosta tuli viihdyttävät Charlien Enkelit, Tehotytöt ja Spy Girls. Mutta suosituimmaksi hahmoksi tuli erakko, yksinäinen susi, kuten Peppi Pitkätossu, Yoko Tsuno, Modesty Blaise, Jackie Brown, Bionic Woman, Irma Vep, Alien, Epäilyksen polttopisteessä, True Romance ja Xena jotka loivat pohjaa kanssasisarilleen: Matrix, Tomb Raiderin Lara Croft, Alias, Dark Angel, Batmanin tytär, Kill Bill vol. 1 ja mikseipä Monster - Aileen Wuornos jotka kaikki kertoivat laaja-alaisesti uudesta naiseudesta, joka ei jää rannalle ruikuttamaan eikä hyväksy itseänsä esineeksi. Nyt moderni nainen on vakavailmeinen suorittaja, joka osaa idän taistelulajit, ja pukeutua nätteihin vaatteisiin ja hiuslisäkkeisiin, mutta hänen tärkein tehtävänsä on pelastaa maailma. Otettava kättä pitempää ja kostettava westernien malliin. Koska kukaan ei sinua auta. Onneksi Todella upeeta, Gimme gimme gimme, Ponille kyytiä ja Kumman kaa -sarjat antoivat naiselle oikeuden tehdä draaman lisäksi myös mustaa huumoria ja absurdia farssia kameran kummallakin puolella, sekä antoivat naisen roolin sankarina myös levätä välillä ja toisaalta myös ryvettää kunnolla pohjamutia myöten: aina ei tarvitse pelastaa maailma, kunhan omat demoninsa kohtaa. Tätä edustaa tosielämän Courtney Love, laulaja-lauluntekijä.

 

Lars von Triersin Dancer in the Darkissa Björk olisi pääroolista ja musiikista ansainnut useat pystit. Puhumattakaan Nicole Kidmanista joka on jo liian täydellinen näyttelijä, joka versoo vain erinomaisuutta roolejansa ja repertuuariansa laajentaen.

 

Mietin, miksi von Triersin teoksissa nainen pelastaa maailman, suuremman tai pienen, vain suuren kärsimyksen ja uhrauksen kautta..... 

 

      Upea kulttihahmo Udo Kier on näytellyt jatkuvasti von Triersin filkoissa - mukavaa...

 

Agenttitarinat kategoriana ovat kasvaneet itsenäisestä, mutta tirkistellystä Modesty Blaisesta ja päätyneet Tyttö nimeltä Nikitaan ja Aliasiin. Kaukana on häntäheikki James Bond. Toisaalta Bond-tyttönä tai pahana vastustajana on  androgyyni pelottava Grace Jones, Batman-elokuvien Kissanainen, Daredevilin rakastajatar / vihollinen Elektra, miesten tekemissä Sarjakuvissa nainen alistettu reikä, paitsi Tintissä jossa puuttuu. Corto Maltese, Yoko Tsuno, animaatiossa Tehotytöt pelastavat maailman hiekkalaatikolta lähtien,

 

Yoko Tsuno nimisen albumi Paholaisen urut ( julkaistu alun perin 1973, tämän painoksen käännös Vesa Nykänen, Egmont Kustannus Oy ) on Roger Leloupin taattua kädenjälkeä. Kertomus alkaa lupaavasti

                                                       Reinin romanttisilta, jyrkiltä rantatörmiltä       

                                                                                     - aivan,             

                                                    kauhuromantiikassa on aina kysymys sekä

                                                            nautinnosta ja kivusta,

                                                         pelosta ja rentoutumisesta,

                                                              rumasta ja kauniista

                        -  " joita kruunaavat keskiaikaisten linnojen lukuisat rauniot..."

Onhan Yoko lapsuuteni yksiä suosikkihahmoja. Hän taisi saada minut vakuuttuneeksi, että minusta tulisi isona astronautti. 

                                                              *

 

                                    Väkivalta ja Rikostarinat:

            Nykyajan Annie Mestariampuja osuu maaliinsa

 

Monster [2003], Tyttö nimeltä Nikita [1991] Nikita joutuu käymään poliisin ammuttuaan läpi My fair lady -mankelin, jossa tytöstä otetaan mittaa ja koulitaan kylmäveriseksi tappajaksi - jota hän siis jo on - mutta tällä kertaa valtion, byrokratian, vallan puolelle. Hänet myös puetaan nätiksi ja punk tyyliin ja ennen kaikkea asenteeseen kuuluvat maihinnousukengät pistetään syrjään. Tosin Nikita saa valita, kuoleeko oikeasti vai elääkö uuden identiteetin alla salaisena agenttina. Luc Bessonin mustan huumorin täyttämä visio. Ehkä se kertoo naisen kyvystä mukautua, tulla toimeen, selviytyä.

Moderni Bonnie on jo heittänyt Clyden kyydistä [Bonnie ja Clyde, 1970- luvulla] vaikka vielä Mallory tarvitsi Mickynsä, pelastajansa [Natural born killers, 1990-luvulla ] verisen hurmeiselle, kaoottiselle matkalleen. Niin ikään Jan Troellin Il Capitano kertoi oikean Juha Valjakkalan [nykyään Nikita] rikostarinan, jossa ihmeteltiin miten kaksi nuorta pystyvät murhaamaan ja silti pitämään lemmikkieläimiä mukanaan.

 

Thelma ja Louise näyttivät jo amerikanraudan nokalla suunnan vapauteen, mutta uhrautuivat tai yhteisö tuhosi heidät. Samoin kävi uudemman ajan kostoelokuvassa Virginie Despentesin Pane mua miekkaan tartutaan ja hukutaan.

      

Morsian pukeutuu mustaan ja Kill Bill vol 1. - 2. morsian pukeutuu ensin kyllä valkoisiin. tavaratalossa mm pahviständeissä Thurmanin esittämä morsian on katana koholla verisessä hääpuvussa, jota yksi lapsukainen aikoi koskettaa, mutta äiti veti hänet pois. Thurmanin ja Tarantinon yhteisestä kynästä on lähtöisin tämä kostoretki. Eikä se niin kaukana 7 samuraitakaan ole. 

 

Mutta onhan näille "hahmoille" pohjaa historiassa: vahvoja naisia on aina ollut, osa heidän älykkyydestä esimerkiksi tavallaan näkymättömät kuningatar-äidit. Hyvin paljon on naishallitsijoista puhuttu pahaa ja historiaa vääristelty. Tässä osa heistä. Kapinalliset: Boudicca, Charlotte Corday, Ulrike Meinhof, Jeanne d´ Arc. Vallan pitäjät: Hatsepsu, Kleopatra, Katariina Suuri, ja suuri osa Englannin valtiattaria.

Irvokkaita: Elisabeth Bathory.

 

Kuinka minua nauratti katsoa joulun ajan sovinismia animaatiossa Lumiukosta - isä lukee aamutakissa [ kuin oikea taiteilija ] sanomalehteä piippua poltellen - ollen ikuisella lomalla,

kun äiti ruokkii perhettä.

 

                              Kuinka kaukana se minusta onkaan!!

 

                                                                                  *

                  Irma Vep - Vampire

Irma Vep on anagrammi sanasta Vampire. Se on myös varsin mielenkiintoisen käsikirjoittaja-ohjaaja Olivier Assayasin elokuva vuodelta 1996, ja esitettiin maukkailla Rakkautta & anarkiaa -festivaaleilla. Jos niille ei päässyt - ei huolta, videota sai ostaa alle 4 euron hinnalla... Alkuasetelmassa Irma Vep on lateksin tuoksuinen komedia, jossa yritetään kuvata uudelleen Louis Feuilladen maaginen, ja kerta kaikkiaan ylittämätön elokuvasarja Vampyyrit ( Les Vampires  I-X vuosina 1915-1916, näytettiin Elokuva-arkistossa, ja painettiin upeaksi minimalistiseksi kortiksi: punaisella taustalla on piirrettynä mustaan pukeutuneen päähenkilön, mystisen Musidoran velmu katse ). Ohjaajaa näyttelee ihana Jean-Pierre Leaud [ joka on taas juoksee helmojen perässä kuten Amerikkalaisessa yössäkin,  jolle tämä on tavallaan jatkoa, ja kun muistaa dokumenteista kuin ohjaaja Agnès Varda sanoi Leaud´n tekevän samaa kulisseissakin on katsojalla kiinnostavia odotuksia...]

    

Kohtalokkaan Musidoran roolia näyttelee ihana Maggie Cheung joka oli jo 1990-luvulla Hongkong -cineman kuuluisampia toimintatähtiä joka on varmaankin aika lailla kanssasisariensa idän taistelulajeissa lailla vaikuttanut Matrixiin ja Kill Billiin.. Näin - vihdoin - murenee se käsitys idän naisista heikkoina, alistettuina, postimyyntimorsiamina, hiljaisina maksettuina robotteina jollaisia länsimaiset siat yleensä tilaavat palvelijoikseen. 

     

Miksi kiinalainen Cheung? Koska kenelläkään ranskattarella ei ollut [ käsikirjoituksen mukaan ] tarpeeksi viehkeyttä yltääkseen Musidoran saappaisiin ja kokovartalotrikoisiin.. Musidoran roolissa on oltava salaperäinen, kaunis, vahva, maaginen ja moderni...

      Elokuva-prosessi on kaaosmainen, Maggien puvustus tapahtuu hepeneliikkeen s/m-osastolla, ja kumipuku ei kiillä tarpeeksi, ja on liian löysä, puhelimet pirisevät, kohtaukset jatkuvat klubeilla ja makuukamareissa, työryhmän egot ottavat yhteen, aikataulu kusee, ohjaaja saa kohtauksia että poliisi ja palolaitos tulevat paikalle, ohjaaja rauhoitetaan, on kielimuuria, juhlia, ihastumisia, väärinkäsityksiä, blokkeja, kuvausongelmia...

 

Jos haluaa katsoa vieläkin kaaoksellisemman oikean surkuhupaisan dokumentin elokuvasta - joka ei koskaan valmistunut, niin Terry Gilliamin absurdi Lost in La Mancha on ylittämätön klassikko. Se on tullut Suomen tv:stä, sitä saa myös DVD:nä, jossa mm pääosan Don Quijoten esittäjä joudutaan hinaamaan nosturilla hevosen selkään tyrän vuoksi, ja yllättäen alkanut sade tuottaa tulvan joka vie kuvauksen kaiken rekvisiitan mennessään, mikä tahansa mikä voi mennä pieleen meneekin päin mäntyjä - aikataulut, rahoitus, miehitys, puvustus jne.

 

Irma Vepissä välillä saadaan kuvatuksikin jotain talojen katolla jossa Maggie luikkii, kuin vapauttaan rakastava kissa tai "kuin varas yöllä".

     

Koska alkuperäinen Les Vampires oli oikeastaan rikollisjoukko eikä "oikeita" vampyyreja.  Leffa on myös monikerroksinen satiiri jossa osuu pilkka maaliinsa eli omaan nilkkaan, koska siinä osin käsivaralta näyttävästi ja dokumentin tavoin kuvataan kuinka "ansioitunut ranskalainen taideohjaaja" velloo omien phastamagoristen kuviensa, ja pakkomielteidensä kanssa. Ja kuinka hutera on raja tekotaiteellisen ja taiteellisen välillä... Pihalla vilkkuvat kauniit siniset valot - onko se ambulanssi vai poliisiauto? Ironisoidussa elokuvassa ahdistunut ohjaaja on umpikujassa: mitä tehdä, miten toteuttaa jo valmiista täydellisestä ideasta upea uusi filmi? Kun kaikki on jo käytettyä? Kun kaikki on tyhjää, ilman sielua? Mistä löytää uusi näkökulma? Aikansa riehunut ohjaaja onneksi tainnutetaan

rauhoittavilla  - kuten villieläin tutkimista, mittaamista varten. Mielestäni idea on tuore, ja se esittelee varmaankin uusille ja uusille sukupolville alkuperäisen Les Vampires magian.

     

Irma Vep eroaa Vampyyreistä äänenkäyttönsä vuoksi; Assayas on valinnut filmiinsä tuoretta musiikkia - yhtä aikaa säröäänistä ja sensuellia rock-musiikkia [ joka ennen tuntui olevan käsittämätön tai naurettava, ei tippaakaan katu-uskottava yhdistelmä ranskalainen rock = > katso vaikka Lunta tupaan komediasarjan aiheesta tehtyjä vitsejä, ja apua saadaankin länsimaista… ] joka on saavutus sinänsä, mutta onko tuo musiikki ja kumipukuisten naisten liikehdintä portaikossa, sitten hypnotisoiminen arkkuihin muuta kuin rock-videota?

 

                    Barbet Schroeder: Maîtresse (1976)

                    tuo taannoin elokuva-arkistossa tullut ikonostaasi esitteli

                    elokuvissa ensimmäistä kertaa goottilaiseen alakulttuuriin kuuluvan hahmon,

                    päähenkilön, joka on leidi domina.

Häntä näytteli hehkesäti ja traagisesti Bulle Ogier, joka on tuttu arkisemmasta roolistaan mm. elokuvassa Irma Vep.

- Barbet Schroederin muita elokuvia hyllyssäni tai takaraivossani:

Murder by Numbers (2002), jossa juodaan absinttia todella oikeaoppisesti… ja:  Nuori naimaton nainen ja Barfly.

 

                                                             *

 

Irma Vep hiipii yöllä yksinään, arvokas ja vanha lattia narisee, hänen kumipukunsa narisee,

ilman kuvausryhmää, hän vaanii, hän tirkistelee jäämättä kiinni, hän varastaa koruja ja kävelee sukkelasti kattojen päällä, kuin rehellisin ja kunnianhimoisin metodinäyttelijä. Sinisen musta yö on kaunis, ja sataa vettä, kuminen puku kiiltää, se loistaa sähkönsinisenä, salamoi, mikä enää on käsikirjoitettua elävää kuvaa vieteistä, mikä itse sykkivää elämää...

 

Näemme - 80 vuotta alkuperäisteoksen jälkeen kuvattuja - kauniita, ylivalottuneita, mustavalkoisia ekspressiivisiä otoksia, joissa elegantti ja mystinen Irma Vep hiipi portaikoissa, musta pvc kauniisti kiiltäen. Irma Vepin puku muistuttaa Kissanaisen [ aka Selina Kylen näyttelijänä Michelle Pfeiffer elokuvassa Batman - paluu ] pukua, ja puvustaja haluaisi leikkiä kumipukuisella Maggiella kuin muovilelulla. Maggie pitää elokuvaa pelinä jossa nauttii näytellä moraalitonta naista, jolla on [ mahdollisesti ] monta rikollista miestä, ja kimmastunut ohjaaja pitää elokuvaa fantasiana ja harhana, ja alkaa katua, miksi kuvaa kuvaa joka on jo kerran kuvattua, kuvaa...

                                                   *

  

               Gotiikka yhdistää

            sensuaalisuuden & kuoleman

niin gootti-rockissa kuin Fitz ratkaisee sarjassa jaksossa Taas sua kaipaan goottikimma on tietystikin kouluttamaton nymfomaani ja murhaaja joka saa kiksit oman kundinsa kanssa - vain kun on ensin murhannut / murhauttanut miehen. Lue tarkemmin Jemina Staalon artikkeli Ylioppilaslehdestä sekä Kaltiosta. Gootti-persoona on television tirkistysluukussa helposti tuomittava "huono", "white trash", sekopää yms. toisin sanoen vaikutuksille altis lapsonen joka tekee väärin muuntuessaan gootiksi / punkkariksi. Kun katsoo edes yhden jakson jeesusteleva tekopyhä puheohjelmansa juontaja Sally Jessy Raphael, niin aina sinne kiikutetaan ongelmallinen goottinuori jolla on liikaa meikkiä, revittyjä mustia vaatteita, lävistyksiä jne. Ja maailma pelastuu ja paranee kun tämä goottiyksilö muuttuu tavanomaiseksi amerikkalaiseksi. Puistattaa pelkkä ajatuskin. Sarjoissa ja elokuvissa gootille on helppo suuren yleisön nauraa helppoja nauruja - kuten aina vähemmistön edustajille kuten esimerkiksi kasvissyöjille. Danny Boylen mustaakin mustempi rikoskomedia Shallow grave [ jossa on puistattavan hyvä musiikki ] suomennettakoon tässä vaikka Kepeet mullat koska nimi tarkoittaa hautaustapaa, jossa ei pistetä vainajaa liian syvälle. Vaikka tarinan keskipisteenä on goottilainen, realistisen pelottavaksi muuttuva talo, kimppakämppä, johon haetaan yhtä asukkia lisää, eikä ihan ketä vaan hikipinkoa, örkkiä, nörttiä, juppia jne. kelpuuteta, yhdelle gootillekin heitetään vitsinä öbaut näin suurin piirtein: miten tämä valitsee garderobistaan mustan eri sävyn mihin pukeutua [ Danny-boy, ei noin helppoja vitsejä!! ].

 

Mutta missä siten gootti näytetään niin kuin se on? Ainakin riemastuttavassa saksalaisessa elokuvassa Richy Guitar (1985) jota tuli tiirattua tuhkatiheään kasarilla kun videonauhurit oli juuri keksitty ja Ykkös- tai Kakkoskanava sen näytti. Tutustu mukavaan punk-elämään Berliinissä, ajanjaksona jolloin Sid Vicious ei enää elä, mutta Helmut Kohl pitelee valtikkaa. Elokuvan päähenkilöinä toimivat Die Ärzte orkesteri, jonka rumpali Bela [ Lugosilta napattu nimi, muuten, ette varmaan olisi arvanneetkaan ] on vieraillut 2000-luvulla rempseässä Killer Barbies -orkesterissa [ joidenka singlen ostin Barcelonasta 90-luvulla ] => eräällä videolla Bela on piirrettynä vampyyrihahmona, minäs muuna? Bela B. Felsenheimer on näytellyt myös oikeassa saksalaisessa eroottisessa vampyyrielokuvassa Laila, jonka Nelonen erehtyi onnekseni näyttämään taannoin. Hyvä niin. Sääli, että itähelsinkiläinen televisio näytti koko filmin haamukuvana ja naapurikanavan tekstityksellä.

                            Bela B. Felsenheimerin parhaimmat:

- Michel Laux: Richy ja kitara (Richy Guitar aka Richy Guitar - Jung und taktlos )   ”Länsisaksalainen nuorten musiikkielokuva vuodelta 1985”

- Mika Kaurismäki: Honey Baby (2004) elokuvassa saimme ihailla Bela B:tä pikkasen.  

- Peter Ily Huemer: Laila - Unsterblich verliebt (2000). 

                                                         *

 

                          Gotiikka 

        -  koneromantiikkaa kun palvotaan

Gootit siis tuoreempi sukupolvi uusromantikkoja ja futuristeja eivät palvoneet sinänsä koneita, liikettä, melskettä ja autoja tulenkantajien lailla, vaan koska olivat nihilistejä - he eivät palvoneet mitään. Paitsi joskus joku onnekas goottityttö on Hollywoodissa polvistunut Vampiran aka Maila Nurmen eteen lattialle jumaloiden. Osa heistä, futuristeista, oli selkeästi Mariengofin, Majakovskin, Malevitsin jälkeläisiä,  ja on hauska huomata kuinka neukku- ja DDR-romantiikka tuli taas muotiin - ehkäpä yhtä aikaa nostalgisten ja kriittisten elokuvien Kimpassa ja Goodbye Lenin myötä. Silloin nousivat taas kerninahkaiset olkalaukut olalle  [ Trabant tai vastaava "aito" brändi ] unohtamatta aika fasistisilta näyttäviä oliivinvihreiltä paitoja.

     

Ja Kraftverkin robotit palasivat 2003-luvulla esiintymislavoille - jopa Suomeen! Ja uusissa 2004-luvun esim. Franz Ferdinand bändin videoissa This Fire on jäänteitä tuosta futuristisesta estetiikasta sekä 1920-luvun Venäjältä, kuin 1970-luvun DDR:stä - tai ainakin miten länsi estetisoi sen, ja katsominen suoraan yleisöön kuin peiliin. Bändin imago ja videoiden tyyli ei ole sosiaalista realismia vaan enemmänkin juuri venäläistä 1920-luvun avantgardea ja konstruktivismia, joissa eli Kasimir Malevitsin henki, vaikka lanseeraamansa mustat neliöt muuttuivatkin enempi nonfiguratiivisempaa suuntaan, muistuttaen viistoa [kirjaimellisesti] ekspressionismia.

 

Koneromantiikkaa korville musiikkivideoissa:

- Einsturzende Neubauten: Sand, ja Blume - tässä jos missä laitetaan nainen jalustalle…

- Cabaret Voltaire: Sensoria

- Kraftwerk: We Are The Robots

    

                                                     *

Vaikka punk halutaankin nähdä aitona työväenluokan

tai paremminkin vihaisten työttömien nuorten brittiläisenä

liikkeenä 1970-luvun puolivälissä, siihen kuuluu taidekoulut kasvatteineen olennaisena osana.

> vrt. goottibändi Bauhaus joka otti nimensä suoraan samannimiseltä taideteollisuuskoululta. Ts. halusi näyttää goottilaiset juurensa - gotiikka syntyy taiteesta, siis vaivannäöstä ja suunnittelusta, eikä niinkään kuten punk - roiskinnan sattumanvaraisuudesta siis tekemisen vapaudesta. Vaikka osa goottilaisen elokuvan [ van Dryer, Murnau ] ennennäkemättömistä tehokeinoista noin 80 vuotta sitten syntyi osiltaan vahingossa - taide, taiteeksi, täydelliseksi tekeminen oli osa gootin imagoa.

Bauhausissa, taidekoulussa " koulutettiin taiteilijoita kaikille taiteen ja taideteollisuuden aloille" CD-Fakta 2002, WSOY

 

Nykyään missä tahansa ruotsalaisessa esikaupunkialueen laajoissa ostoskeskuksissa killuu kyltti BAUHAUS, tarkoittaen kaupan nimeä. Tosin siellä killuu myös kyltti SIKA. Nimen omaan rengaskauppaa tarkoittaen. Kun otatimme Bauhaus-tyylisiä kuvia Bauhaus-paidat päällä Bauhaus-liikkeen edessä keskivertokansa katseli, että missä on piilokamera.

 

= > " futurismi = Abstraktia taidetta lähellä oleva, Italiassa 1900-luvun alussa syntynyt kuvataiteen suuntaus, joka pyrki perinteisistä muodoista luopuen liikkeen, voiman ja vauhdin kuvaamiseen ja ylisti nopeutta, väkivaltaisuutta ja modernia teknologiaa. Italiasta, missä suuntauksella oli läheisiä yhteyksiä äärinationalismiin, futurismi levisi mm. Saksaan ja sai merkittävää kannatusta myös Venäjällä. "

CD-Fakta 2002, WSOY

 

"Kirjallisuudessa futurismi sai kannatusta lähinnä Italiassa ja Venäjällä. Ital. futuristit kapinoivat 1910-luvulla Marinettin johdolla kirjallisia konventioita ja perinnäistä kielenkäyttöä vastaan ja halusivat tuoda tilalle mekaanisen voiman, konekulttuurin ja vauhdin ihannoinnin; Italiassa ihannointi kohdistui myös sotaan uudistavana voimana. Venäjällä futurismi oli yhteydessä symbolismin runotekn. uudistuspyrkimyksiin. Sen keskeinen edustaja oli Vladimir Majakovski." CD-Fakta 2002, WSOY

 

Please kill me kirjassa punk nähtiin yksioikoisesti pelkästään amerikkalaisena liikkeenä, jossa sitä coolimpi punkkari oli kuka eniten uhosi että itseänsä tuhosi. Tosi on jossain tässä väli mailla.

 

Mielestäni ei ole tärkeintä se, kuka pisti hakaneulan poskeensa ensimmäisen kerran milläkin mantereella, vaan kuka antautui liikkeelle, uskaltautui, ja alkoi tehdä itse flaijereita, levynkansia, vallankumouksia ja manifesteja. Koska kuka tahansa sai soittaa tätä avantgardea epämusiikkia ei ollut raja-aitoja. Joku heistä oppi soittamaan erinomaisen hyvin. Ja vaikka täydellä paahtaminen sai kalkkikset  narisemaan, ettei sanomaa kuule kun joikaa niinko olis kuuma pottu suussa. Mutta halusivatko hyvinvoivat, leppoisat keski-ikäiset tietovisoineen, lankkupihveineen, topattuine nojatuoleineen, käsinmaalattuine teekuppeineen, tv-illallisineen, puutarhatonttuineen ja pubi-iltoineen edes kuulla mistä nämä nihilistit punkkarit lauloivat, tai "lauloivat" ja "lauloivat", siis huusivat ja kirkuivat ja tulkitsivat ja välittivät. Tasa-arvosta, työttömyydestä, eläinten oikeuksista.

      

Sigue Sigue Sputnik oli 1980-luvun lopun merkillisin orkesteri - oliko se avantgardea vai silmään kusemista ja samalla hoopolta yleisöltä rahat pois keräämistä? Sen itseironinen överiksi menevä imago oli yltiö kyberpunk ja neonvärisen goottilainen, mutta musiikki äärimmäisen simppeliä syntikointia, joka kelpasi listoillekin. Esiintyminen oli mahdollisimman androgyynisen ja -kyynisen provosoivaa itsetarkoituksellista esitystä, jossa nämä punk-imagosta lainatut irokeesipäiset tiukkaan kumiin pukeutuvat antikristusten esi-isät julistivat apokalyptisesti kieli poskella olevansa uuden vuosikymmenen avaruuspoikia. Osa heistähän oli jo vanhoja konkareita uuden aallon t punkin esiinmarssituksessa kuten herra Tony James. Heidän sanoituksensa olivat niin surkeita että nauratti kun heidän koko repertuaarinsa mahtui humanoidi-Jeesusten, Jayne Mansfieldin, Mikki Hiiren helvettiin joutumisen, rakkaudenohjusten ja video-pelien väliin. Mutta sitähän populäärikulttuuri juuri on.

   

Bändi nauroi avoimesti korkeakulttuurille kevyen pimputuksen mm välisoitossa jossa blondin uhkea koskettimien "soittaja" huulisynkkäsi korkealta ja kovaa miltei osuvasti Mozartin Yön kuningattaren aariaa. Itse asiassa se oli tavallaan 70-luvun glamrock-orkesterin T.Rex in jälkeläinen - paitsi SSS lauloi Sex Bomb Boogiesta kun T.Rexin nokkamies Marc Bolan lanseerasi Full Tilt Boogieta. SSS palautti visuaalisen rockin asteelle jossa sitä saattoi soittaa t. mäntätä millä tahansa lapsen yksinkertaisella kellopelillä kuka tahansa - kunhan oli pukeutunut tarpeeksi röyhkeästi.

 

[ = > täysin turhan tiedon karsina: venäjänkielinen sana sputnik = matkatoveri, neuvostoliittolainen Sputnik 1 oli myös ensimmäinen Maata kiertävälle radalle laukaistu tekokuu 1957. Laika -narttu oli ensimmäinen elävä olento kaukaisuudessa - Sputnik 2:n kyydissä samana vuonna. ]

          

                                                                  *

 

Sigue Sigue Sputnikin musiikkia on viimeksi käytetty lintukodossamme vuonna 2004 televisiomainoksessa jossa katsojien piti tanssia mahdollisimman erikoisesti tanssilattialla - esanssisiideriä mainostaen.

 

 [ = > vähemmän tärkeän tiedon laari= Damned -orkesterin huurupää Captain Sensible on soittanut myös Marc Bolanin kanssa. Historian omakustannelehdet havisevat kun glam-rock kohtasi punkin. ]

 

1980-luvun muodin pursuessa joka kanavalta oli goottilaisuus ensimmäinen sen suuntaus joka tuli valtavirtaan - varmastikin musiikista => goottirockista otettiin mallia. Olihan esimerkiksi ensin Sisters of Mercyn ja sittemmin Damnedin Patricia näyttänyt aina samalta 1970-luvulta lähtien: älyttömän pitkät mustat hiukset, mustan kiiltävät pvc-korsetit, korkokengät jne. Miksipä sitä hyvää tyyliä muuhun muuttaisi. 

      

Pian alkoi 2000-luvulla näkyä goottilaisia ornamentteja ja goottilaisia fraktuura-fonteilla värkättyjä kiiltäviä suuria tekstejä pienien mustien, punaisten tai valkoisten naisten toppien t puseroiden kuosina. Samat goottilaiset, vanhahtavat kirjasintyylit siirtyivät musiikkikanaville - vaikkei esittäjien "musiikki" ollut gotiikkaa koskaan nähnytkään - Pink, Gwen Stefani, Madonna, Anastacia. He kaikki yrittivät ottaa naiseuden, persoonallisuuden, sekä seksuaalisuutensa että taiteensa määrittelemisen omiin käsiinsä,  mutta yhtä kaikki he näyttivät samoilta kuin nimettömät hip-hop-videoiden naispuoliset pornoreiät, mitättömyydet. He ovat valovuosien päästä tästä levottomasta joukosta - Diamanda Galas, Nina Hagen, Lene Lovich, Patti Smith, Laurie Anderson, Annie Lennox, Janis Joplin, Dusty Springfield, Maria Callas, Marjo Leinonen / Balls, Marianne Faithfull, Aretha Franklin, Edith Piaff, Billie Holiday, Julie London, Judy Garland, Bessie Smith [ ja mitä kaikkea muuta cd-hyllystä ja vinyylien puolelta löytyykään]- joka teki oman persoonansa t. tulkintansa selväksi, ja pysyivät siinä. Vai oliko heillä helpompaa kuin nykyajan bimatsuilla? Mutta onhan nytkin merkittäviä oman tiensä kulkijoita, jotka eivät takkiansa käännä, kuten sooloilijat Peaches, Björk, P. J. Harvey, Jane Horrocks, Courtney Love, Tori Amos, tai bändin keulakuvat Garbage, Archenemy, Skunk Anansie.

 

Viimeisissä Britt Awards -gaalassa uuden ajan orkesterin Scissor Sistersien naispuolinen laulaja Ana Matronic polvistui ja kumarsi syvään myös lavalla olevan gotiikan laulajattarista iki-äideimmän Siouxsien* edessä, koska oli muusikko, joka teki, ja tekee musiikkia aivoillaan eikä perseellään.

 

* = Siouxsie And The Banshees on gootista gooteimpi bändi, jonka keulahahmo, seireeni Siouxsie oikeastaan aikoinaan määräsi millainen goottinaisen kohtalokas meikki on.

 

Mainittu Stefani on uusimmalla videollaan kompastunut ihmemaahan joka on oudon seksuaalinen halujen puutarha [kuten ranskalaisten historiallisten elokuvien t. pukudraamojen tiukkaan muotoon nyrsityt, silti uhkeat barokkiset geometriset puutarhat jonka labyrintteihin mahtuu vehmaiden piilossa peuhaamaa =>  tästä oli hupaisa, mauton muunnelma suomalaisen Kekkilän multamainos] jossa teetä juodaan Vivian Westwoodin tyyliset [ punk- ja sm-muodin luoja yhdessä Malcolm Mc Larenin kanssa 80-luvun alussa ] goottilaiset luomukset päällä: hyper-korkeiden fetissisten mustien kiiltävien sm-saappaiden kanssa kohtaavat kermakakkumaiset beessit korsetti-vuoritukset kuorrutukset ja valkoiset viktoriaanisen herrasmiehen silinterihatut. Mainittu Björk leikittelee videoillaan koneellisten ja animaalisten viettien pelikentillä, hän on Meduusa, merenneito ja ties mikä paljettien kuningatar, avantgarden ja huonon maun peikkomainen islantilaiskeikari, diiva, lapsinainen - mutta onkohan goottilaisin hänen pääroolinsa Dancer in the Dark musikaalissa, joka onneksi rikkoi musikaalien kaavan, jonka mukaan mitään pahaa ei tapahdu kunhan vaan lallatellaan. Rasittavan, siis neron ohjaaja van Trierin mukaan elämme jo dystopiassa.

    

Huokaisin. Niin paljon kuin elokuvia rakastin niin köyhänä niitä jouduin arvioimaan ja arvostelu ja tikun nokkaan pistäminen sai minut inhoamaan elokuvia - aivan kuin niille voisi antaa pisteitä.

 

Mutta niin kuin Cabaret musikaalin suomalaisessa näyttämöversiossa mukavia puhunut Mikko Kivinen kääntää toisen puolensa ja natsien hihamerkki näkyy, niin enää ei lauleta elämän olevan vain kabareeta.  Ja oliko natsit Sound of Music musikaalissakin kummittelemassa?? Minä aloin saada jo päänsärkyä nähdessäni puna-musta-valkeita kuvioita jotka hyppivät suit sait sallallaa milloin mistäkin. Aivan rauhassa vietimme Z:n kanssa perheiltaa punaviiniä zippaillen ja katsoimme maanantaielokuvana American beautyä, niin eipäs aikaakaan kun pojankloppi näyttää tytönheitukalle arvokasta muistolautasta, jonka pohjassa on hakaristi.

 

20-luvun tulenkantajilla oli akkunat auki tulevaan rappioon teknologiaa ylistäen silmälaput silmillään kaiken nähden.

 

                                                     *

                                                                

        Kun gootti muuttui kuluttajaksi jolle kantsii tehtailla

Paljon tuli myös satiinia ja pitsiä, pvc.stä nyt puhumattakaan. Maija Poppasen kenkiä alkoi saada jo miltei joka kenkäkaupasta - paitsi ei tietenkään sellaisesta kaupasta jossa myytiin terveyssandaaleja - toisin sanoen kenkiä joilla pystyi kävelemään. Gootin asu lähenee välillä [sado]masokistin asua, mutta kauneuden eteen on kärsittävä ja karsittava - varsinkin korsettia nyöritettäessä.

 

                                                    *

 

       Gotiikka   -  lihan  ja  metallin  liitto -  ja kiilto

on kiehtova industriaali yhdistelmä; Ballardin irvokas, rappiota palvova romaani Crash   = > Cronenbergin ohjaamana kolkkona 90-luvun elokuvana sai ainakin suomalaisissa tv chateissa arvostelut: sairas, häiriintynyt, hirveä jne. Crash on siis vaikuttava teos.. Marilyn Manson on yhdistänyt omaan imagoonsa eri elementtejä:

osaltaan crash -laisittain se on metallin ja tekonivelten palvontaa: metallihampaat, metalliset repivät hampaidensuoristuslaitteet, metalliset kainalosauvat. Mukana on tietysti weimarilainen kabaree....

 

Myös Lena Olinin ja käsiproteesinsa rooli perin kummallisessa sadistisessa elokuvassa Romeo is bleeding (1993) sekä Susien klaani leffan käsipuoli ylimys [rooliinsa perverssin sopiva Vincent Cassel nam nam]..

  

            Mää tosi paha oon ja sua tahdon rakastaa..

Jos unohdamme 1940-luvun film noirin ja mennään niin kauas kuin 90-luvun eroottisen trillerin esimarssijaan kuten Basic Instinctiin, jossa päähenkilönä on nainen joka on kirjailija, biseksuaali ja murhaepäilty, kaikki samassa seksuaalisesti itsevarmassa paketissa. Sankaritar jopa vierailee oikein viehättävän naisen luona, naisen joka oli murhannut miehensä. Sankaritar kertoo hakevansa sieltä aineistoa... Haukuttu eroottinen trilleri Body of Evidence [ tähtiään Madonna ja Willem Dafoe ] paneutui samoihin lähtökohtiin Basic Instinctin kanssa.

    

Hassu 80-luvun Musta leski ja 90-luvun Addams Family II Addamsin perheen seikkailun sivujuonena on sarjamurhaajatar - erään sortin musta leski, joka yrittää päästä perintöihin käsiksi lapsenlikkana olemisen kautta á la Käsi joka kehtoa keinuttaa. Toinen perverssin periamerikkalainen, eksentrinen tilannekomedia-perhesarja, jossa arvot ovat kohdallaan, vaikka kaikki näyttäkin olevan heikun keikun, muistutti aika lailla Addamseja: nimittäin Munsters - joka suomennettiin nimellä Me hirviöt [ajatellen kait sarjaa Me Tammelat]. Kummatkin asuivat ihanassa pölyisessä suuressa talossa, mutta Hirviöillä oli isäpappana selkeä Frankensteinin kokoama hirviö, tosin hyväntuulinen sellainen. 

Muuten - ihastuttava näyttelijä Fred Gwynne oli sekä Me hirviöt sarjan isäpappa (frankesteininhirviö) sekä filmeissä Vaarallinen suhde, ja Uinu uinu lemmikkini...

                                                             *

Sarjat:

Me hirviöt ( The Munsters, 1964-1966)

The Addams Family (1964-1966)

The Addams Family (piirretty, 1973-1975)

The Addams Family (1992-1995)

The New Addams Family ( 1998-1999)

 

Elokuvat:

Barry Sonnenfeld: The Addams Family (1991)

Barry Sonnenfeld: Addams Family Values (1993)

 

                                                               *

Addams Family II:n seksikästä itsevarmaa blondia => empaattista lastenhoitajaa => kylmää laskelmoivaa onnenonkijaa => toimeliasta sarjamurhaajatarta näytteli ironisesti Joan Cusack  joka on joissakin muissa rooleissa aika homssantuu t ainakin au naturel. Siksi tämä on hauska Ruma ankanpoikanen -leikki, muodonmuutos ja vaihtelua samankaltaisiin rooleihin... kuten elokuvissa High Fidelity, Runaway Bride, Nine Months, Hero, ja Working Girl.

 

                                                                *

 

                       Mitäs me kummajaiset, sekasikiöt,  ja  kissapököt

Saksikäsi Edward - riipaisevan kaunis satu erilaisuudesta on myös eräs Frankenstein -muunnelma. Tässä Tim Burtonin elokuvassa flegmaattisen dekadentti ja siis sopiva Edgar Allan Poen tulkki [ Roger Cormanin pukudraamat mm Punaisen surman naamio ] erinomainen Vincent Price tekee viimeisen roolinsa. Pricen herttaisen luoja-hahmo tekee Edwardista pikkuhiljaa oikeata poikaa, mutta menehtyy kesken prosessin, niinpä Edwardille jää vain väliaikaiseksi tarkoitetut saksikädet eikä oikean pojan käsiä. Ja mikseipä samaan syssyyn voisi laittaa Pinokkiota ja Kubrickin alulle panemaa Tekoälyä ( A I, 2001). Elämän makaaberia ironiaa - Edwardin luoja - isä - kuolee ehtimättä saada Edwardia valmiiksi - niinpä Edwardilla on saksikädet eikä "oikeita" käsiä. Oikeassa elämässäkin legendaarinen Vincent Price kuoli kuvausvuonna.

 

Mikä tekee elokuvasta goottilaisen? Se on Edwardin asuttama komea linna vuorenhuipulla - verrattuna pastellisävyiseen esikaupunki-idylliin, jossa jokainen talo ja tilava perheauto näyttävät samalta. Ihmiset tekevät rutiininomaisesti joka päivä samaa hamsterin kiitorataa, eikä kummajaisia siis Edward suvaita. Ensin herää mielenkiinto - kuka tuo outo poika on? Kouluttamattomat, kyllästyneet perheenäidit iskevät häneen kyntensä seksuaalisessa mielessä - Edward on niin outo, että se tekee varmaankin eetwarttia. Ja vaikka naiset ovat kammottavia, ahneita juoruajia ja pettäjiä, niin silti he pitävät Edwardia hirviönä. Hihhulein heistä näkee Edwardin peräti antikristuksena. Onneksi alussa ainoa liian kiltti nainen, ovelta ovelle meikinmyyjä säälii Edwardia ja ryhtyy huoltamaan Edwardia takaisin "sivistyksen" pariin.  Ed kiikutetaan siis pois linnastaan tavallisen rahvaan pariin amerikkalaista unelmaa elämään.

 

Burtonin kotikutoinen, yhtä aika naiivi ja kulmikas gotiikka on omaa luokkaansa sekä ohjaajana että tuottajana mm Batman – paluu, Batman Forever [onhan Lepakkomiehen kotikaupunki Gotham City], Ed Wood, Päätön ratsumies, Beetlejuice ja tietysti animaatio Painajainen ennen joulua joka on burtonimpi kuin Burton itse, vaikka krediiteissä hän ei joka sarakkeella silmille hyppääkään.

     

Ranskan taidekanava näytti yön selkää Burtonin makea lyhytelokuvan animaation Vincent jossa pieni poika sanoo olevansa Vincent Price. Minut oli majoitettu juuri taloon jossa kummitteli, ja osa talon sulakkeista oli palanut, mutta televisio ja tehosekoitin toimi. Vincent Pricen kertojan ääni kuului ja kiersi talossa, kun volyymia ei voinut pienentää.

 

Saksikäsi-Edward.... Kaikki on äärimmäisiä, reunalla, viattomia hahmoja. Tässä dystopiassa nimeltä elämä he ovat tervetullut raitis henkäys. Jopa Pelle Hermanni.

Mutta sitten kuvaan marssii sarjan hullu tiedemies.

 

                                                              *

     Hullun keksijän laboratorio onkin kirjailijan kirjoituspöytä

                       - kun mustepullo oli silkkaa myrkkyä

    

Jos ajattelee tieteiskirjallisuuden ääripäinä olevat Mary Shelley [Ranskan vallankumouksen tytär, feministi jo 2. polvessa]  ja sitten William S. Burroghs [ kirjoitti poikkeuksellisia houreita kirjallisuudeksi] joka ennusti, ettei tulevaisuudessa tarvita naisia [sikiöroboteiksi]. Aiheesta [naiset sikiörobotteina tms. -kantajina, orjina] on kirjoittanut vähintäänkin mielenkiintoisesti ja syviä tuntoa tulevaisuuteen, siis pelkoon ja epätasa-arvoon kaukoluotaava Margaret Atwood, joka myös on sekä goottilaista romaania että kirjallisuudentutkimuksen kalkkeutumista ironisoinut teoksissaan. Hm, tulevaisuus joka ei tarvitse naisia. Hm. Voi pojat.

 

Oliko Mary niin ovela että kirjoitti oman pamflettinsa ja  vallankumoukselliset tieteiskirjallisuus/todellisuus -aatteensa myyvään, siis laajalle leviävän kauhun muotoon, tarkoituksella? Aatteensa jotka nyt ovat vasta käsittelyssä tyyliin saako ihminen tehdä näin? [esim. kloonata] Ironisin esimerkki on Christopher Reeven tapaus. Hänhän näytteli Teräsmiestä [Superman, 1978] ja jouduttuaan istuu nyt pyörätuolissa, ja elvyttänyt kloonaus-keskustelua kysymyksellä kantasoluista, saako niitä kasvattaa?

kloonaus-keskustelua kysymyksellä kantasoluista, saako niitä kasvattaa?

Juuri kun saada editoitua valmiiksi tekstin Reeve versus kloonaus, niin kuulen radion uutisista: Christopher Reeve on kuollut.

 

Taas uusiksi,  ainakin aikamuodot. Mikään tässä maailmassa ei ole pysyvää kuin veronkierto ja kuolemanpelko.

                                                    *

        Luova prosessi kuplii ja paukkuu

Tietysti Frankenstein on kirja luovuudesta, luomistyöstä, provokatiivisen kirjan valmistumisprosessista.

     

Tästä Suomessa vedetään proosallista vitsiä: luoda paskaa => lapioida paskaa. Mutta miksi Mary kirjoittaa alleviivaten liiankin usein [ja Victor tulkkaa] alkemistien ja huuhaa-heebojen Agrippan ja Paracelsuksen maneerit ja menetelmät vääriksi, vanhanaikaisiksi, yliluonnollisiksi ja turhaksi humpuukiksi? Miksi Mary haluaa keskittyä vain realismiin, eksaktiin tieteeseen, jota voi tarkasti mitata? Silloinhan kirja on pelottavampi, aidompi. Se voisi olla totta.

                     Valitsiko Mary romaaniinsa Agrippan

                                     koska hän kirjoitti

                              De Occulta Philosophiassa

                naisten olevan ylempiä ja jalompia kuin miehet?

                                    Näin siis 1500-luvulla.

 

                                                              *

     Paracelsuksen hän liitti tekstiinsä koska tämä uskoi muiden alkemistien tavoin:   

                         epäorgaanisesta aineista voitaisiin luoda elämää.

 

                                                              *

 

   Jättihän Paracelsus meille perinnöksi kaavan

   jolla tehdään homonculus, keinotekoinen ihminen.

Heistä kummastakin löytää tiiviin esittelyn Merja Virolaisen Shamanismin ja noituuden käsikirjasta luvun MAGIAFILOSOFIT alta. Virolainen kertoo, ja muistuttaa, alkemistien unelman olleen elämän eliksiirin löytämisen, keksimisen. Näin homo sapiens saa lisätä elinvuosiaan.

 

Elokuvassa F:n morsian näytetään myös homonculus näytepullossa, sekä hirvittävän hauska kohtaus, jossa Mary Shelley ( erinomainen pullistuvasilmäinen Elsa Lanchester kaksoisroolissaan myös F:n kirkuvana morsiamena uusromanttisessa mekonkauhtanassaan ja futuristisessa kampauksessaan) tekee ristipistotyötä [!] vaikka paikalla on vereviä, paheellisia runoilija! boheemikkoja! Jotka ovat aina valmiina skandaaleihin á la Percy Shelley ja lordi Byron. Mitä tieteen ja taiteen nimissä saa sitten tehdä? Pelkästään edistyksen, tulevaisuuden ja jopa solidaarisuuden vuoksi, ei pelkän provokaation.

     

Aluksi unohdetaan uskonto, koska sellaista ei tarvita, sitä ei yksinkertaisesti ole. Ei tarvitse pelätä sitä, että leikkii "luojaa" vaan pitää ottaa muut ihmiset huomioon. Ateistisessa t. vapaa-ajattelijan tasa-arvoisessa maailmassa => avoimessa ja luovassa ilmapiirissä on modernilla Frankensteinilla tilaa toimia, hengittää. Oliko F sittenkin moraalisaarna? Teloitetut rikolliset saavat uuden elämän - tai kuten Brooksin Frankenstein junior halusi luoda nietzscheläisen yli-ihmisen, arjalaisen übermiekkosen? Tuskinpa Brooks juutalaisena aivan tällaista halusi. Tai en tiä - äijällä on niin kieroutunut huumorintaju!

 

Frankenstein junior tietysti delegoi Igorin hakemaan kuin apteekin hyllyltä yliälykkäät aivot, tai ainakin NORMAALIT aivot, mutta tämä kömpelys särkeekin purkin ja aivot mäsäksi, ja ottaakin tilalle EPÄNORMAALIT aivot, kun hän luultavasti lukaisi väärin, että tässä on jonkun Eppu Normaalin = Abe Normalin aivot, ja näin on kerrottu että orkesteri Eppu Normaali sai alkunsa. Se elää!

 

                                        Se elää!

 

Mutta milloin nimestä  Frankenstein  tuli hirviön, epäsikiön synonyymi, lasten tuotettua krääsää: lounaslaatikoita, pimeässä hohtavia avaimenperiä, kuminaamoja?

Ajan kanssa.

 

Frankensteinhan oli paronin, luojan, tiedemiehen sukunimi. Juice teki Vaimoni on Frankenstein -biisin 1975. Onko kyse moninkertaisesta ironiasta, että laulun tekijä on  hirviö jos hänen vaimonsa on Frankenstein?

 

       Elokuvassa Frankensteinin morsian - kyse on komediasta.

                          = > The Bride Of Frankenstein, ohjannut James Whale (1935).

                                                         *

Alku esittelee mitä "todella" Villa Diodatissa tapahtui, mutta hetkinen, Elsa Lanchesterin näyttelemä Mary Shelley teki vain virkkuutöitä!! Elsa Lanchester näyttelee myös toista roolia: F:n morsian. joka jää muistiin punk-kampauksestaan.

                                 = > käytettiin myös Mel Brooksin Frankenstein junior elokuvassa

    

Frankensteinin morsian elokuvassa on upea kohtaus:

Sivuprofiilissa näkyvä laihaposki tiedemies [ pelkästään miehistä kiinnostunut] Pretorius juo punaviiniä ja polttaa sikaria ruumisarkkuun nojaten. F:n hirviö [Boris Karloff] tulee thumf thumf jytisten paikalle. Tiedemies Dr Pretorius, Frankensteinin oppi-isä [Ernest Thesiger ] ei ole moksiskaan vaan tarjoaa F:lle viinin ja sikarin tuomia nautintoja. Kysymys on mustasta huumorista? Kuka tahansa muu paitsi tämä tiedemies [tai se viulua soittava sokea mies joka ei tuomitse kirjaa kannen perusteella ;)] olisi juossut kirkuen karkuun, pyörtynyt tai tullut hulluksi tms. Mutta hän ei. Itse näen miehen katseessa ahneuden: mies katsoo tulevaisuuteen saakka ja näkee, kuinka paljoa hyötyä F:n hirviö tuo, hirviön voi laittaa friikkisirkukseen pällisteltäväksi.

      

Frankenstein junior jo laukotti Frankensteinin hirviön lavalle steppaamaan ja jopa laulamaan ihastuttavan svengaavaa Putting on the Ritz, ja yleisö rakasti? Frankenstein junior ilmeisesti halusi, että muut näkisivät kuinka hyvin koulutettu, säyseä ja tottelevainen hirviö oli - kuten läähättävä puudeli tai ärjyvä tiikeri jonka on loikattava hula hula-vanteen läpi kun ruoska lämähtää.   

      

              Viktoriaaninen aika oli kuuluisa friikkishowstaan,

                                   sirkuksesta, tivolista.

Vrt. Elefanttimies (1980) pääosassa John Hurt [ joka näytteli myös Alienissa heppua jolle tuli yllättäviä vatsavaivoja.. ja teki äskettäin paluu estradille väsyneenä meikit levällään tahrattuina, ironisena kehärääkkinä Sueden umpihienossa täydellisessä videossa Attitude joka toimii kuin Parrasvalot. Show must go on. ]

 

Hän näytteli elefanttitautia sairastavaa miestä josta tulee tietystikin tieteen koekaniini, esittelykappale, rahasampo, julkisesti nolattu. Myös sarjakuva Helvetistä paneutuu ns. elefanttimiehen eli Joseph Carey Merrickin elämään.

     

Shockrock-veteraani Alice Cooperin show'ssa olemme tottuneet näkemään ja kuulemaan biisin Teenage Frankenstein "a local freak with a twisted mind." Kappaleen aikana Alice on [Frankens]teininä on koonnut ihmis-/metalli-hirviön, joka vaappuu lavalla ja käy luojansa kimppuun, tietenkin. Vallankumous raatelee lapsensa?

 

Katso lisää barokkisen detaljisilta

Dictionary of Victorian London - Victorian History - 19th Century ( Primary sources on the social history of Victorian London) –verkkosivuilta, jotka keskittyvät viktoriaanisen Lontoon eri ilmiöihin, mukana myös valokuvia.

 

                                                                 *

 

Lukiessani ahnaasti H.G. Wellsin romaania Tohtori Moreaun saari (Kauhukabinetti, ODESSA, suom. Markku Salo 1986) kirjailijaa ja romaania esitellään mielenkiintoisesti: alunperin kirja The Island of Dr. Moreau ilmestyi 1896.

                      Rosemary Jackson kirjassaan

                   Fantasy - the literature of subversion kertoi romaanin liittyvän

 

"siihen lukuisaan fantasiatarinastoon, joka viktoriaanisessa Englannissa syntyi Darwinin Lajien synnyn (1859) jälkeen (bvrt. Tri Jekyll ja Mr. Hyde). Sivilisoituneenkin ihmisen taipumus rikollisuuteen ja taantuminen jopa eläimen asteelle näyttivät nyt saaneen biologisen oikeutuksensa: tämä oli tila, josat ihminen oli hitaasti noussut ja johon hän oli väistämättä palaava."

 

                                                                            *

                                           Odessan esittely jatkaa:

"Moreau yritti luoda ihmiselämää, mutta hänen pyrkimyksensä kääntyy omaksi irvikuvakseen."

   

Mutta Mary kirjoitti Frankensteinin paljon ennen Lajien synnyn aiheuttamaa kohua. Tosin Darwinin aiemmat biologiset tutkielmat olivat huulilla. Ja kansa raapi päätään. 

 

 

                                   Viimeisimmissä lehdissä lukee:

          Englannissa sallitaan kloonaus.

 

Englannissa, kummankin Maryn kotiseudulla. Tänä aikana halutaan elää ikuisesti, näyttää jatkuvasti nuorelta, vaikka pitää leikellä ja paikkailla, ihmiset näyttävät hassuilta tuoleissa kun lääkäri on maalannut sinisellä tussilla katkoviivoja heidän kasvoihinsa. Tuosta pois ja tuosta sisään.

 

Maryn äiti feministi ja kaikkien suffragettien äiti Mary Wollstonecraft syntyi ironisesti Spitalfieldsissä [=> spital = spitaalinen], Lontoossa 1759 paljolti reissaavaan kotiin. Hän avasi koulun pikkukylässä Newington Green´ssä, liikkui intellektuellipiireissä, jotka pohtivat moraalin määritelmää. Mary kirjoitti pamfletin A Vindication of the Rights of Man joka oitis herätti mielenkiintoa radikaaleissa kaksilahkeisissa: á la William Blake, Tom Paine, John Cartwright, John Horne Tooke sekä tietysti tuleva siippa William Godwin, joka kirjoitti Political Justicen. Sitten Mary julkaisi vuonna 1792 tärkeän kirjan Vindication of the Rights of Women  joka aiheutti tietysti vallankumouksia. Varmaankin Marya sanottiin vihaiseksi nuoreksi naiseksi, tytöteltiin jne. yritettiin riistää vallasta ja hänen sananvapauttansa yritettiin kieltää, vähentää, supistaa kuten ketä tahansa feministiä nykypäivänäkin, vaikka me elämme 2000-lukua! Marya kutsuttiin hyeenaksi, Mary kuoli jotta Mary saisi elää..

 

                                         Kauan eläköön Mary!

 

Ian McKellen näytteli hyytävästi elokuvassa Apt Pupil (1998), joka perustui Stephen Kingin novelliin Rappion kesä: Etevä oppilas (Apt Pupil, 1982). Mitä pieni poika tekee kun hän huomaa herttaisen naapurinsa papparaisen olevan tuo entinen natsi…

  

Erinomaisessa, melankolisessa elokuvassa Gods and Monsters (1998) McKellen näytteli James Whalea – miestä joka ohjasi Frankensteinin. Onko hän tottunut näyttelemään miestä joka päästää hirviön irti? Hän on myös X-Menin (2000) Magneto, keskitysleirillä mutanttiset voimansa huomaava, vihan ja katkeruuden kovettama mies. Ja kuolettavan hyvä Gandolf hän on Sormusten herrassa. Radiossa Ramones laulaa haikeasti I don´t wanna be buried in Pet Cemetary - niin, ei ole salattua kuinka Stephen King jumaloi bändiä [ joista suurin osa on noissa kauemmissa soittojoukoissa ] ja tuo biisi sopi elokuvaan  Uinu, uinu lemmikkini (Pet Cemetary) varsin täydellisesti juuri haikeutensa takia. Nousen kellarista kädessäni Merlot pullo. Aion yllättää hänet.

                                                          *

 

                     Mistä tunnet sä romanttisen kirjan?

 

                            No tietystikin vaaleanpunaisista kansista.

 

Mutta, hetkinen Mary Shelley: Frankenstein uusi Prometheus, (1818, suom. 1973, Gummerus) -painoksenkin kannet ovat vaaleanpunaiset! Tosin Pekka Loiri on maalannut kannen keskelle sairaan vihreän goottirakennuksen, laboratorion ties minkä linnan, joka saa häiriintyneen värityksensä kuten absintti- tai muun laboratorio-pullon lävitse katsottuna.

 

Kun romaanissa  Paholaisrakastaja on selkeä tyttö tapaa pojan, tyttö inhoaa poikaa, poika inhoaa tyttöä, eivätkä heitä saa irti rautakangellakaan -tarina onnellisine loppuineen, painottuu Frankenstein mietinnöiksi tieteen ja taiteen moraalista - kuinka pitkälle voi mennä, ja minkä viemänä. Romanttiselle kirjallisuudelle on selkeä tilaus: pakoon tiskiveden- tai gininharmaasta arjesta.. Kirjaa lukiessa tietää mitä lopussa tulee tapahtumaan - tulevaisuuden karikoista ei kerrota. Juoni voi edetä kuten Jane Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo, joka kylläkin kiusaa lukijaa ja poukkoilee useilla tasoilla enemmän. Austen on käyttänyt ironisesti goottilaisuutta, tarkoituksella.

   

Sitten lainasin kirjastosta Linnanneidon lokikirjan koska kannessa  J. K. Rowlings [Harry Potterin luojan] kertoi, että se on [sen kummemmin kursailematta] maailman paras kirja. En katunut lainausta. Näissä kirjoissa naiset, kirjailijat, tietävät mistä narusta vetää. Ylpeys ja ennakkoluulo esittelee radikaalisti töykeän, ihanaisen, huonotapaisen, komean, röyhkeän, eksentrisen miehen [= tyypillisen goottilaisen sadistin] jota tv elokuva-versiossa näytteli tietystikin vähintäänkin yhtä ristiriitainen, hunajainen ja ahdistunut Colin Firth,  joka alkoi elää omaa elämäänsä Bridget Jonesin päiväkirjassa, ja varsinkin sen elokuvaversiossa jossa Colin Firth näytteli; niin ikään Colin Firthin näyttelemää D´ arcyä muistuttavaa heppua, joka kylläkin erehtyi pukeutumaan poro-aiheiseen punaiseen villapuseroon.. kun taas Ylpeys ja ennakkoluulo sarjassa hänellä oli kerran se kastunut valkoinen paitapusero röyhelöineen, joka kuulsi läpi.. Ja kiihtyi viuhkojen lehahdukset.... Äkkiä hajusuolapullo!

Bridget Jonesin päiväkirja nähdäkseni alleviivasi ja selkeytti Ylpeyden ja ennakkoluulon seksuaalista jännitettä, modernisoi sen.

     

Ylpeyden ja ennakkoluulon jännite tulee lukijan / katsojan miettiessä, eikö ne vieläkään!? Kolhuja tulee niin kuin oikeassakin elämässä - hyvin vähän on ruusuilla tanssimista ja vähävaraisena ei saa ostettua uutta tanssiaispukua, koska seli seli... Ihmisillä on ylpeytensä, typeryytensä, pahansisuisuutensa, marttyyriutensa  ja luokkatietoisuutensa.

Elämä ei ole ruusuilla tanssimista kuten Bollywood-filmissä, apropoo, Bollywood teki oman versionsa ylpeydestä ja ennakkoluulosta ja sai nimekseen Bride and prejudice.

 

Colin Firth kurkistaa ravintolaan jossa syön. Meinaan tukehtua. Colin häipyy.

Oliko hän totta?

 

Kauhuromanttisen kertomuksen detaljipaljous tulee ihmisten mielipiteistä, kirjeistä, päiväkirjamerkinnöistä, lokikirjoista, ja lehtileikkeistä - se antaa lukijalle illuusion muodostaa romaani itse omassa päässään, toimia kuten Sherlock Holmes. 

 

Millainen on goottilaisen romaanin runko? Tietysti yhtä jyhkeä kuin linna. Tietystikin se on rappeutunut, kulunut, unohdettu ja vetävä - sanan kummassakin mielessäni, kiihottava ja vetoisa, siellä falskaa... se voi olla hyvin pahvinen fasadi kuten Potemkinin pahvikulissit. Kansalle on annettava mitä se vaatii vaikka se olisikin harhaa. Tärkeä on illuusio. Mutta myös rappeutuneisuus sopii hyvin plaatuun.

  

Goottiromaani leirinuotiotarinan kaltainen paitsi että se on urbaanille sinkulle sopivampi: sitä on miellyttävintä lukea yksin, rauhassa, pimeässä, takkatulen loisteessa [takkavideo laskee tunnelmaa, ellei siihen iske salama tai vastaava odottamaton käänne kuten esimerkiksi odottamaton perintö ], pöydällä on lasillinen maunmukaista eliksiiriä. Takkapuut naksuvat epäsymmetrisesti, varsinkin jos laitan kuusipuun klapin takkaan, niin varmasti se paukahtaa niin että heittää takan edessä olevan kipinäsermin helvettiin.

 

                                                                                      *

Rosemaryn painajaisessa se aluksi tummasävyinen huoneisto, ja koko massiivinen talo on niin kaunis, ajattelen, ironista kyllä kateellisena, ja nauran ääneen kun Angels of America minisarjassa turhautunut nappeja vetävä kotirouva aistii uuden kotinsa olevan Rosemaryn painajaisen kaltainen.. Minisarjassa kaunotar oli aidsiin sairastunut mies ja hirviö hänen partnerinsa - joka hylkää. Raukkamaista poikaystävää esitti sama heppu joka Piissä oli neroa kysymyksillään ahdisteleva juutalainen mies joka muistaakseni selvitti Tooraa matemaattisesti.

 

Salaisuus pinnan alla on perusgoottilaista kuvastoa hyväkseen käyttävä trilleri. Meillä on mukava minestrone: uuteen [ tai vanhasta, tunkkaisesta talosta on remontoitu uusi, valkea, moderni talo ] taloon järven rannalle muuttaa nainen joka huomaa talossa kummittelevan. Onko nainen tulossa hulluksi, muuttuuko hänen persoonallisuutensa, anastaako joku toinen hänen persoonallisuutensa, vai saako hän tosiaan viestejä tuonpuoleisesta? Saamme monenlaista vinkkiä jotta hämmentyisimme, emmekä vaihtaisi kanavaa: naisen postraumaattinen tila onnettomuuden jälkeen voi kenties saada aikaan hallusinaatiota tai neurologisia poikkeamia? Aikuiseksi kasvanut tytär muuttaa pois kotoa joten nainen haluaa huomiota? Hänen hullutiedemies -puolisonsa tekee arvokasta työtä pitkiä päiviä - haluaako nainen sabotoida miehen uraa, ja miksi? Siksikö, että nainen itse lopetti loistavan muusikonuransa ulkomaidenkiertueineen mennessään naimisiin? Ja niin edelleen. Tarina hitchkokataan aluksi sekä Psyko- että  Takaikkuna -maisesti uusien naapurien tirkistelyllä [ murhaako naapurimies vaimonsa ] kuin pelottavalla kylpyhuoneella yliluonnollisuutta unohtamatta.

                                                     *

 

              Punaisen  surman  naamio

on tietysti gooteista gootein tarina, alun perin itsensä masterin Edgar Allan Poen 1800-luvun sangen decameronemainen novelli. Roger Cormanin ohjaamana se kääntyi muotoon Kuolinnaamio. Sutjakka synopsis: Prospero elää linnassaan Saatanaa palvellen, haureuksia tehden [tai ainakin niistä puhuen] ja iljettäviä vieraitaan palvellen. Mutta kylään ilmestyy Punainen Surma. Prosperon linna elää suojattua elämää - rutto jääköön sen ulkopuolelle. Viini virtaa, kynttilät lepattavat, vieraat tekevät itsensä julkisesti naurunalaisiksi kuin nykyaikana tosi tv:ssä. Rappeutunut linna on oiva melodramaattinen kulissi, ja apokalyptinen riettauden ja mahtipontisuuden symboli. Tarina on dualistinen: kaikki köyhät maalaiset ovat "hyviä", marttyyrejä ja uskovaisia. Kun taas rikas vierasjoukko keksii toinen toistaan kuvottavimpia ja väkivaltaisia huvituksia - ajankuluksi.

 

Pahan ylimyksen Hazel Courtin [ tuttu mm Hammerin filmeistä ] rintaan on tatuoitu jopa ylösalaisin käännetty risti, satanismin symboli, ja hän on mielellään luopunut sielustaan, koska haluaa elää ikuisesti, ja, noh, saada itselleen yksinoikeudella ruhtinas Prosperon - vähän niin kuin saaliina olisi prinssi ja puoli valtakuntaa. Ruhtinas Prosperoa näyttelee itseoikeutetusti Vincent Price. Erinomaisella kryptan takaisella tutulla äänellään, ja laiskalla silmäilyllä hän sopii halpoihin ja usein käytettyihin elokuvakulisseihin, joita Corman surutta käyttää filmistä toiseen penniäkään uhraamatta.

   

Elokuvan kuvottavat vanhat äveriäät valtaa pitävät ukot tuhoavat

          viattomat [ uhrautuvat/uhrattavat] varattomat maalaistytöt,

                        eikä voi olla ajattelematta, että

          elokuvabisneskin toimii täsmälleen samalla,

                                    oksettavalla tavalla. 

                                                                                       *

 

            Dance macabre - Surmatants

Mutta kukaan ei saa pukeutua punaisiin tulevissa keskiyön naamiaisten tanssiaisissa. Koska punainen on ruton symboli. Tanssiaiset sinänsä, Dance macabre, tuo kuulu kuoleman tanssi joka kuului keskiajalla ja keskiajalle. Laitan käsiini puuvillaiset konservaattorin hansikkaat ja nostan vitriinistä esiin kauniin, hauraan kirjan. Siinä on tekstin lisäksi väri- ja mustavalkokuvia Tallinnassa sijaitsevan Niguliste kiriku kirkon alttareista, ja lisäksi virolaisia maalauksia, yksityiskohtia kidutuksista, tangoihin pukeutuneen miehen ruoskimisesta, sitten pään katkaisusta, ja tietysti maalaus Surmatants. Tämä kuolon tanssi on kaunis, ruskean sävyinen, ja lohduton. Personoitu kuolema ei katso luokkaeroja, vaan vie mukanaan jokaisen. Naisella on upea punan ja kullan sävyttämä puku, ja hiuslaite joka näyttää pirun sarvilta. Aivan kuin kuolema olisi tässä heikoilla ja nainen vahvoilla koska hän nostaa kätensä. 

 

                                       Kuvassa on kaunis rytmi.

 

=> Lue esim. mielenkiintoinen kirja Dance macabre, katso myös kuvitukset tai mene Tallinaan ilman tuulipukua ja Lapin Kullan tölkkiä ja kävele kirkkoon ja / tai kirjakauppa/parturi -liikkeeseen - teet löytöjä.

   

Mikä tuon kuoleman tanssin tarkoitus oli? Ruton tullessa kaikki ovat sen edessä samanarvoisia. Niin ruhtinaat kuin sikopaimenetkin.

 

                                         Kuolema kun pyytää tanssiin

                                       niin silloin vaipuu sellaiseen transsiin

ettei auta mitkään maailman kultarahat, ei porsaanreiät, ei kepulikonstit,

 

                                           Kuolemalla ei ole herraa

Tietysti Punainen surma voi olla kupan ja aidsin symboli, siinä missä rutonkin. Elokuvana se on kiinnostava arvojen taistelu, kumpi voittaa hyvä vai paha, vai jatkuuko taisto jatko-osissa?

 

Ja katsoin peiliin, täynnä nokea. Vaikka minä deletoin koneelta sosiaalidarvinistisia tiedostoja ja laskelmia, tiesin, että paha jäi elämään. Itämään, jonkin sisällä. Ihmispyramidien muoto muuttui, kun siinä kuvattiin, ketkä ovat tärkeitä valtiolle. Se, että natsit panivat kaiken toimeen asteittain kieli jostain.... suunnitellusta, sanoinkuvaamattoman pahan ja itsekkään sosiopaatin päähänpistolta, joka jatkui ja jatkui.

                                                        *

 

                              Eloveenapojat ja --      

Minulla jolla oli erinomainen Polaroid -muisti, muistin heti katsoessani romanttisen, ja munakoison mustan komediaa Fanny ja Elvis jossa kämppäkaveria - herkkää ja empaattista blondia homoa - näytteli sama tyyppi, joka näytteli myös erästä natsia palkitussa draamassa [ hyytävä Conspiracy vuodelta 2001, ohjaus Frank Pierson ] jossa talven keskellä, kylmän siniseen, milteipä goottilaiseen kartanoon kokoontui - konferenssiin jota koskaan ei pidetty - lääkäreitä ja muita silmäätekeviä jotka soikean pöydän äärellä päättivät keskitysleireistä ja etnisestä puhdistamisesta. Koska elokuva oli rytmillisesti oikean kokouksen mittainen se oli kammottava. Siinä herrat syödä mässyttivät seisovasta pöydästä lounasta, ja kuuntelivat grammaria sikaria tuprutellen - kun olivat ensin saaneet rattaat rullaamaan, eli päättäneet juutalaisten kohtalosta. Vaikka elokuvassa ei tapahtunut oikeastaan mitään: äijät tulivat paikalle hienoilla autoillaan, lunta satoi ja he kaasuttivat pois, istuen siinä välissä koko elokuvan ajan pöydässä, oli tunnelma kammottava, jännittävä. Ja mitä hirveintä: nämä ihmishirviöt puhuivat lajikumppaniensa murhaamisesta ja kidutuksesta kiertoilmauksin, kuinka esimerkiksi streriilisaatio oli sosiaalista uudelleen organisointia (!), ja teloitus evakuointia. En ole nyt täysin varma termien suomentamisesta, mutta saatte kuvan. Lopullinen ratkaisu taisi olla koko nivaskan ydin. Kun katselen Wannsee -konferenssin protokollaa PDF -tiedostona, se on siistiä tilastotiedettä: maiden nimiä ja niiden perässä lukuja. Mitä? Tässä lukee Finnland? Ja luku on 2300. Mitä se tarkoittaa? Oliko heidän mukaan Suomessa 2300 kappaletta ihmiseksi sopimatonta poistettavaa??

     L   A   N  D                                                           Z   A  H  L

 

                                              

                                                  *

   Tosielämän, ja historian kauhu on jotain muuta

     kuin kauhuromantiikan, joka on yhtä kuin unia, tabuja, seksuaalifantasioita, pelko- ja  

     muutostiloja, viihdettä, estetiikkaa ja fetisismiä…

 

Jokunen heistä Conspiracyssä jopa kilpaili - kuin liian innokas copywriter - miten heittää pöydälle parhain idea. Kammottavalla tavalla puheenjohtaja Kenneth Branagh (erinomainen ja itseironinen Shakespeare-näyttelijä-näyttelijä, töinään mm Mary Shelleyn Frankenstein jossa hän näytteli itse paroni Frankensteiniä eksaktisti trimmattujen ja sopivasti näytillä olevien vatsalihastensa voimalla [ jonka myös ohjasi ] ja innolla hän on paneutunut Shakesperen töihin, hän on itseriittoisa luennoitsija Harry Potter elokuvassa, hänen habituksestaan on tehty räävitön Kenneth B Kenneth B  puheohjelma MTV:llä, jossa Kenneth on vain paperinen hahmo [kirjaimellisesti] ) jakoi puheenvuoroja, toppuutteli erästä liian innokasta herraa nimeltä Wilhelm Stuckart [ => Colin Firth näytteli röyhelöpusero märkänä ja läpikuultavana mm Valmont, Ylpeys ja ennakkoluulo, Bridget Jonesin päiväkirjat ]  ja innostutti kuin urheiluseuran vuosikokouksessa. Kun ajatellaan että tuon 90 minuutin aikana - niin historiassa kuin tässä filmissäkin - käsiteltiin ja lyötiin lukkoon juutalaisten lopullinen tuho.

   

Kaiken tämän tyhjänpäiväisten toimintatörttöilyjen sivussa elokuva toimii kuten elokuvan pitääkin, se on milteipä dogmaa ja hyytävää realismissaan. Ohjaaja on halunnut että katsoja tuntee [ häiriintyneellä tavalla ] olevansa saman pöydän ääressä. Pakoon ei pääse.

   

Ironista - kyseisen villa omista ennen eräs juutalainen, kertoo elokuva. Leffa on kuvattu sekä Lontoossa että aidossa ympäristössä, Wannseessä. Branagh on tyytyväinen, ettei sisätilan kohtauksia kuvattu aidossa ympäristössä, oikean kartanon sisällä, koska selkäpiitä karmi pelkästään seisoa huoneessa jossa päätökset tehtiin.

 

Patricia Brennanin artikkelissa ( the Sunday Washington Post TV Guide, 13.05.2001 **) Kenneth Branagh väläyttää kunnianhimoisesta Reinhard Heydrichistä hyvin ristiriitaista kuvaa: tämä oli erittäin viehättävä, loistelias muusikko, sofistikoitunut, pitkä ja sulavaliikkeinen urbaani natsi vaaleine hiuksineen - Hitlerin ideaalin ja muotin mukaan, vaikka Hitleriä itseään ei voi [ irvokkainkaan satiirikko ] kyseisillä adjektiiveilla kuvata, sanoisinpa peräti. Wannseen huvila onkin tällä hetkellä Holocausti-museo ja, ironista kyllä, konferenssien pitopaikka.

 

Conspiracyssä Branagh näytteli Prahan teurastajaa eli herraa nimeltä Reinhard Heydrich, joka piti  tammikuun 20. päivänä vuonna 1942 kokouksessa jöötä. Wannsee -konferenssi pidettiin Berliinin liepeillä sijatsevassa huvilassa Grossen-Wannseenissä. Pöydät notkuivat herkkuja. Nancy Millsin kirjoittamassa artikkelissa ( The Washington Post, 15.05.2001 ** ) Branagh myöntääkin, että 20 vuoden näyttelijäntyöstään huolimatta hän ei koskaan aiemmit kenenkään muun roolihahmon olleen niin hänen mielenrauhaansa häiritsevä kuin juuri Heydrich.

    

Tämä onkin toisenlainen kauhuelokuva - graafista väkivaltaa ja verityötä ei näytetä, eikä päätösten, tekojen seurauksia, vaan kaikki raakuus ja tunnottomuus on puheissa - byrokraatit kun istuivat pöydän ääressä ja päättivät juutalaisten kohtalosta. Ja koska tämä on totta eli historiaa sen kauhu -aspekti on inhottavampi. Se häiritsee. Ties ketkä lääkärit ja vallanpitäjät tekevät nykyisiä suunnitelmia kiiltäväksi lakattujen pöytien äärellä. Juuri nyt. Kuinka monta tyttöä kiinalaiseen perheeseen saa syntyä. Useimmin toistettu lause suomaalaisissa perheissä ennen toivottua syntymää: kunhan se on terve.

   

Kyllä Shakespearen verenroiskiminen on tässä kaukana. Branagh ei löytänyt materiaalia [ turhaa sanoakin että järkyttävää] materiaalia tutkiessaan esittämästään henkilöstä inhimillisyyttä eikä sääliä. Hänhän olisi voitu valita Diiliin valkkaamaan sopivaa sielutonta työntekijää!

 

David Grittenin artikkelissa ( the Los Angeles Times, 13.05.2001 ** ) Branaugh huomasi ongelmakseen - vaikka kuinka perhedyttyään Heydrichiin olikin, hän ei löytänyt syytä tämän käytökselle, miehellä oli rakastava ja tukeva perhe, onnellinen lapsuus ja olympia-tason miekkailija..

 

Naomi Pfeffermanin kirjoittamassa artikkelissa ( Los Angeles Jewish Journal, 14.05.2001 ** ) Branagh sanookin kuoleman olevan luotettavin steriloinnin keinoista. Kirjoittajan kuvaus näyttelijän SS-upseerin kostyymista luo kuvan aistillisesta meikkosesta jolla jokainen hius on fasistisen järjestetysti kohdallaan, ja joka ei tunne tekevänsä mitään väärää tai outoa.

                                                                *

 

Pfefferman kirjoittaa ohjaajan ( Frank Pierson, käsikirjoittanut mm teoksen Hikinen iltapäivä, => romaani julkaistu vatsikään myös tuoreena suomennoksena ) hautoneen Conspiracyä kahdeksan vuoden ajan ennen kuin se lihallistui filmiksi. Kammotavinta Branaghin haastattelussa on kohta jossa hän - asiaan perehdyttyään - tuli siihen tulokseen, ettei Heydrichillä itse asiassa ollut mitään syvälle juurtunutta vihaa juutalaisia kohtaan, vaan yhtä hyvin olisi voinut toimittaa hengiltä 11 miljoonaa tenniksen pelaajaa yhtä tehokkaasti ja taidolla.

** lehtiartikkeleiden vapaa suomennos kirjailijan

 

Katson vaihteeksi musiikkivideoita; Apocalyptican uusin on niistä vaikuttavin. Se on mustavalkoinen tarina nukkemaisesta, goottilaisesta, mutta surullisesta naisesta ( häntä näyttelee Marta Jandová, tuo Die Happy -yhtyeestä lainattu laulaja joka myös vierailee kappaleessa ) joka useamman elinsiirron jälkeen muodostuu kauniiksi iltapukuiseksi, samaa ympyräänsä jatkuvasti tanssivaksi robotiksi kuin typerä ballerina joka aloittaa aina tanssinsa kun korurasian avaa. Ehkä hän onkin vain nukke jota ei kuitenkaan romuteta vaan jolle lainataan jalka sieltä, käsi täältä. Ehkä hän onkin tuleva Frankensteinin morsian, keksijä Frankensteinin jolle oikea nainen ei riittänyt, vaan joka piti paikkailla, puunata ja pakkeloida vielä enemmän täydellisemmäksi.

                     "Huonot" yksilöt heitetään uuniin. Tässäkin videossa.

Komeaan, ja kolkkoon videoon on vaikuttanut aika lailla saksalainen ekspressionismi, mikä on loistavaa kuin myös Fritz Langin Metropolis - tuo kaikkien skifipelkojen mouruava äiti! Myös Tim Burtonin elokuvien - lähinnä Saksikäsi-Edwardin - vaikutus näkyy positiivisella tavalla, ainakin tuo nikkarin rakkaus vempeleitä ja liukuhihnoja kohtaan joilla marssitetaan ties mitä esille. Totta kai video on kannanotto sairaalle nykytilalle joka vain palvoo paljasta ja keinotekoista pintaa, eikä mikään koskaan kuitenkaan riitä. 

 

                                                         *

 

Mitä enemmän ihminen manipuloi eläintä kloonaamalla täydellisemmäksi poistamalla geneettisiä häiriöitä, sitä herkempi se oli sairauksille.

     

Se tuntui huvittavalta. Oliko siinä tuhlatussa raha- ja aikamäärässä - puhumattakaan luontokappaleiden hengellä leikkimisestä - mitään järkeä? Kenen etua se palveli? Niin kuin huikeassa elokuvassa Pii  ( Darren Aronofsky: Pi, 1998 ), jonka motiivina on erään [tuhoisan] pakkomielteen kuvaus siinä missä Mary Harronin ohjaama kolkon komea Amerikan Psyko ja joku muukin filkka, en nyt kuolemakseni muista mikä. Yleensä ajatukset tulevat kolmen ryppäissä, mutta nyt ei, ei niin millään. Mikä minuun on mennyt? Visuaalisen upean vainoharhaisuudessaan ja kipeydessään mustavalkoinen Pii kuvasi miestä jolle tullee pakkomielteeksi määrittää piin likiarvo. Tarkalleen. Sama kuin olisi kuvannut dokumentin yhdellä kädellä taputtamisesta ilman apuvoimia t. -joukkoja. Se tuntui raivostuttavalta. Turhalta. Kuinka usein obsessiot ovat "järkeviä" tai "tarpeellisia". Miksi keksijä jumittuu ja jumittaa koko elämänsä mahdottomuuden ympärille?

                                                                                      *

Mary Harronin  American Psycho alkaa huimasti: hehkuvanpunaiset veripisarat tipahtavat valkoiselle taustalle. Ei, se olikin karpalokastiketta. Tai vastaavaa gourmet-lautaselle tursoteltuna. Harron jatkaa Polanskin perinnettä, jossa veren on jo alkukuvissa roiskuttavatta. Ja joissain muissakin filmeissä on samaa toisintoa käytetty mutta pääni on aivan tyhjä siitä kertomaan. 

 

Kaiken pahuuden ja tyhjyyden ja väärien arvojen symboli ökyrikas persoonaton tyhjäntoimittaja joka ei tässä Psykologisessa jutussa ole Bates eikä Batman vaan Bateman jossa "bate"n voi lausua tarkoittavan syöttiä - menemmekö Bretin syöttiin? ansaan? ja hirviön etunimi Patrick on lausuttuna miltei kuin taikurin t silmänkääntäjän hattutemppu "hattrick", ja se Bretin tempun hienoudessa on, ettemme ole varmoja mitä hän silinteristään nostaa, onko se kani vai mitä, ja mikä merkitys sillä on jne. voimme vatvoa loputtomiin, ja taas alkaa alusta, että onko se hyvä, vai kenelle tässä nauretaan.. Minä itse pidän näistä onomatopoeettisista tai metaforallisista nimistä joita kirjailija luettelee ja antaa kirjansa henkilöilleen. Tai joita lukija kuvittelee löytävänsä.

 

Minusta hirveä hauska ja tappavan tyylikäs ja sopivan pinnallinen Harronin Amerikan Psykon päähenkilö ihmis-hirviö juppi menee tosi kuumaan paikkaan [ei siis helvettiin eikä takaisin vaan] coolin klubin baaritiskille ja tilaa Finlandia-vodkaa.

                                                       

                           Tämä tosin leikattiin itse elokuvasta pois.

Vimmatun Christian Balen heittäytyminen Batemanin psykoottiseen tms. rooliin vetää vertoja mielestäni Charlize Theronille Monsterissa ja Adrien Brodylle Pianistissa - jos tämän alkaneen vuosituhannen suurimmat heittäytymiset valkokankaalla lasketaan. Aivan keskitysleirimäisen laihaksi itsensä kutistaneen Christian Balen uutta elokuvaa trailattiin. Bale laihdutti elokuvaa varten noin 32 kg. Muttenhän minä sitä täältä kammiosta näe. Mitäs jos Z katkaisee sähköt? Toisaalta - mitä romaanin kaavoja tai kirjojen rakenteita on enää käyttämättä kun vuosituhansien ajan miehet ovat niitä menneisyydessä nyhränneet?

Onko muuta kaavaa kuin Jumalaisen näytelmän tai Draculan? On tietysti Idan, Frankensteinin, Orlandon, Ampiaistehtaan, Amerikan Psykon ja  Tunnottomien valtakunnan runko-torso-sukupuu. Mitä sitten? Kun jokaista kirjainta on jo käytetty? Onko palattava hieroglyfiin, kuvamerkkiin, pelkkään symboliin joka antaa jokaiselle "lukijalle" ts. katsojalle vapauden omaan tulkintaan? Jo onko sen tärkeän kirjan aina oltava romaani?

 

Minä katsoin kirjan viimeistä sivua jossa on aivan helvetin erinomaisesti ymmärretty Bret Easton Ellisin kirjan Amerikan Psykon [1991] sanoma ja kirjailijan vapaus, ja kuinka raskas taakka se on.

 

"Romaanin alussa ja lopussa Ellis vetää omat johtopäätöksensä länsimaisen fiktion paha-käsityksen 500 vuoden kehityksestä ja tulevaisuudesta. Kirja alkaa Danten Infernon lauseella ´Ken tästä käy, saa kaiken toivon heittää. `

Lopussa Bateman istuu nauttimassa cocktailia tuttavineen. Hänen katseensa osuu ----  "  kertoo Verikekkerit.

      

                                              Katse osuu kylttiin

                                            NO EXIT.

 

                                Olemmeko pimeässä?

                                      Helvetissä?

                     Josta ei ole ulospääsyä mihinkään?

                       Malevitsin mustassa neliössä?

                                Camera obscurassa?

                             Big Brotherin iiriksessä?

                                      Internetissä?

                                  Ihmisen sielussa?

                                       Saksassa?

 

                                                                              *

Fade to black. Häivytys pimeään, johon kaikki sulautuu. Mullan alla sarjassa feidataan pelottavasti valkoiseen, white light....

 

       Jos viiltäjä-Jack aloitti 1900-luvun,

        niin Bret Easton Ellis lopetti sen.

                                                                       

Se ei anna kovin kaunista kehityskaarta tuolle "sivistyksen" ja "kehityksen" vuosisadalle joka siis on meidän. Mutta niin monta vuosisataa on otsikoitu kehittyneeksi ja sivistyneeksi - tuottaen mm. giljotiinit, noitavainot, täsämäaseet, miinat, mp3-soittimet, nestepommit, - lista on loputon.

 

Easton itse näyttää luomukseltaan istuvassa puvussa ja tukka suittuna..... Tietysti Amerikan Psyko sai vastareaktioita kuten Psyko ja Peeping Tom -elokuvakin - ehkä ne kuvasivat liian läheltä ja liian rehellisesti - mässyttävä hyvinvoiva rahvas ja kraka-eliitti eivät halua katsoa peiliin. Itse en ole koskaan kokenut Amerikan Psykoa selkeästi pelkästään naisvihamielisenä, kuten on tavattu sanoa, pojat: katsokaa muualle historiaan, sekä underground että korkealle jalustalle nostettuun kirjallisuuteen, uskontoon, politiikkaan, taiteeseen, kaikkialle niin näette oikeata naisvihaa.

 

=> oikeastaan tuon sanan voi ymmärtää nykyään parillakin tavalla. Mutta on hauska seurata, kuinka pitkään käytetään käsitettä "nuori vihainen nainen" kirjailijan iästä riippumatta? Onko seuraava piste "kukkahattutäti" vai  "nutturafeministi"?

 

Palatakseni häijyydestä Psykoon, kyllä se vihaa kaikkia kuvaamiaan tyhjyyden elementtejä ja sosiopaattisia pakkomielteitä. Porno yhdistyy tietysti tässäkin taideläjäyksessä muuhun henkiseen ja fyysiseen väkivaltaan joissa naista roiskitaan estoitta objektina, jota mies katsoo livenä tai ruudusta; elokuva 8 MM vie tähän vielä pitemmälle. Päätin tuuhertaa keittämään kahvia. Onkohan kaivo myrkytetty? Modernin kauhuelokuvan Ringun jälkeen olen vierastanut kaivoon katsomista. Hyvä, elokuva on vaikuttanut, häirinnyt. Se on taiteen tehtävä. Kiljuin. Väitöskirjani alkoi olla kansia vailla valmista kauraa ja lyhdettä! Kauhu. Ei sen pohjalta voi monistaa. Eihän?

 

                                         *

Kuinka pelottavia ovat naiset jotka ryömivät ulos televisiosta

                mustien hiusten peittäessä kasvonsa, täysin

 

Minusta Ringu on pelottava siksi, etten ymmärrä kieltä, arkkitehtuuri on osin tuttua, osin japanilaista ja se, että kauhu tapahtuu kotona. Mihinkään ei voi luottaa - ei teknologiaan ( tietyn videon nähtyäsi kuolet viikon sisällä ) eikä eilisen arkisiin esineisiin ( kaivo joka onkin portaali tuonpuoleiseen ). Nainen kampaa hiuksiaan soikeassa peilissä.

 

Mutta vieläkin pelottavampia ovat realistiset persoonat päähenkilöt jotka ovat täysin ilmeettömiä. Nämä nuoret naiset pitkine mustine hiuksineen muistuttavat erinomaisen maalari Helena Junttilan graafisia töitä joissa valkoisella arkilla ( joka voi olla symbolinen lumi, iäisyys, tulevaisuus, kuolema, matka tuntemattomaan, esiäitien maa ) mustalla kapealla, ohuella tussilla muotoiltuna niin ikään mustahiuksisen tytön hiukset liehuvat, ja hän on yhtä luonnon kanssa, karhun vieressä tasa-arvoisena seistessään. Itse ajattelin tytön olevan saamelaisten myytillinen esiäiti - hehän syntyivät naisen ja karhun liitosta. Vapaina vyöryävät hiukset ovat minulle metafora vapaudesta, ilman elementistä joka virkistää, vie matkalle tai tuhoaa. Aaltoilevat hiukset muistuttavat myös vesielementtiä, joka rauhoittaa, puhdistaa, ravitsee ( lapsivesi ), ajan kanssa sileyttää kiven tai raunioittaa tulvina ihmisen rakennukset. Japanilaisessa kauhussa naisen mustat pitkät hiukset ovat taas tiukasti paikoillaan. Suuri symbolikirja kertoo ihmisen elinvoiman sijaitsevan hiuksissa, ja pitkien hiusten olleen merkki eristäytyvästä elämästä tai hekumallisuuden vertauskuva - yliluonnollisia olennotoja ja demoneja kuvattiin juuri käärmehiuksisina

                ( katso lisää = > Meduusa tai Hekate, voimakkain kohtalotar ).

Teos jatkaa listaa neitsyistä jotka olivat pukeutuneet pelkästään hiuksiinsa, ja voisinpa lisätä merenneidot, Kultakutrin ja muut satujen hiuksiaan kasvattavat prinsessat jotka odottavat prinssien kiipeilevän lettiään pitkin, ja ainakin yhden lady Godivan.

 

" Koska naisen kyky synnyttää liittää heidät kesyttämättömään luontoon, jota yhteisön oman lait eivät pysty säätelemään, he ova joiutuneet myös pitämään huolta vainajan ruumiin saattamisesta viimeiselle matkalle. " kirjoittaa Ari Turunen Hyvän ja pahan merkit teoksessaan.

 

                                         Kauniskutrinen lumooja Kirke

                                           ( = > Hekaten tytär, muuten )

            lumoaa Odysseuksen harharetkillään jäämään passatuksi vieraakseen vuodeksi;

                                                                   

Antiikin lamia sai erikoisena noitana kaunottaren hahmossaan miehet rakastumaan itseensä.

        Juuri Hammer yhtiön filmeissä mielestäni naisten hiukset näyttelivät suurta osaa....

 

                                                                      

                                                                           *

                  kauhutarinat oli sijoitettu        

         kaksinaismoralistiseen viktoriaaniseen  

        aikaan korsetteineen, muine rajoituksineen ja 

                             kieltoineen.

Porvarisnainen piti kutrinsa nutturalla, ja povensa ja koko kroppansa nyöritettynä piiloon, mutta puvuissaan paljastaen sarjakuvamaiseen " naiselliseen " tiimalaismuotoon, upeat napit jatkuivat kurkkuun asti, eikä helmojen alta useinkaan pilkistäneet edes saapikkaan verhoamat nilkat, koska se olisi ollut liian pornografista. Samalla miehet joka luokassa huvittelivat prostituoiduilla, mutta siveä nainen oli suljettu kotiin - olihan hyveellisyys hänen ainoa oljenkortensa asuessaan juridisesti, taloudellisesti ja kaikin puolin ilman oikeuksia joko ensin isänsä, sitten puolisonsa järjettömän hirmuvallan alla.

 

Niin - Hammerin esittämissä technicolor filmeissä juuri Dracula viettelevänä ja anastavana vieraana houkutteli siveät naiset valtaansa - ja naisten hiukset avautuivat, he kulkivat paljain jaloin,

                      ja udun kaltaisissa liehuvissa huntumaisissa leveähelmaisissa

                         sifonkipuvuissa jotka kiristivät vain kohotetun rinnan alta,

                                              mutta muuten olivat vilpoisia

                                        - kuten Isadora Duncanin tanssiasut -

                                      hänhän järkytti balettimaailmaa hylkäämällä

                                vastenmielisen kiristävät asut, ja pukeutui eroottisen

luonnollisesti, aistivimmaisesti. Sääli vain, että vampyyritarinoissa naisten piti kuolla saavuttaakseen vapauden. Elävinä kuolleina he eivät saaneet rauhaa - vaan isänsä ja sulhonsa iskivät vaarnan rintaan.

 

FST:n Aikaa elokuvalle kertoi viehtymyksestä juuri Ringuun ja kaltaisiinsa japanilaisen kauhun makupaloihin. Ohjelmassa japanilaisuuten monin tavoin perehtynyt ( hurahtanut ) Ari-Matti Sarén kertoo Ringun olevan suosikkikauhuelokuvansa; hän jatkaa  japanilaisten erilaisesta kertomistavasta jossa ei selitetä valmiiksi lopun jäädessä hiukan auki, ja kyseinen tapa sopii hyvin kauhuelokuviin ( itse asiassa sanoisimpa peräti että erinomainen jos nimeni olisi Dupond ). Perinteinen shintolaisuus, Sarénin mukaan, on hyvin paljon läsnä arjessa ja ajatusmaailmassa, koska se on panteistinen: kaikessa on oma henkensä, ja johon liittyy myös esi-isien kunnioittaminen ja palvonta. Vesi on tärkeä elementti shintolaisuudessa, puhtautta ja energiaa merkiten.

    

Kauhu nousee tutusta ja turvallisesta kodista jossa on televisio ( vrt. Poltergeist ) joka imaisee sisäänsä, ja toisaalta toimii ovensuuna josta hirviö voi ryömiä arkipäivään ( internet tekee samaa meidän normaalissa elämässä 24 tuntia vuorokaudessa ). Teknologiaa ei pidetä uhkana kuten länsimaissa ( Frankenstein, Näkymätön mies, Kärpänen ).

 

Japanissa asunut kirjailija ja elokuvakriitikko Zinaida Lindén kertoo suosikkinsa olevan Dark water. Hän jatkaa japanilaisten kauhuelokuvien olevan hidastempoisia ( se ei aina ole merkki tukinuitosta tervapänikässä Dupont-toim. huom. ) verrattuna länsimaiseen filmiin. Keskiaikaisuus ei ole heille niin kaukana, vaan " aivan nurkan takana", kummituksiin uskotaan, ja niitä jopa nähdään.

" Japanilaiselle versiolla tyypillistä on se, että kasvot eivät näy, vaan ovat pitkien mustien hiusten peittämät. " <= Tämä on keskiaikainen piirre.

                                                                         *

Lindén jatkaa hiusten käytetyn kauan pelottelukeinona; Akutagawan Rashomon-novellissa

" vanha nainen leikkaa irti kuolleiden naisten hiukset tehdäkseen niistä peruukin. "

                                                                                  Hänen mielestään vesi ole elementeistä pelottavin koska se on loputon. Japanissa tähän pelkoon tulee konkretiaa: taifuunit, tsunamit, kaatosateet ja jokavuotiset sadekaudet. " Vesi on aina läsnä oleva elementti.

  

Aina meillä on ollut tarve kauhuun alkaen aina pelottavista tarinoista päätyen karnevaaleihin; ihmiset ovat Lindénin mukaan tyydyttäneet kauhuntarpeensa eri tavalla, ja jatkaa 50-luvun Japanissa olleen tapana " kertoa kauhutarinoista kesän lämpimimpänä päivänä " jotta kylmät väreet vilvoittasivat ihmisiä...

  

Lisäisin listaan anatomiset vahakabinetit joissa ns. poikkeavat ihmisruumit asetettiin esille, leiritulilla lasten karmeimmista karmeimmat jutut joita aina yritettiin panna paremmaksi, urbaanilegendat kiertävät kauhukuvaukset jotka opettivat miten elää, ja kuinka pelottavaa esim. kaikki vieras, seksi tai ahneus on, juorulehdissä valokuvatut artikkelit susipojista.

  

Ennen vanhaan, Suomessakin, joka kylältä löytyi yksi ihminen, joka kertoi kummituksista ja hammajaisista; kauhutarinat sekä viihdyttivät että opettivat, ja niitä kuultiin yhdessä.

 

FST:n Aikaa elokuvalle jakson esittelemät nykyajan japanilaiset kauhuelokuvat, ja niiden hollywood-versiot*:

Hideo Nakata: Ringu ( 1998 )

Gore Verbinski: The Ring ( 2002 )*

Takashi Shimizu: Ju-On: The Grudge ( 2002 )

Hideo Nakata: Honogurai mizu no soko kara / Dark Water ( 2002 )

Takashi Shimizu: The Grudge ( 2004 )*

Hideo Nakata: The Ring 2 ( 2005 )

Walter Salles: Dark Water ( 2005 )*

                                                                         *

Mustan kallion linnassa tarinassa Hessu on sopivan boheemin, ja raikkaan naiivi kuten tämä koiraihminen Dark Angelissa ja jokunen toinen aito ihminen, olikohan se Amelié? Walt Disneyn Mikki kummitusjahdissa ilmestyi vuonna 1981, alkuperäisteos Micky auf Gespensterjagd, eli hyvin perigootillisilla jäljillä ollaan. Tämä on kunnianhimoinen kirja jossa Hessu jakaa postia. Vanha VELHO huutelee Hessun perään, onko hänelle joulukortteja!

Eli nämä poikkeukselliset hahmot - kuten ilkeät noidat - silti haluavat haleja ja joulunviettoa kuusen ympärillä joikaten. 

 

Kirjoitan marginaaliin - miksei ilmeisen miespuolinen hahmo Eka Vekara ole negatiivinen, vaan sankarillinen hahmo suursankarina, mcgyverinä ja maailman pelastajana, kun taas nimettään pahat vanhat velhot / noidat, ja nimetyt noidat á  la Milla Magia ja Matami Mimmi aina esitetään naurettavina, itsekkäinä häiriintyneinä.  Miksi Eka Vekaran yliluonnollinen magia on soveliasta?  

Etsi Goottityttö Nemin seikkailut, joissa Mustakaapu on erotisoitu, kiinnostava hahmo.

Vetelin pikana ranskalaisin viivoin Mustakaavun - tuon tumman hahmon ulkonäön. Siinä oli jotain samaa kuin perversseissä viiksiherroissa John Waters ja Ed Wood joista

jälkimmäisen tuotantoon voi tutustua elokuvaohjaajien taiteilijapersoonia esittelevistä kirjoista Ed Wood on Ed Wood ja Tim Burton on Tim Burton  joista löytää ei mammo- vaan filmografian -  mitä minä nyt sekoilen hormoneissani - kautta maukkaat elokuvat ehkä minun pitäisi kaarisulun sijasta käyttää }sulkua joka on kuin viikset kallellaan kun taas ensin mainitun tuotantoon voi tutustua häiriintyneen [,] hauskan ja mielettömän inspiroivan kirjan Shokkiarvo kanssa... Voisin tehdä kolmisivuisen kirjasen johon on painettu vain lause John Waters on John Waters - tietysti, kukas muu buu dubbi duu, mutta se on liian undergroundia näille pohjoisen uusvakaville nörteille. ]- samalla kuin matkin miten vaarallista on lumisella katolla Mustakaavun kävellä. Vahingonilo on se aidoin ilo. Yhtä kaikki Mustakaapu näyttää sellaiselta tyypiltä [ lipevä huijari jonka kyttyräselkä hiipii seinän viertä pitkin pahuuksia tekemään ] jonka vahdittavaksi ei kannata jättää lompakkoaan tai tyttöään..

 

                        Paahan neidon pauloissa pauloissa.............

                                             

                                         Jemina Staalo:

               ROMANGOTH

                                                  loppui jo 2002-2009

hypertekstuaalinen goottikyberkronikkadekadentistaviehkiymyksestä groteskiin

 

 


©2017 romangoth - suntuubi.com