Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Alkemisteja, hulluja tiedemiehiä, ja Herra Hydejä trainspottingista alakaen, ja yksi kotoisa muumio

 

Jemina Staalo: Romangoth, osa kuusikuusi, kauhuromanttinen esseetrilogia virtualia - tehty eri kiinnostavilla kirjallisuuden apurahoilla, absintilla, ja vaniljacolalla lineäänisena jatkumona 2002-2009

 

                                        ROMANGOTH

 

hypertekstuaalinen goottikyberromaani kronikka dekadentista viehtymyksestä

                                     groteskiin phantasmagoriaan

 

 

 

Herra Hydestä Trainspottingiin

-       Skotlannissa kemistit läträävät

 

Mikä metamorfoosissa pelottaa? Kun ihmissusi puree muuttuu itse samanlaiseksi. Kun vampyyri imee, uhri kuolee ja muuttuu mahdollisesti itsekin vampyyriksi. Kun hullu keksijä sotkee lantrinkeja uuteen uskoon, ja kokeilee niitä itsensä muuttuu hän toiseksi persoonaksi [ Herra Hydestä Trainspottingiin ], hyvin pieneksi [ Kulti kutistin kakarat ] tai hullun tiedemiehen keksimän säteilyn vuoksi jättiläiseksi.

 

 

 Gotiikka - groteski - pelko –

 

eriarvoisina junavaunuina [ I, II ja kaniini-luokat ] - on intertekstuaalinen matka, jossa Sodoman 120 päivää teoksen sadisti [näyttelijä Paolo Bonacelli ] kohtaa loppunsa ja palkkansa Night on Earth elokuvassa papin roolissaan joutuessaan pakolla kuuntelemaan - nitroja pitäisi saada äkkiä kielen alle - taksisuharin seksielämän perversioista kesäkurpitsoineen ja lampaineen.

Nosferatun puraisema Jonathan Harker [ roolissa ihana sinileuka Bruno Ganz ] karkaa ruudusta ennen aamunlaskua viljelemään pahuutta Hitlerin hahmoon Oliver Hirschbiegelin ohjaamassa elokuvassa Perikato.

Tuo mielleyhtymä ja näkymä kostealla hiekalla ratsastavasta kalpeasta Harkerista jää mieleen, se kummittelee, koska elokuva ei loppunut onnellisesti, eikä pahaa tuhottu, vaan paha karkasi Ganzin näyttelemän Harkerin hahmossa pois filmistä, juuri suoraan Perikatoon mennen.

Ø Pätevän inho Bonacelli näytteli vastenmielistä vasikkaa myös turkkilaisessa vankilassa sadistisessa huumeidenvastaisessa elokuvassa Keskiyön pikajuna.

Ø Bruno Ganz on näytellyt mm elokuvissa: Berliinin taivaan alla / Der Himmel über Berlin, Kamelianainen, ja Nosferatu: Phantom der Nacht. Hän on ollut mm Faust, enkeli, Hitler, kreivi, vampyyri ja perkele, hän on Brasilian poikien Professori Bruckner. Netissä kerrotaan hänen olleen 4Pop-ohjelman jaksossa "Leffatähden videopäiväkirja" syksyllä 2004.

Miekkonen on tehnyt taattua työtä teatterissa [ varsinkin Brechtin tuotantoa], ja varsinkin kokeellisessa sellaisessa mielenkiintoista työtä. Katson klippiä jossa hän - jos aistini toimivat - on alasti, hän teippaa pitkällä teipillä tyhjää, hylättyä huonetta, ja viereisessä huoneessa hevoset korskuvat... Mitä - onko joku mennyt käsikirjoittamaan minun uniani?

Ja kuinka hauska on kuulla kun hän katsoo vanhoja otoksiaan ja sanoo itsestään kohtalaisen ironisesti kuinka kauniilta hän näytti silloin....

Filmihullu 1/05 numeron valokeilassa on Saksa Fassbinderistä Hitleriin. Kannessa on mainio Hitler-sommitelma - hyvin pitkälti valtakunnankansleria muistuttava, natsitervehdystä tekevä toogaan pukeutunut suuruudenhullu.

Lehti esittelee huonosti tunnetun ohjaajan Hans-Jürgen Syberbergin Ranskan televisiosta keskellä yötä näytetyn [ videoiden ohjelmoinnissa oli ongelmia ] upean seitsentuntisen spektaakkelin Hitler, elokuva Saksasta ( Hitler - ein Film aus Deutschland, 1977 ) joka myös elokuva-arkistossa näytettiin edullisesti mainitulla Hitler-passilla*, kellä oli varaa pääkaupunkiseudulle matkustaa sitä katsomaan. Syberbergin hauskin heitto oli " Kolmas valtakunta oli suuri, valtavan suuri poliittinen erektio!". Tai illuusio erektiosta, korjaisin jälkiviisaana sinisukkana.

*

                                          Miten tehdä koskettava, mutta ei lälly. Ja miten näistä päänatseista ottaa selvää, kun jokaisessa "uudessa" haastattelussa ne sanovat nimekseen aivan eri. Eivätkö he sitten halua olla übermenschejä hautaan asti? Ei saatana, kelasin nauhan alkuun asti. Mitä jos teen tästä alusta musiikkivideon tahtiin? Race against machine musiikiksi? Mutta on itsestään selvää että natsitervehdys on naurettava. Kun kuvan pysäytti oli kuin aurinko heijastaisi heille liikaa silmille ja siksi pitivät kättä edessä, raukat.

                                           Sitten leikkasin lisää propagandaa:

Leni Riefenstahl (1902-2003) nimisen Hitlerin hoviohjaajan klassikkoja; kuulantyöntäjät ja kuula lentää ja seuraavassa kuvassa oli natsien tervehdys. Natsien olympialaiset? Esteratsastusta koppalakki päässä? Ei, Mel Brooks teki sen paremmin: Hitler on ice, se naurattaa vieläkin: Hitler univormussaan kaunoluistelee vakavalla naamalla kauniita koukeroita ja valssi soi, daa da daa da da dad dad dad.

                                             Mutta mikä olisi uusi Hitler-vitsi? Hitler-aerobik? Jossa ainoana liikkeenä on oikean käden vinoon kohotus, yks kaks, yks kaks, marssia tahtiin yks kaks. Tai Hitler-pilates? Hitler friskis ja svettis?

                                              Tai hakaristikoristeinen tärisytin joka sijoitetaan vatsalle, ja tärinällä saa selluloosan liikkeelle samalla värisyttäen Deutschland Deutschland überalles? Tai Hitler-botox, jossa ylähuulten ja nenän väliin asetetaan lakupalan näköinen kaistale joka spruuttaa ihon tunnottomaksi? Hitlerin keittokirja? Hitlerin opas lannistumattomille maalareille joita maailma ei vielä ymmärrä?

                                              Ja sitten 2000-luvulla Harry Enfield esitti Mein Kamp´in olevankin Mein Camp, jossa kaikki on camppia, kornia, yliliioittelevaa homojen kabaree-huseerausta.

Enfiled-hitler harjoittelee jokaista liikkeitään ja asentoja kysyy aina uskotuilta miehiltään, onko tämä liian camppia?

                                               Roman Polanskin Pianisti oli hieno ensiksikin ettei se ollut tunteisiin väärällä tavalla vetoavaa elokuva kuten Schindlerin lista. Pianistissa oli tarkkoja, kammottavia yksityiskohtia joita varsinkin kirjoitetuissa dokumenteissa oli, mutta jotka oli sensuroitu pitkistä keskitysleiri-elokuvista. Herkkä Adrien Brodyn metamorfoosi ensin pikkupartaiseksi Black Crowesien laulajaksi, sitten aivan kokonaan Rasputiniksi.

 

 

 

 

Lisää eksentrisiä hämmästyttäviä herrasmiehiä

 

Elokuva Herrasmiesliiga vuodelta 2003 perustuu Alan Mooren ja Kevin O´Neillin samannimiseen sarjakuvaan. Moore on tuttu nimi myös Viiltäjä-Jackin tarinasta Helvetistä (From Hell ) joka oli pakko lihallistaa Johnny Depp -elokuvaksi; tosin matkan varrelta elokuvassa oksia karsitaan ja toisaalta lisätään puutaakkaan lisää klapia - tämä on tuttua, taiteilijan vapautta.

                             Herrasmiesliigaan on ympätty kaikkia viktoriaanisen aikakauden konnat ja sankarit - vai miltä kuulostaa tällainen runsas menu:

itsenäinen vampyyri-tiedenainen Mina Harker,

tohtori Jekyll ja peilikuvansa Mr Hyde,

alatyylin vitsejä laukova Näkymätön mies,

Sherlock Holmesin pelottava vastustaja Moriarty ja

jopa Dorian Gray melttaavat Prahassa,

jossa kuvattiin myöskin haukuttu Van Helsing. Mukana häslää poikakirjojen sankari Tom Sawyer ja Allan Quatermain jota näyttelee vaisusti Sean Connery, ja jotta päästäisiin vikkelästi Venetsiaan on saatava kapteeni Nemo Nautiluksensa rattiin. Ja taustalla vilahtaa Rue Morquella apinan raivo - Poen samannimiseen novelliin viitaten.

Tohtori Jekyll ja Mister Hyde muuttuu milteipä Hulkiksi,

           [sarjakuvahahmo Hulk oli siis vihainen pullistunut vihreä mies jolle on vaatteet käyneet kehonrakennuksessa / muodonmuutoksessa aivan liian pieniksi ja risaisiksi ]

pullistelevaksi lihasmössöksi eikä suinkaan mutantiksi, epämuodostumia täynnä olevia hirviöksi, jolla ei ole moraalia kuten muissa tulkinnoissa mm unohtamatta Jerry Lewisin tarkoituksellisestikin kornia komedia versiota teemasta tohtori Jekyll ja Mister Hyde, jossa hönöstä tiedemiehestä muodostuu itsevarman letkeä, könsikäs salonkileijona. Teemaa voi soveltaa myös aineiden käyttöön - itsensä tarkoituksella myrkyttämiseen jota niin mielikuvituksen luomat hahmot..

 

                                                      Minä huokasin kirjani äärellä - painajaisissani se muuttui eläväksi ja nauravaksi ja sen sivut karkailivat omille teilleen vaikka minä ompelin ne kiinni käyrällä turkkilaisella neulalla ja ne itkivät kun minä ompelin ne sivut kiinni omasta nahastani valmistettuun paksuun Varjojen kirjaan. Mikä aineiden käytössä kiehtoo? Silloinhan antaa pikkusormen ja koko kontrollinsa, persoonallisuutensa jonkin pelottavan, toisen, muun varaan.. Narkkarit kuten Sherlock Holmes, ja Johnny Deppin esittämä Abberline elokuvasta From Hell, kuin tosielämän Byron, Shelley, Sartre, Sid + Nancy, Burroughs, tarttuivat kemikaaleihin ja antoivat Barabbaan viedä.

 

                                                      Ja onhan teema kuin alkusoittoa virtuaalitodellisuudelle! [ hetkinen, olenkohan itse nyt liian lennokkaasti... mitenköhän sen sanoisi sutjakkaasti totuutta kiertäen... eh... perehtynyt empiirisesti aiheeseen.. ] Ei, pysyn tosiasioissa enkä lakaise äpäröitä räsymaton alle, kuten on tapana suurmiehiä patsastellessa tehdä. Minä paljastan kaiken. Itse asiassa kirjoitin humoristisen miniromaani Bridget Sartren päiväkirja, jossa oli pohjana siis Bridget Jonesin päiväkirja, mutta olin muuttanut Jonesin ottamat annokset viinaa ja tupakkaa ja ruokaa toisenlaisiksi -kamaksi mitä Sartre veti päivittäin, mutta eihän sitä uskallettu kustantaa, kun se oli niin... Puistattava. Toisin sanoen totta.... näille jotka "elämänkertoja" eli patsaita eli tekevät suodattavat kaiken siistin eli valmiin taulun tms. eikä sen tekoprosessia, ei taiteilijan sietämättömyyttä, ei hänen huorrrriaan ei hänen rakastajiaan ei hänen rakastajattariaan mainita vaan suuri taiteilija nostetaan hygieeniseksi jumalaksi. Toisaalta - kaikkea ei taiteilijasta tarvitsekaan tietää. Mutta tämä selkeä persoonan negatiivinen mustamaalaus - kultamaalaus?- ällöttää - varsinkin kun tietää totuuden. Ja kuinka hanakasti halutaan valehdella, ja peitellä kaikki.

 

                                                 Tragedia "tragos, pukki; viittaa eläinasuiseksi naamioitumiseen." CD-Fakta 2002, WSOY

 

                                                   Ikuisen kaunis dandy Dorian Gray edustaa tietenkin viktoriaanisen kaksoisolennon teemaa,

kuten Sherlock Holmeskin. Tarpeeksi rikkaalla miehellä oli varaa pitää kahta persoonallisuutta kun kävi huorissa ja / tai oopiumiluolissa. Holmesin tarinan filmatisoinnissa käytetään hyväksi prinssi ja kerjäläispoika -teemaa: [ josta Mark Twain kirjoitti samannimisen romaaninkin ] eräs mies muuntautuu aamuisin sanavalmiiksi & tuotteliaaksi kerjäläiseksi Lontoon vilkkaimmille kaduille, ja illaksi kotiin palaavaksi nuhteettomaksi herrasmieheksi - eikä kumpikaan maailma tiedä toisistaan mitään. Kun Holmes käy valepuvussa oopiumiluolassa tutkimusmatkallaan muihin surkeisiin ihmiskohtaloihin sulautuen hän tietää rajansa ja käyttää oopiumia vain sen verran, ettei oopiumin käyttämättä jättäminen herättäisi liikaa huomiota oopiumiluolassa.

                                                  Esimerkiksi brittiläisessä minisarjassa näytetään viktoriaanisuuden nurjaa puolta:

huijari Augustus Melmotte [ joka kuulostaa milteipä samalta kuin kauhuromanttinen romaani Melmoth the Wanderer, Augustusta näytteli David Suchet joka on tutuin Hercule Poirot ] mini tv-sarjassa The Way We Live Now ( 2001).

Tämä näkyi rikkaan kusipään vaatetuksesta; rikas moraaliton tyhjätasku peluri kaunis poika pukeutui köyhäksi jotta sai rauhassa rellestää köyhän sinisilmäisen palvelijattaren kanssa alemman kansanluokan huvituksissa. Sarja opetti: älä luota keneenkään. Kaikkein vähiten niihin jotka sanovat luota minuun, ja lupaavat toteuttaa unelmasi. Ruotsissa sarja meni jotakuinkin nimellä Huijari ja hänen tyttärensä, suomalainen nimi oli körttiläisempi. Siis siksi en sitä muista.

 

Dorian.

Onhan sankarin nimikin onomatopoeettisesti luovasti luovien käännettynä: oviaukko hämärään ja samalla maskuliinisen, kookkaan, sileän pylvään nimitys.

Ø [ => kreikkalainen heimo nimeltä doorilaiset "tuhosivat korkeatasoisen mykeneläisen kulttuurin". CD-Fakta 2005, WSOY ]

                                                              Doriania näyttelevä heppu Stuart Townsend on ikuista kaunista nuorukaista esittänyt edellisen kerran miespääroolissa rock´n rollin löytävässä vampyyrielokuvassa

The Queen of the Damned / Kadotettujen kuningatar - perustuen Anne Ricen romaaniin. Oikeassa elämässä Stuart on onnellisessa suhteessa Charlize Theronin kanssa, joka siis sai kerrankin ansaitun oscarin vimmatusta pääroolityöstään Monster, jossa hän näytteli suomalaissyntyistä sarjamurhaajaa dystopiassa nimeltä elämä.

 

                                      Tietysti Mina Harker

-  mahtavimman ja eroottisimman 1800-luvun vampyyriromaani Draculan päiväkirjan pitäjän sekä Draculan Lontooseen sinisilmäisenä päästävä ja esittelevä kaunokaula Jonathan Harkerin morsio, tässä häntä näyttelee Peta Wilson, joka on ollut grungeblondi La Femme Nikita samannimisessä tv-sarjassa.

astelee näyttämölle kalvakkana nutturapäänä kurkkuun asti säädyllisesti puettuna tiedenaisena, mutta saatuaan veitsen kurkulleen hänelle riittää ja nuttura avautuu ha silmät muuttuvat verenpunaisiksi ja niin vampyyri Mina on valmiina ja saa myöhemmin nahkapuvun ylleen.

Harker on tärkeä hahmo Bram Stokerin Draculasta: hän on sekä Jonathanin kihlattu oikeassa elämässä ja Draculan epäpyhä kihlattu määrittelemättömässä aistien ja vaistojen vehmaassa puutarhassa.

 

 

Tässä elokuvassa Mina Harker on kuten oikean elämän Marie Curie,

tiukka ja asiallinen tiedenainen; Marie Curien elämänkerrat ovat maukasta luettavaa, muuten!

Jo paljon ennen juvenaaleja vastuuttomia rocktähtiä Madam Curie nuorena tyttönä tovereineen ruuvauttivat huonekalut kattoon... Oli siinä naurussa pitelemistä. Ja jäykkäniskoilla nieleksemistä!

En voi olla kirjoittamatta kuinka tärkeä henkilö Curie oli - jo pelkästään hänestä voisi tehdä hullu tiedenainen -tutkielman:

                 - ” Marie ja Pierre Curie tulivat kuuluisiksi radioaktiivisuutta koskevilla tutkimuksillaan. Vuonna 1903 heille myönnettiin Nobelin fysiikanpalkinto. Seuraavana vuonna Pierre Curie nimitettiin Pariisissa sijaitsevan Sorbonnen yliopiston fysiikan professoriksi. Pierre Curien saatua liikenneonnettomuudessa surmansa 1906 Marie Curie jatkoi yhdessä aloitettua työtä. Vuonna 1911 hän sai toisen Nobelin palkintonsa, tällä kerralla kemianpalkinnon. Marie Curie kuoli 1934. Hänen terveytensä heikkenemiseen vaikutti osaltaan radioaktiivinen säteily, jolle hän oli tutkimustensa yhteydessä joutunut alttiiksi. Vuonna 1935 Pierre ja Marie Curien tytär Irène Joliot-Curie sai Nobelin kemianpalkinnon. ” CD-Fakta 2005, WSOY

Ennen kaikkea Curie edustaa sitä kirjailijan / tutkijan vimmattua luovuutta ja peräänantamattomuutta - hän tekee työtä armotta ja uhraa jopa terveytensä jotta saisi intohimonsa, keksintönsä siis työnsä valmiiksi. Kuuntele vaikka hänelle omistettu Army of Lovers: The Ballad Of Marie Curie.

Jossa lauletaan She is radioactive. Kuuntele myös heidän Walking With A Zombie:

” I'm walking with a zombie

Through radioactive air ”

-katso myös Jacques Tourneurin upea kauhuklassikko

I Walked with a Zombie.

 

 

 

Coppalan ohjaama Bram Stokerin Dracula on niin täynnä ajan ilmiöitä,

kuten alkuperäinen kirjakin, että menee aivan pää pyörälle. Ilmeisesti Coppola on halunnut varmistaa tarkan ajankuvauksen: vetristynyt Dracula [keikarimainen Gary Oldman] vie[ttelee] Minan [lumikki-mainen Winona Ryder] katsomaan eläviä kuvia, elokuvien esiäitiä.

Mina ei hyväksy tuota räikeätä uutta keksintöä tieteeksi, ja sanookin jokseenkin tälleen, ettei sitä voi verrata madam Curien keksintöjen kanssa.

                                                                           Koska näissä lyhyissä elokuva-pätkissä mies haaveilee alastomasta nuoresta huorasta mutta syliin saatuaan huora muuttuu omaksi vaimoksi jolla on vaatteet päällä, mies sylkee. Jo tässä toimii tämä "ädult entertainment" josta jo teatteriohjaaja Raili Leppäkoski sanoi 80-luvulla, ettei se ole mikään "entertainment", se ei ole huvitusta. Tietenkään se ei ole huvitusta vaan riistoa.

Ø Lue Erkki Huhtamo: Fantasmagoria - elävän kuvan arkeologia - se kertoo näistä uusista ja ihmeellisistä värkeistä.

 

" Pariisissa 1700-luvun lopulla kehitetty esitysperinne, joka nautti suurta suosiota varsinkin 1800-luvun ensimmäisellä puoliskolla. Kyseessä oli taikalyhtyshow, jossa yleisölle tarjottiin aikakauden uusimman teknologian avulla yllättäviä, pelottaviakin elämyksiä. Valkokankaalle ilmestyivät haamut olivat kuitenkin ihmisen kekseliäisyyden tuotetta; niitä markkinoitiin toisaalta opettavuuden, toisaalta sensaatioviihteen merkeissä. Fantasmagoria ennakoi monessa mielessä myöhempien aikojen elävän kuvan muotoja. " Erkki Huhtamo: Fantasmagoria, elävän kuvan arkeologia, Suomen elokuva-arkisto, BTJ Kirjastopalvelu, 2000

 

                                                                 Maukas, aisti-ilollinen, seksuaalifantasioita ja painajaisia hyväksikäyttävä, siis myöskin Herrasmiesliigan lailla haukuttu Van Helsing näyttää Draculan romanttisena mustalaisprinssinä - häntä näyttelee ihastuttavan kuivakka Richard Roxburgh joka antautui niin roolinsa vietäväksi että otti oikeassakin elämässään kihlatuksi yhden Draculan morsiamista näytelleen naikkosen. Roxburgh on näytellyt Sherlock Holmesia modernissa, siis haukutussa versiossa Baskervillen koirasta, ja aika liudan pahoja poikia: hän oli Moulin Rougen ilkeä Worcesterin

Ø [oletteko muuten maistaneet Worcester...in kastiketta? miten niin mauton huomautus... Hmm.... ]

 

                                         herttua - ja itse asiassa Moulin Rougen

goottilaisin kohtaus pidetään hänen sinisessä tornissaan

kun herttua haluaa kurtisaanin Satinen satimeen eli itselleen hyvinkin lihallisesti.

 

                   Kohtaus on tosi kauniin kylmän sinisellä maalattu, ja välkkyvät jalokivet satiinisella valkoisella, pelokkaalla kaulalla lupaavat vain pahaa. Jatkuvassa sinisessä valossa toimivassa

kohtauksessa kaunis koru tuntuu tukahduttavan Satinen hengityksen.

Kohtaus on selkeä kaunotar ja hirviö -taistelu. Kumpi voittaa? Hirviö on kutsunut kaunottaren illalliselle. Nainen on kauppatavaraa, varsinkin kurtisaani, joka joutuu uhrautumaan - mitäpä sitä ei tekisi taiteen vuoksi, ajattelen happamasti, mutten pihlajanmarjoista.

Herttua on antanut alamaistensa kattaa yltäkylläisen pöytänsä notkuvaksi, ja kattauksen aistikkaaksi hopeisia kynttilänjalkoja myöten - se näyttää hyvinkin Draculan vieraanvaraisuudelta.

                                Tornissa on myös elokuvan hauskin kohtaus kun seremoniamestari

[ toisaalta herttainen, toisaalta raudan luja Jim Broadbent joka näytteli myös Topsy & Turvin elokuvassa joka myös perehtyi kabareen "alamaailmaan".. ]

uskottelee taiteilijaksi haluavan Satinen olevan neitsyt ja laulaa Madonnan Like A Virgin -laulun.. Valkea pöytäliina päässään ja pöydät rullaavat ympäri huonetta, ja kaksi kuperaa hyytelöannosta tutisevat tarjottimella kirsikat nänneineen jne.

Richard Roxburgh on ollut uhkana Mission: Impossible 2ssa, ja ties missä - ilkeilihän hän toissa pnä Tähtitarina: Marilyn Monroe -nimisessä roskassa niin ikään ilkeänä pomona; kun bimbo oli ollut nuorena ja köyhänä alastonkuvissa - että sellainen peli ei vetele kunniallisessa hollywoodissa. On hirveän hauskaa huomata, miten kaksinaismoralismi elää keskellämme. Aivan kammottavan hilpeää.

 

                                              Kopsaan tähän informaatiota henkilökohtaisesta tulkinnastani Horror.com talks with Van Helsing's Dracula -nettilinkistä olleesta englanninkielisestä keskustelusta. Huvittavaa, herran piti pitää tekohampaita Moulin Rougessa, ei Van Helsingissä, vaikka hän sentään näytteli Draculaa. Toisaalta tämä mahtava monarkki - Dracula - menettää hiukan yliluonnollista maagista seksuaalista vetovoimaansa aka karismaansa kun haastattelija kysyy, no oliko se raskasta meinaan roikkua katosta..

                                               Koska kyse on modernista Dracula-tulkinnasta olisi Roxburgh halunnut kantaa kaulassaan krusifiksia, mutta siihen ei suostuttu. Sitä oltaisiin pidetty pyhäinhäväistyksenä. Roxburgh pitää Draculaa " hyvin, hyvin intohimoisena sieluna" ja "henkilössä joka [ tarpeeksi] rohkea tehdäkseen sopimuksen paholaisen kanssa" on jotain kiehtovaa. Draculan synkkyys viehättää - toisin kuin muilla kauhugallerian hirviöillä.

* raffi pikapikakäännös kirjailijan

/ Staci Layne Wilsonin haastattelusta for Horror.comiin VAN HELSING kuvauksissa toukokuussa 2003 Los Angelesissa *

*

                                                              Herran mielestä vampyyrimiehen hampaiden esiintulolla ja kasvamisella on selkeä freudilainen latauksensa. Älkää tosin kysykö, mikä. Voisin vaikka innostua. Again. And again.

 

*

Mad, bad and dangerous to blow

Ohjaaja Sommers halusi Roxburghin Draculaksi koska tämä näyttelee hahmoa kuten etuoikeutettu rock-tähti kieroutuneella, seksikkäällä ja coolilla tavalla.

* raffi pikapikakäännös englannista kirjailijan

/ Rebecca Murray: Two of "Van Helsing's" Monsters Discuss Their Roles. ( toukokuussa 2004 julkaistusta haastattelusta )

*

Koska Van Helsing on [ajallisesti] tuorein näkemäni Dracula filmatisointi, siitä vielä pikaisesti. Tässäkin filmissä taistelee Dracula ja van Helsing enemmän tai vähemmän tasaväkisesti. Mukana on toimiva nainen siis sankari Anna Valerious, jonka aidolta näyttävä romanialainen [?] kansallispuvun valkoinen pusero mustikan sinisine kauniine ristipistoineen sopii nahkaisen, matalan korsetin kanssa, puhumattakaan saappaista.. Kun ennen vanhaan nainen vain kirkui ja lakosi Draculan jalkojen juurella tämän seksuaalisen animaalisen voiman edessä, on nyt kiinnostavampaa kuin nainen taistelee häntä vastaan, eikä ole helppo bratwurst.

Ø = > nakki

                                                          Tohtori Gabriel Van Helsinginä huseeraa nahkalätsä päässä ja nahkaviitta harteillaan eläkkeelle jo siirtyneen seikkailija Indiana Jonesin paikan varastaen [oikeassa elämässäkin ja kuvaustenkin jälkeen ] hävyttömän komea, hyväntuulinen ja aidosti reilu Hugh Jackman [ sopivasti susimainen eipäs vuan täysi ahma Wolwerine pätevässä niin ikään sarjakuvan pohjalta tehdyssä samannimisessä tieteis-toimintaelokuvassa X Men, tuttu myös pääroolista romanttisesta tieteiskomediasta Kate ja Leopold ]. Mies - nainen, uusi - ikivanha, hyvä - paha - dualismeja löytyy.. Mukaan on heitetty vielä ihmissusi joten menoa piisaa. Elokuva ei ole elokuvan perus amerikkalaisen rytmin omainen vaan hakee kaikuja juuri seksuaalisista fantasioista ja unista - juuri näiden elementtien logiikka tempoilee valkokankaalta alitajuntaan ja takaisin. Joillakin se ei temmo. Valitettavasti.

Wolf Man eli susimiehenä ihmissutena on Kemp, Frankensteinin luomana hirviönä on Shuler Hensley.

 

 

*

You can ru[i]n but you can`t Hyde

 

Jos menet Trainspotting -kulttuurimatkalle Edinburghiin kulje myös Jekyllin ja Hyden tarinan kirjoittajan jalanjäljillä: Robert Louis Stevenson julkaisi Tohtori Jekyllin ja Hyden eriskummallisen tarinan vuonna 1886 [ - siis kaksi vuotta ennen Viiltäjä-Jackin rikoksia ].

Herrasmiesliigassa Jekylliä näyttelee Jason Flemyng joissakin lähteissä myös Jason Fleming. Sama punapäinen heppu hyppää silmille elokuvassa Punainen viulu ( Red Violin, 1998 ), joka koostuu episodeista jonka kantavana voimana on yksi ja sama viulu kautta vuosisatojen - "Viulun rakentaja Nicolo Busotti on kätkenyt soittimeensa traagisen salaisuuden: henkilökohtaisen menestyksen aiheuttaman tuskan ja surun." Tv Maailma 1/ 2005.

En tiedä onko kyse painoerhepeelsepuubista - menetys vai menestys. Pitkähiuksinen ja pulisonkinen Jason näyttelee säveltäjäneroa Frederick Popea, jolla on varsin modernit tavat nostattaa demoninsa ja soittaa kuin perkele. Heebo saa parhaimman inspiraationsa vain Victorialtaan; jätkä soittaa viulua ja alaston mimmi pyörii ympärillä ja alkaa onneksi riisua

Ø [ ja eh, herättää henkiin, nostattanut ylös myös viuluvirtuoosin eh fagottia ]

soittajaa joka jatkaa soittamistaan. Varsin kauniita ja hartaita pehmeän takkatulen tai mahonkisten huonekalujen heijastamassa syksyisen takkavalon loisteessa Jason makaa alastomana vuoteellaan, viulu perhekalleuksiensa päällä. Eräänä päivänä vaimo palaakin yllättäen kotiin - ja kuulee ilmassa viulunsoittoa! Nero soittaa ilman häntä! Raivostunut nainen kaappaa pistoolin ja ryntää rakkauden musiikkihuoneeseen: tietystikin nero pettää häntä. Petetty nainen osoittaa pyssyn perällään miehen perhekalleuksia kohti ja ampuu - arvokas viulu lentää ilmassa.

                                                      Se, mikä tässä on hauskaa kyseenalaisella tavalla on muusan eli bändärin eli naisen käyttäminen hyväksi. Katso myös elokuva Kinski Paganini

Ø [ tuli jokunen vuosi sitten elokuva-arkistossa, ja saataneen myös DVD:nä kun tarpeeksi ison tukon iskee virtuaaliseen pöytään] jossa tämä oikeassakin elämässä erotomaaninen hirviö ja ahmija Kinski tulkitsee toista neroa, viuluviikari Paganinia, paholaismaista soittajaa..

Kyllä Flemingin tasapainoista ja rauhallisen täydellistä kroppaa pehmeän oivaltavassa valaistuksessa olisi pitempäänkin katsonut - suloisen musiikin soidessa. Onneksi videoissa on pause-nappula. Hm.

Huh huh.

 

                                                  Herra Stevensonin historiaan voi perehtyä kääntäjän esipuheessa Jekyll ja Hyden vuonna 2001 suomennetussa painoksessa.

 

*

"Pennyllä lukemista ja kahdella pennyllä salaattia"

Nii-in, gotiikkaa ei ole koskaan arvostettu kirjallisuudessa.

Halpahintaista jännitystä!

                                          Stevenson kirjoittaa kenties ironisesti kauppapuodista " josta sai pennyllä lukemista ja kahdella pennyllä salaattia " - näin paljon kirjallisuutta arvostetaan! Mutta mielenkiintoisinta kirjallisuuttahan on se joka ei ole arvostettu eikä kiillotettu eikö nobel-palkittua, yltiö-omahyväistä pömpöösiä, vaan kirjoja ja kirjailijoita jotka ovat siinä rajoilla: terve-sairas, mauton-maukas, jne. Nämä kirjat ovat lukijalle oma kokemus - ei koulun pakkopulla. Tietenkin nämä rohkeat kirjat ja edellä kulkevat uupumattomat kirjoittajat muuttuvat tulevaisuudessa aina klassikoiksi - olivat ne sitten undergroundin, avantgarden tai tylsän kirjallisuuden klassikoita - koska ehkä tulevaisuudessa ja vain tulevaisuudessa tulee rohkeita lukijoita. Ei pelkästään sellaisia lukijoita jotka ymmärtävät vaikeita tai rumia kirjoja vaan myös lukijakuntaa suurempana yksikkönä, että näin pitäisi oikeudenmukaisuuden tapahtua. Sillä välin monenlaiset noitaroviot sytytetään. Olivat ne sitten poliittiset tai sukupuoliset.

Tämä ei lohduta kirjailijaa tässä elämässä edes ladanum-pisaran vertaa. Malja sille. Kuolemaakin pahempi on unohdus.

                                              Minulle Jekyllin ja Hyden tarina on kauhua, skifiä, dekkaria, psykiatrinlausuntoa - ties mitä. Sitä en analysoi sen kummemmin. Miksi pitäisikään? Lukija itse saa pistää sen haluamaansa karsinaan - mutta lukijan pitää muistaa ruokkia tuota vasikkaa jos kirjaa siis karjaa voi sillä nimellä kutsua. Ja kenties kerätä lannat. Asiaan.

Stevenson kirjoittaa mehevästi kuinka Jekyll joutuu pidättelemään kaiken sisällään - niin kuin kunniallisen viktoriaanisen varakkaan herrasmiehen pitääkin. Hän ei saa tehdä eikä puhua mitä haluaisi - puhumattakaan vaatetuksesta, ajankäytöstä, tavoista, ruoka-ajoista, illallisista, arpajaisista, brandy-lasikeskusteluista jne. Miksi hän ei päästä Barabbasta irti? * = lainaus kauhusarjakuvasta. Koska Jekyll joutuu ja joutuisi niistä vastuuseen.

Nämä heput luovat dualistisen mustavalkoisen maailman: mikään ei pidättele Edward Hydeä, hän on vapaa, vastuuton, mutta iljettävä, tunteeton, sadistinen, tyyni, ilkeäkatseinen kuin Saatana itse. Henry Jekyll taas on säädyllinen, hienotunteinen, moitteeton. He sopivat goottilaiseen tarinaan edustaen mahdollista tappavan tylsää sankaria ja hyvinkin todennäköistä pahaa, tummaa siis kiinnostavaa muukalaista - mutta missä on kertomuksen kirkuva tyttö? Häneen Hyde törmää, kirjaimellisesti, kadulla, mutta hän vampireeraa tyttöä eikä anna tälle hopealantteja kuten kunnon herrasmies vaan murskaa tämän katuun ja jättää huutamaan.

Nyt on selvä, ettei Hyde ole sovelias goottilainen romanttinen hahmo. Hyden asuntokin on kuvattu ulkoapäin kadulta pelottavaksi, mädäntyneeksi, unohdetuksi synkäksi taloksi joka halkeilee maalista. Likainen ovi johdattaa syvempään rappioon. Se on kuin skitsofrenian pahuuden tutkielma unessa.

                                            Totta kai se on monikerroksinen, häijy, syvällinen doppelgänger, kaksoisolento -tarina, veriveljenään Dorian Gray, metamorfoosi ja esiaste narkomanialle ja virtuaalitodellisuudelle. Se voi olla viktoriaaninen ajankuvaus, halpa kauhukertomus.

Se on laajasti ryöstöviljelty taru mm Repe Sorsa jaksossa vieraili eräs hullu tiedemies nimeltään tohtori Jerkyl

          - katso krediitit muualta, unohtamatta tietenkään Asterixin druidia, joka tarjoaa taikajuomaa, mutta vain, että klaani pysyisi itsenäisenä - ei siksi, että vain yksi moderni yksilö saisi tissutella ja tölvästellä miten tahansa sikana röhnätä ja sadistina silpoa ja murhata.

… nyt mennään aika lähelle noitaa nimeltä Kirke joka taikoi miehet sioiksi. Mutta palaan tohtoriin.

                                                 Valerie Martin julkaisi 1990 viktoriaaniseen aikaan sijoittuvan romaanin Mary Reilly, joka suomennettiin vuoden 1995 painokseen nimellä Isäntäni tri Jekyll. Kirja alkaa lukijaa kiinnostavalla tavalla: sillä ensimmäisellä lauseella on kirjailijan täräytettävä lukijaa polvilumpioon, suuren kyynikon ja modernin psykologisen kauhun esi-isä Ambrose Biercen tavoin, että hän kiinnostuu kirjasta. Tuo kipu on pidettävä yllä.

 

                                         Miten kirja alkaa?

Tässä lainaus ensimmäisestä lauseesta Helene Bützowin käännöksestä:

" En minä ollut ensimmäistä

kertaa teljettynä komeroon, -"

ja juuri näinhän goottilaisen romaanin pitää alkaa – sen pitää kehiä auki jotain lapsuuden traumaa, ja kirjailija repii salaperäistä harsoa auki pikkuhiljaa, jotta lukijan mielenkiinto pysyy yllä, ja näkisi millaiseen maastoon kirjailija on kauhuromanttiset siemenensä kylvänyt, ja millainen hirviökasvi niistä kasvaakaan…

Mutta kirjoittaako Martin sipulinkuori-tekniikalla, vain väärinpäin kelattuna? Kun lukija tietää tarinan? Myös sen lopun? Tohtori Jekyll sanoo Marylle kirjan kiinnostavimman, paljastavimman lauseen: " Jos minä sanoisin sinulle, että on mahdollista saada elämä jossa voisit toimia vain niin kuin itse haluat ja silloin kun itse haluat, eikä siitä koituisi mitään seurauksia eikä katumusta, etkö sinä suostuisi? ", eli herra Hyden toiminnan motiivin.

                                                  R. L. Stevensonin alkuperäisessä tohtori Jekyllin eriskummallisessa tarinassa Martinin mieleen jäi kummittelemaan loppuosan lohduttomasti itkevä palvelustyttö ja näin sai tämä kauhuromantiikasta trilleriksi muuttuva kirja alkunsa. Se antaa lohduttoman kuvan 1800-luvun lopun köyhän naisen mahdollisuuksista. Tai paremminkin, niiden puutteista. Onko Hydelle vastuunsa siirtävä Jekyll hirviö? Vielä suurempi kammotus on Maryn väkivaltainen juoppo isä, joka sulkee pikku tyttärensä komeroon aggressiivisen rotan kanssa.

                                                      Olen ostanut tämän kovakantisen kirjan jostain kympillä [mk], ja vasta nyt huomasin kirjan kannen Alexandre Barskyn tekemän maalauksen, jota sattumalta katsoin kauempaa, siinähän oli sivuprofiilissa miltei vaaleat portaat takanaan pimeys. Mutta nyt portaikolla on vaaleaihoisen naisen kulmikkaat kasvot ja hämäryydellä on kulmikkaat miehen kasvot ja kun he suutelevat toisiaan tiiviisti on kuin jin ja yang yhdistyisi ehjäksi, symbolistiseksi kokonaisuudeksi, kuten yö ja päivä, nainen ja mies, valo ja hämärä, julkinen ja salattu, yksityinen ja yleinen, rikas ja köyhä.

Kirjasta tehtiin tietysti elokuva, jossa Jekyllin roolissa näytteli John Malcovich

- tuttu myös Valmontin roolista Valheissa ja viettelijöissä, Shadow of the vampiren ohjaajanero Murnaun roolista, ja olihan hänellä jotain tekemistä Being John Malcovich elokuvan eksistenssin kanssa..

Köyhää palvelustyttöä, kiinnostavaa yhdistelmää korutonta, nöyrää, uteliasta mutta suorapuheista Marya, jonka näkökulmasta kaikki kerrotaan, näytteli hollywood-tähti Julia Roberts varmaan parhaansa mukaan. Leffa sopi yhteen 90-luvun buumin kanssa kun haluttiin vihdoinkin tehdä kunnon elokuvaversiot kauhukirjallisuuden klassikoista, kuten Draculasta ja Frankensteinistä, ja miksei Suuren oopperan kummituksestakin.

Sä oot mun Buddy Love

 

                                          Puhumattakaan Jerry Lewisin muodonmuutoksesta. Ei sitten puhuta. Tai vähän: hänelle tohtori Jekyll oli hahmona liian nörtti t naurettava pelkuri luuseri

joka tarvitsi taikajuomaa tullakseen herra Hydeksi siis Buddy Loveksi, itsevarmaksi sänkykamarisilmäksi, joka keijaa juhlasta toiseen oliivit martini-lasissa pyörien.

Asterix -sarjakuvassa tuo merkillinen taikajuoma antaa urheille galleille enemmän urheutta - ainakin taistelutantereilla typeriä roomalaisia vastaan.

                                           Päämakuuhuoneeni messinkinen sänkyni nuppeine kaikkineen odotti minua. Päävierashuoneeni sänky oli katettu taas Z:ta varten. Huvittavaa - ennen mies joutui nukkumaan sohvalla [keillä siis oli sekä sänky että sohva] nyt hänellä oli oma huone. Siellä hän nukkui tyynesti kuin Leninin muumio, mutta paksutuoksuisten [] samettiverhojen alla pylväitten ympäröiminä. Tuo kehikkoinen pylvässänky muistutti kyllä ruumisvaunuja joita hevoset ennen vetivät.

 

*

            Laiskanlinna - Borg Frankenstein

Perehdyin syvälle suureen nojatuoliin jota kutsuttiin ns. laiskanlinnaksi

- ikään kuin olisi väärin istua siinä lukea, kirjoittaa ja filosofoida eikä tehdä ns. oikeita töitä. Nostin muistivihkoni tupakkapöydältä syliini, ja katsahdin pieneen televisioruutuun, jonne sähisi virtaa muutamasta kenties kankaalla, ei ainakaan muovilla, peitetystä vanhanaikaisen näköisestä, liikehtivästä jatkojohdosta. Piuhasta piuhaan jatkuva siksak-kuvioinen vyyhti muistutti pitkää, oikullista käärmettä. Meinasin polttaa suuni kuumalla kahvilla - olihan se tehty avotulella keittiössä, jossa moderni teknologia kirkui poissaolostaan.

 

 

*

Avaan VALO n:o 3 / 1985 uusi suomalainen aikakausi -nimisen lehden.

Kannessa on kuva Frankensteinin hirviöstä, absintin vihreässä meikissään, ja vieressään on otsikko

Frankensteinin taru - hirviötä metsästämässä.

Kannessa on lisäksi erilaisia kasaridrinkkejä mustaa taustaa vasten, sekä

Hunter S. Thompsonin Pelkoa ja inhoa Saigonissa.

 

                                                 Aivan oikein, ahdistuneen gonzo-journalismin huurteinen isäpappa safarihatussaan kuuluu tämän tamperelaisen lehdykän kirjoittajiin. Mukana on upea juttu Divinestä

Ø [ = John Waters -elokuvien kiistaton 150-kiloinen transvestiittitähti joka 80-luvun puolivälissä esiintyi diskon kuningattarena kotikonnuillammekin ].

Lisäksi kerrotaan noin Oulun kokoisesta kaupungista, jossa " keskiluokka ajaa Polski Fiatilla töihin ja iltapäivällä takaisin. "

Kaupungin nimi on Auschwitz.

 

                                                        Sääli, ettei VALOn tyylisiä lehtiä - eikä journalismia - enää ole. Hätkähtäen katson mielisairaalan potilaitten tekemään taidetta - yksi kuvista näyttää aivan samalta kuin

L. Onervan työ joka julkaistiin postikorttinakin.

 

 

                                              Mutta palaan Frankensteinin taruun. Mikko Apunen niminen toimittaja on sekä kirjoittanut että kuvannut oikeata Frankensteinin linnaa.

Tuossa alkemistien kehdossa on syntynyt

" keinotekoisesta ihmisestä haaveillut " Johann Konrad Dippel (1673-1734).

 

                                              Kuinka upeata on lukea kuinka Dippel

" halusi ostaa koko linnan alkemistisia salaisuuksiaan vastaan ja tehdä linnasta jättiläiskokoisen laboratorion. -- Reilut sata vuotta Dippelin kuoleman jälkeen englantilainen kirjailijatar näkee omituisen painajaisunen tiedemiehestä, joka luo ihmisen ruumiin osista."

Linna näyttää upealta, kotoisalta... ajattelen ilkikurisesti......

.... mutta pysäytän työni. Koneeni ulvahtaa kiinni kuin peto kaltereitten väärällä puolella, voitettuna, ja alistettuna, mutta kuin tietäen, että näinä hiljaisina aikoina, kun koneeni saa levätä, se kerää voimaa, se kerää voimaa, näen unissa ja sarjakuvissa ja painajaisissani, ja tunnen kuinka se uhmaa minua, ja kääntyy lopulta minua vastaani. Rakas?

Ø = > Iohann tai Johann Konrad Dippel syntyi Frankensteinin linnassa 10.8. 1673, lähellä Darmstadtia.

Ø Älä sekoita dippel- eli hirvensarviöljyyn.

 

               Televisio näyttää iltapäivän elokuvana Yrjänän emännän synti. Siinä upea, ja arkinen, Mirjami Kuosmanen [ Valkoinen peura, Kihlaus ] on pääosassa naisena, tuona Yrjänän emäntänä, joka ei saa lasta. Tai hänen miehensä ei pysty sitä toimittamaan. Kunnes salskea nuori tukinuittaja yläosattomissaan kulkee joo joo, ja kyntää, joo joo, kotoisan pellon laitaa, joo joo, tiedämme mitä tapahtuu.

Ø Tämä Edwin Laineen ohjaama ja näyttelemä [ ahdistunut aviomies ] leffa on vuodelta 1943. Esko Vettenranta hehkuu muukalaisena, ja koski, se vain virtaa...

Ennen kaikkea filmi kysyy, miksei saisi olla onnellinen. Miksi pitäisi välittää siitä, mitä naapurit tai muut typerykset juoruavat ja keksivät. Jos nainen haluaa lapsen eikä miehessä riitä ruutia eikä puhtia, niin mikä paha siinä on, että nainen itse löytää luovuttajan? Varsinkin kun kuvataan aikaa jolloin spermapankkeja ei ollut.

 

 

Hirviö sulkee silmänsä

Mikä Maryn nimi pitäisi olla? Godwin ja Shelley olivat kumpikin miehen, isän ja aviomiehen/rakastajan sukunimiä. Entä Wollstonecraft? Kuinka vaikeatakaan on naiselle valita esi-isiensä sukunimistä se joka hänelle on omin, itsenäisin! Toisin kuin meille vapaille naisille joilla sukunimi on aina ollut -tytär. Kuin silloin ennen.

Fuseli oli Maryn äidin rakastaja? Ystävä ainakin..

                             Mikä vastuu. Ironista kyllä tai paremminkin siinä paha missä mainitaan, jouduin kirjoittamaan artikkelia Ennustus -elokuvista. Ja katsomaan uudelleen Rosemaryn painajaisen. Puhumattakaan Astronautin vaimosta.

Kirjoitamme hiljaa huutaen marginaaliin

Pianisti elokuvan ( 2002 ) ohjasi Roman Polanski, monta tragediaa jo omassakin elämässä läpikäyneenä, hän vyöryttää uuden kivun ja epätoivon kuvan. Sivukuvana Äiti joka toistuvan mesmeerisesti ja poissa järjiltään hokee lausetta, miksi teki niin. Hän tukahdutti vauvansa sulkeakseen hänen itkevän suunsa, tyrehdyttääkseen itkun, koska perhe oli piilosilla, ei siis leikkien, vaan natseja paossa. Natsit natsit kuulevat kuitenkin vauvan kuolonkorinan; perhe löydetään. / Suomessa nainen heitti kaivoon lapsensa, oikeassa elämässä, viime vuosituhannella. / Suomessa nainen sulki arkkuun lapsensa, oikeassa elämässä, viime kuussa. Lehtien sivuilla, jatkuvasti, tilastotieteenä, arkena.

                                                      Onko meidän suhteemme kuten The Night Porterissa vai kuten Kaasuvalossa? Kuinka hauskaa, ja tuskallisen osuvaa, että Ruotsin televisio näyttää näitä elokuvia juuri nyt.

                                                          Alan katsoa Mel Brooksin Producersia. Suomeksi Kevät koittaa Hitlerille. Pähkähullua. Juoni on yksinkertainen: plösö teatterituottaja keksii tavan tienata rahaa. Hän aikoo tuottaa sellaisen näytelmän, joka on täysi floppi - ettei sitä esitettäisi viikkoa kauempaa. Näin hän saa itselleen kaikki rahoittajien hillot. Näitä hilloja - pötäkkää - hän kerää yksinäisiltä, vanhemmilta naisilta. Tuottaja joutuu donjuonimaan tapaamisesta toiseen lirkutelleen ja näin ollen tarjoten mummeleille viimeistä hurmosta - ennen hautausmaata.

Mutta miten löytää surkeista surkein käsikirjoitus! A vot, hän löytää kässärin Kevät koittaa Hitlerille joka on mauttomista mauttomin ja poliittisesti niin epäkorrekti. Näytelmän kirjoittaja on puluja kasvattava saksalainen - vanhan sota-ajan metallikypärä vielä päässään. Ja on hauska huomata kuinka tämä natsi-intoilija on sama näyttelijä [ Kenneth Mars ] joka veti natsin, Entschuldigung! anteeksi, siis poliisimestarin roolin niin ikään Mel Brooksin mainiossa Frankenstein juniorissa. Gut gut.

                                                        Oikein komea on kohtaus jossa naiset tanssivat tahdottomina robotteina kuten aina can cania natsiunivormuissa, minihameissa, koppalakeissa ja sukkanauhoissa - tämän puolestaan Marilyn Manson lainasi videoonsa mOBSCENE [ = > joka on sanaleikkiä taiteen tekemisen, ja itsensä ilmaisemisen vaikeudesta - koskaan ei tiedä, miten ns. kriitikot arvostelevat vimmatun intohimoisen luovan prosessisi valmiin hedelmän yliolkaisesti - pelkästään provosoinniksi, huonolla maulla ratsasteluksi tai naurettavaksi; mOBSCENE videossa nämä univormupukuiset naiset kääntävät toisen poskensa, josta paljastuu täydellisen kauniin ihon alta irvokkaasti pääkallo ja hampaat, ja tämä osittain lihan peittämä pääkallo on tuttu hätkähdyttävä näkymä myös liittoutuneiden painattamista postimerkeistä jotka ovat meille tuttuja joka sunnuntai natsidokumenteista. .

= > Mobscene -sana:

obscene = pöyristyttävä, rivo, säädytön;

mob = roskajoukko, roskaväki, väkijoukko; myös pilkata, pitää naurettavana, kiusata

scene = kohtaus, kulissi, näköala, tapahtumapaikka, skene, näyttämö, kohtaus.

                                                      Mutta hetkinen, ajattelenko minä ruotsinkielistä sanaa mobba, ja yhdistin sen sanaan mOBSCENE, koska Mansonin bändiin on vaihtunut basistiksi ruotsalainen Tim Skold, oikeasti Sköld, mutta eiväthän amerikkalaiset öökkösiä tunne.

Itse teatteriproduktio on campeista campein, niin yliampuva kuin mahdollista: Hitlerin roolissa on naisellinen, ylinäyttelevä, hajamielinen homo, ja kaiken lisäksi kukkaislapsi, joten hänen liikehdintänsä ja eleensä eivät ole tuttua Adolfia.

                                                      Conan O´Brien haastattelee ihastuttavaa skottinäyttelijää Alan Cummingia joka sanoo näyttävänsä nuorelta Hitleriltä, koska hänellä on lyhyt tukka ja vino otsatukka. Jossain hippaloissa hän oli pukeutunut kokonaan ruskeisiin ja kun kysyttiin, miksi tämä linja, niin hän ajatteli sen olevan hänen fasisti-look.

Ø Cumming näytteli Tituksessa tärkeää fasistista roolia. Ruuvit löysällä (Fast Show) television komediasarjassa erästä miestä luullaan führeriksi, kun hänellä lentää postimerkki aivan nenän alle, kuten viiksiksi, ja vahingossa törmää parvekkeelle, jossa führer puhuu..

Ø Musikaalin Cabaret 1970-luvun filmatisoinnissa: irstas seremoniamestari lavalla, naispuolisten mutapainijoitten tantereella, kastaa sormensa mutaan ja tekee mudasta itselleni hillerin, anteeksi hitlerin viikset ja siegheilittää kansalle. Yleisö nauraa.

 

                                  Jos suhde on kuten elokuvassa Kaasuvalo ( Gaslight, 1944 ) niin jotain on pielessä. Ingrid Bergmanin esittämä traaginen sankaritar asuu barokkisen täyteen ahdetussa huoneessa. Joka puolella budoaaria on kauniita tavaroita, kaikki on yltäkylläistä, koristeellista; useat poimutetut, raskaat verhot roikkuvat ikkunoiden edessä estäen auringonvalon ja raittiin ilman tulevan makuuhuoneeseen. Kankaat kahisevat ihastuttavissa puvuissa, mutta ne tuntuvat tukehduttavilta. Elokuvan nimi tulee kaasuvalosta, joka alkaa lepattaa - se kertoo, että joku vieras on muualla talossa avannut kaasulampun. Vaikkei ketään vierasta talossa pitäisi olla. Raina kertoo naisen mahdollisesta vaipumisesta mielisairauteen. Tarinan hullu nainen ullakolla -hahmo on sankarittaremme äiti, mielisairaaksi diagnosoitu. Onko veri vettä sakeampaa?

Aviopuoliso on goottilaisen paha: tumma, komea ja tunteeton mies, Sir Anton. Hänen silinterinsä kiiltää kun hän pujahtaa hämärälle kadulle - Lontoossa tuntuu jatkuvan ainainen sumu. Musta viitta päällään hän yhtyy pimeyteen, katoaa varjoihin, eikä edes hänen askeliaan kuulu. Tässä hän yhdistyy sekä viiltäjä-Jackiin että tohtori Jekylliin. Poliisi on ymmällään - heiltä on turha pyytää apua. Itse talo on goottilaisen upea - ullakkoa myöten. Vahva mies kiusaa kaunista naista, joka on sopivasti ahdingossa. Paha mies, oikeastaan hirviö, sulkee kaunottaren kuin pienen kirkkaanvärisen linnun arvokkaaseen häkkiin. Onneksi paikalle karauttaa pelastava prinssi, se tylsimys.

Ø Ingrid Bergman sai roolistaan Oscarin vuonna 1944.

Ø Animaatiosatiirissa South Park esitettiin vieläkin kipeämpi parisuhde: Saatanan ja Saddam Husseinin sadistinen suhde. Hussein on tässä parisuhteessa se joka käyttäytyy törkeästi, pettää, loukkaa, ja nöyryyttää.

                                      Minä laitoin pöydälle punaisia linssejä, jalopeñoja, tahinia, sekahedelmäkeittoa, itämaista maustekakkua, kuskusia, sitruunoita, kikherneistä tehtyä tahnaa [ joka olisi pitänyt olla falafelia ] pippureita, hapankorpun palasia, kylmiä kastikkeita, tuoksuvia kypsiä hedelmiä, lämpimiä kastikkeita, ja milteipä halloumin tapaista juustoa ja leipää. Tuoretta leipää, lämmintä, höyryävää ihanaa ihanaa leipää joka on täynnä unikonsiemeniä, kuin pisamia.

Valitsen musiikkia. Athamay nimisen orkesterin biisissä Eternal Torture [ = ikuinen kidutus ] toistetaan sanoja: tunkeutua, ekstaasi, ristiinnaulitse minut, kipu, silpominen, intohimo....

Yhtä lailla kun olin varuillani - pitihän minun analysoida mm The Monster elokuvan jossa realistisessa 1970-luvun miljöössä Joan Collinsin esittämä äiti synnyttää hirviön - yhtä aikaa camp ja kyseenalainen.

 

                                       Tämä elokuva tietysti liittyi aikalaiseen Iik! Lapseni on hirviö / demoni / kasvamassa aikuiseksi -teemaan tyyliin Manaaja jatko-osineen ja seuraajineen, kuten myös Ennustus, Maissilapset, Carrie, Halloween ja mikseipä Hohtokin, sekä To The Devil a Daughter ja [joka oli hammeristinen ts. Christopher Lee näytteli siinä]

Collinsin miestä näyttelee heppu joka näytteli Hammerin Dracula-filmissä dekadenttia, pahamaineista laiskaa köyhää aatelista joka tutustutti muita viktoriaanisen ajan kaksinaismoralistisia porvarimiehiä saatananpalveluun.. Huvittavinta tässä filmissä on se, ettei tämä vauva halua syntyä. Se on riivattu! Soppaan lisätään seksialan työ ja loukatut kääpiöt niin sirkus alkaa olla valmis..

Ø Pikanttina lisänä tällä varakkaalla perheellä on taloudenhoitaja nimeltä rouva Hyde.

Totta kai lapsen saaminen pelottaa, kuten elokuvissa Eraserhead, Monster, Rosemaryn painajainen, Manaaja, Ennustus ja Brood.

                           Lisäksi meillä suomalaisessa on vankka tarusto ja pelko-varasto vaihdokkaista,

joita peikko, staalo tai piru vaihtaa normaaliin pikkuvauvaan. En ajattele niitä nyt.

Ajan myötä 1980- ja 1990-luvuilla mustaakin mustempaa komediaa nostettiin suurempaan mittakaavaan:

Apua! Vaimoni on teurastaja kertoi jo otsikossaan kaiken kuten aitoon kopioon 50-luvun ylisanoja ainakin mainoksissa kirkuvista b-elokuvista pitkin tyyliin I Married a Monster from Outer Space. Ettore Scolan Rumat, likaiset ja ilkeät -niminen mahtava satiiri roomalaisesta modernista sirkuksenkaltaisesta mutta surkeasta Ryysyrannasta vespoineen, eläkehuijauksineen, transvestiitteineen, rotanraatoineen, kyklooppeineen, teiniraskauksineen, pyörätuoleineen, myrkytettyine pastoineen ja kolmijalkaisine koirineen - törkyineen kaikkineen aaltopelti-hökkeleineen. Se näytti ettei tässä maailmassa kenelläkään ole varaa olla hyvä t puhua totuuksia. Ainakaan kenenkään ei kannattaisi unelmoida paremmasta t tasa-arvoisemmasta huomisesta.

                              Clive Barkerin Veren kirjat 6, => vihoviimeinen osa veren kirjoja. Eräs tarina näytti mallia miten kirjallinen goottitarina tehdään: ensin tarvitaan sanomalehti jossa on ainakin yksi kummallinen uutinen. Päähenkilön silmille hyppäävä uutinen. Kirjailija voi myös hiukan huijata ja viedä lukijaa kuin pässiä narussa salvosaksia kohti. Hiihaa. Auts.

Tärkein on päämäärä. Ja kyllähän me haluammekin tulla hiukkasen huijatuiksi - kunhan se ei ole mallia rahat pois. Mutta Barker on oiva viettelijä.

Hän kuvaa goottilaista elementtiä: vanhaa rapistunutta, kohta purettavaa taloa, joka ennen oli ollut kirkko. Miksi se revitään alas? Onko siellä kenties jotain outoa? Vaikka sillä on rapistunut kivipinta on silti romanttista hohtoa jäljellä. Novelli kertoo viehtymyksestä rappioon ja häviöön lausuen ilottomasti, mutta rehellisesti: " Kaikki katsovat mielellään hävitystä."

Kuten Alice Cooper sanoi televisiohaastattelussa - meneekö keskivertokansalainen katsomaan lentokoneen maahan törmäystä - vai mikä se toinen vaihtoehto olikaan - sirkusta?

Oliko mitään järkeä tulla tänne ultima Thuleen, Darwinin selän taakse,

oikeiden asioiden äärelle, yksinkertaista ja aitoa elämää pitämään, kun siitä kaikesta Z piti huolen, piti lopun.

 

Tyhjyyttään ammottavat ovet kutsuvat

 

Vaikka ns.

suurimmat romanttisimmat rakkaustarinat ovat

tragedioita kuten Casablanca ja Tuulen viemää. Miksi tällainen loppu? Että pitää tehdä valintoja? Että voi itsenäistyä?

              Tai ehkä siksi, että lukija voi samaistua: noilla menee huonommin kuin minulla, hä hää. Tai noilla menee yhtä huonosti kuin minulla, yhyy, jippii! Onnellista loppua ei ole. Onneksi Scarlet [ = usein goottitarinoissa ja -vaatteissa käytetty punaisen värin sävy karmiinin punainen, veren symboli, pulppuavan elämän syke ] ei ottanut sitä epäluotettavaa öykkäriä elämää pilaamaan vaan jäihän hänelle goottitalonsa! Ja toisaalta - tuleehan aina muita lentokoneita [ Casablanca ] äänennopeudella. Seuraava.

              Mutta kun ajattelee Joutsenlampea, jokaista satua ja balettia - mikä tragedia: Joutsenlampi, Ruma ankanpoikanen, Pieni Merenneito. Mikä uhrautuminen! Kuinka typerä nainen on luullessaan, että mies jaksaisi odottaa!! Baletti Giselle kertoo traagisen rakkaustarinan, jossa maalaistyttö Giselle kohta herttuan, mutta Giselle kuolee. Onneksi Giselle ei anna periksi vaan nousee haudastaan kun herttua häntä haahuillen hautuumaalta etsii.

Giselle on vaikuttava baletti Pietarissa keskellä paukkuvinta pakkasta katsoa Scwartskopfin kera. Sscwartskopf ei lämmittänyt minua. Samoin ooppera Norma kuvasi vaikeaa rakkautta.

Romanttisen ritariromaanin lukeminen on vaarallista - katso mitä Don Quijotelle kävi.

Haaveileminen on vaarallista.

                   Tekeminen on vaarallista. [ itsensä alttiiksi / liriin ] paneminen on vaarallista. Rehellisyys on vaarallista. Don't dream it - be it. Tulkaa pois komeroista tai pukekaa sieltä päällenne kauniit naisten vaatteet - näin tuntui Rocky horror picture show sanovan. Tai tehkää ennennäkemätön show.

Sormeni koskettaa sulkakynän pintaa; kuinka kauan tuo yksi huonekalu, kirjoituspöytä, on ollut huonekalujen ruhtinatar? Virginia Woolf kirjoitti siinä, Mary Shelley kirjoitti siinä, Julius Caesar kirjoitti siinä. Tai ainakin istui miehenä.

*

 

Miksi fantasia on niin kaukana suomaalaisen kirjallisuuden marginaalissa ja käännöstöissä?

Ei fantasia ole pelkästään samana jatkuva miekka ja möykkä -lohikäärmeen [t muun vieraan olion, daimonin t vastaavan ] kanssa painimista 23 romaanin kirjasarjassa, ei. Jos elokuvarintamalla ollaan meitä edellä? Kuten Being John Malkovich, Vanilla Sky, Adaptation, Truman Show elokuvat joissa realismi onkin surrealistista tai absurdia mielenmuokkausta.

Toisaalta - kirja on aina edellä, kun voi ja saa käyttää omaa mielikuvitusta ja palettiaan, eikä kuvia ja illuusioita pakkosyötetä fasistisen tarkkoina..

Itse asiassa lohikäärme on hyvän symboli idässä. Ja mm Goottityttö Nemi sarjakuvassa Nemi on aidosti suruissaan kun ilkeä ritari kiusaa lohikäärme-parkaa.. Siinäkin gotiikka on makoisa tyylisuunta, että se kääntää pyllylleen asioita.

Mutta onko meidän kaikkien pakko mennä kumisaappaat edellä realismiin uittotukkeja ja pitkospuita pitkin?

Ø Nemin sarjakuvan mukana saa, ainakin Ruotsissa, soundtrackin! Mietin, miltä oma soundtrackini kuulostaisi. Sen aloittaisi Sex Gang Children.... Lopetin haaveilun. Lopetin.

 

                                The beast inside me

Minä heräsin ahdistavista painajaisista - Hathor istui rintani päälle, katsoen minuun, analysoimattomien silmiensä kautta. Ennen vanhaan pelättiin, että painajainen oli oikea hirviö joka istui rinnalla, ja painoi, tukehdutti elämän pois, se oli yksi suomalaisia nimeämättömiä vampyyreita. Varsinkin kissa kiiltävine tutkimattomine silmineen oli perso vauvan hengen anastajana, rinnan päälle istuja, kehdon vahti, tuonelan kätilö, kas uskallatkos nukkua, vainen.

Ø Katso aiheesta kuuluisa, häiritsevän pelottava Fusellin maalaus [ kuvataiteilija Fuselli oli akateemisen ja anarkistisen feminismin aloittajan Mary Wollstonecraftin ystävä ja joidenkin lähteiden mukaan rakastajakin - Maryn tytär Mary Shelleyn kirjoitti Frankensteinin, ja mm elokuvassa Gothic on tuota taulua käytetty elävänä maalauksena

Ø Ajattara, Ajattaro, mytologian olento. " Ajattara oli naispuolinen, metsästäjää viettelevä pahansuopa metsänhaltija tai olento, jonka kuviteltiin asettuvan nukkuvan rinnalle kiusaamaan häntä epämiellyttävillä unilla." Cd Fakta 2002

Ø Rosemaryn painajainen, Yön painajainen, Painajainen Elm Streetillä 4: Unien valtias...

Nykyajan geenimanipulaatio ja sikiöitten seulonta varmistavat, ettei hirviöitä synny. Olin kauhuissani.

- Kun abortoidaan yksi kehitysvammainen sikiö niin kaupunki säästää vuodessa 6 000 euroa. Kuulen taputuksia, ja hurraa-huutoja. Pyörryn.

 

*

Buffyn tunnari alkaa häiriintyneellä urkujen soitolla ja päättyy kahteen kirkonkellon lyöntiin [ luku kaksi Suomessa ennustaa: ensimmäinen hyvää, toinen pahaa ].. Siinä välissä ehtii soida nopea pop-rock-kipale jossa on tietysti kitarasoolo [ muttei onneksi pitkä ] jossa esitellään sarjan rajuin henkilö.

Kaiken yllä

suuri täysikuu

mollottaa sinisin,

ylevin, sinun tutuin kasvoin,

ylpeillä poskillaan ruton jäänteet

kuin odottaen suudelmaasi, kuolema.

Buffy esittelee nykyvampirismin: enää ei - jostain syystä - pelottava vampyyri ole vanhan ajan seksikäs salonkileijona: pitkä tumma komea muukalainen, jonka vihreät silmät hypnotisoivat ja itäeurooppalainen aksentti saa tiukimmankin - eh - kirjastonhoitajan heittämään ne kuuluisat pöksynsä, krusifiksinsa, valkosipulinsa ja vihkivetensä pois. Tällainen karski viettelijä vieraili vielä Aarteenmetsästäjä sarjassa: hän oli luennoiva professori ja vampyyri-kirjailija - ja sali oli tupaten täynnä - halukkaita naisia.

                            Niin ikään Poltergeist Legacy sarjassa - jostain syystä aikuisille suunnattu huumorintajuton yliluonnollisia asioita käsittelevä sarja - yksi päähenkilöistä alkaa muuttua villiksi: kynnet, hiukset kasvavat, uni ei tule. Sarja esittelee Vlad Tepes -nimisen historian hahmon, joka ei esittelyjä tässä kaipaa. Hänet siis esitellään myöhemmin.

Palatakseni Buffyyn sarjan vampyyrit ovat rumia demoneita jotka haluavat valloittaa maailman eikä vain tuottaa nautintoa kaulansa paljastaville nuorille neitsyille - sukupuolesta riippumatta. Itse Buffy vampyyrintappaja on tylsä, kuiva, cheer leader - amerikkalainen blondi koululainen, kiltti perhetyttö. Tietystikin tämä vampyyrintappaja rakastuu vampyyriin, itse asiassa ainakin kahteen vampyyriin - ja mikäs siinä - tiedossahan on suhteellisen pitkäikäinen suhde - koska boyfriend on kuolematon. Buffyn spin off -sarjana [ = kylkiäisenä ] tullut Angel sarja on Buffyn entiseen puupökkelö-vampyyri Angelukseen keskittyvä sarja, jossa on hillittömänä, komediallisena sivuhahmona eräs vihreänaamainen sarveikas demoni, jolla on sangen inhimillisiä piirteitä: hän haluaa laulaa kuin Sinatra, eikä hän ole ollenkaan urhoollinen.

 

                       Dark Angel tv-sarjan vuosien 2001-2002 jaksoissa koira-hybridi nimeltään Joshua [ Kevin Durand] kiinnostaa, koska hän on niin täysin viaton, hyvän tuulinen ja raikkaan aito ja teeskentelemätön ja ihmettelee maailmanmenoa. Varsin tuoretta on näissä nihilistisissä tulevaisuuden sarjoissa törmätä aitoon henkilöön, niin kuin "maalaiseen", impivaaralaiseen tai alkuasukkaaseen joka on koskematon sairaaseen maailmanmenoon verrattuna hirviöön itse asiassa: kuono ja mustat kynnet. Dark Angel myös pienen pienenä mustana perusväreenä kertoo kloonauksesta ja ihmisen luokittelusta. Tulevaisuus ei ole ollenkaan aurinkoinen.

Yksinkertaisin kummitustarinan juoni on: normaali ihminen, yleensä nainen näkee aaveen ja säikkyy tätä. Absurdimmassa Oscar Wilde / Monty Python / Benny Hill -kloonauksessa aave säikkyy naista papiljotit päässä, naama rasvassa. Postmodernimmin voi mitä tahansa tapahtua, jopa kliseitä. Moderni 2000-luvun kummitustarina voi olla valkokankaalla sellainen, jossa sekä päähenkilöt että katsojat eivät tiedä päähenkilöiden olevan aaveita.

Mikä on tulevaisuuden kummituselokuva? Katsojat ovat eläviä kuolleita? Mitään elokuvia ei tarvita koska elämä on muutenkin apokalyptista ja absurdia?

Minä työstin kuvaa nukkuvasta naisesta jolla on vaalea harso kasvoillan. Halusin nostaa tuon harson. Miksi se siinä makasi? Odottaen kipsivalosta? Kuinka pelottavalta näyttivätkään kipsivalokset jotka on tehty kuolleiden kasvonaamiosta. Rauhallinen malli. Rautainen malli. Rautainen mieli.

 

What ever happened tuoreelle idealle?

 

Kun kaikki on jo näytetty, käytetty, uudelleen lämmitetty? Teinisläsherin parodian parodian parodia maistuu pitkitettynä pierufarssina pelkästään puulta eikä naurata. Eikä pelota, sillä kaikki keinot ovat tuttuja, ja siihenhän yritetään päästä, että tämä tunnelma on tuttu jostain eri yhteyksistä: Matrixin aika pysähtyy, liike, itämaiset taistelulajit. Koko elokuva pysähtyi Matrixiin. Mutta jos se on matriisin, pohjapiirroksen, suunnitelman lisäksi suuri maternaalinen äitikohtu? Niin, se on, mutta mitä sitten kun sikiöt ovat kehittyneet?

 

Hirviöt

riiviöt, Freddie Krüegerit, lötköt, skannerit, Jasonit, jääkiekkonaamarit. Kokoa itse kauhugalleriasi.Lastenhuoneessa.

Kauhusta on tehty pehmennettyä ja vesitettyä viihdettä lapsille, mm Notre Damen kellonsoittaja on pehmoisan pullea pehmolelu eikä suinkaan groteski, vääristynyt kulkija. Helpommin halattava ja helpommin ostettavissa ja myytävissä, siis.

                 Onneksi lapsillekin on jotain, meinaan riemastuttavia sarjoja, jossa kauhun keinoin käsitellään nykypäivän arvoja humoristisesti eikä lasta aliarvioiden, jopa suomenkielinen toteutus on inspiroivaa - siinä puhutaan suomeksi ja käytetään murretta ja slangia, lespataan ja ollaan ällä-vikaisia, yhtä kaikki animaation hahmot tuntuvat siten todellisilta. Siinä näytetään pelottavia esimerkkejä hirviölapsista jotka käyttäytyvät törkeästi - näille lapsille käy myös huonosti - sen verran solidaarinen sarja tämä on. Jokainen saa ansionsa mukaan. Hienoa on myös ekologisen teeman ujuttaminen repertuääriin.

                     Sattumaa kyllä - trollehäxanin televisio näytti animaationa Notre Damen kellonsoittajaa, ruotsiksi dubattuna.

Kakarat katsovat sitä hievahtamatta - näkevät television ensimmäistä kertaa. Yritin kirjoittaa viimeistä luku väitöskirjaani. Pelottavin hahmo ei ollut itse kellonsoittaja, joka on pyöreän pullea ja hymyilevä kuin leonardocaprio joka kuin olisi juuri aivastamassa -

eikä edes rahtua normista poikahtava poikkeava. Pelottavin, goottilainen paha hahmo on tietysti laiha kirkon mies arvokkaine, suurine sormuksineen ja viittoineen, kookkaine nenineen kaikkineen.

                           Tätä vastenmielistä auktoriteettia elävä, viehkeä mustalaistyttö Esmeralda olkapäät paljaana näyttää kiusaavan ja härnäävän. Selvää on, että kansa pilkkaa kellonsoittaja Quasimodoa [ Pariisissa ollessaan ei voi olla törmäämättä kortteliin jossa kapakan nimenä ei olisi Quasimodo ] jonka se on ensin pukenut kuninkaaksi ja narriksi. Mukavaa että Esmeralda edes tässä elokuvassa toimii. Miesten kirjoittaessa mustalaistytöistä he menevät niin syvälle, mutta metsään naisen psyykeä kaikuluodatessa että. Vaikka kuinka kyttyräselkäinen "hirviö" rakastaisi kaunotarta, niin kaunotar rakastaa häntä takaisin vain platonisesti. Toisaalta elokuvan oikea hirviö kirkkoäijä rakastaa varmaankin köyhää mutta vapaata luonnonlasta Esmeraldaa häiriintyneellä tavallaan. Tai siis yrittää kieltää sen kieroutuneesti.

                              Voi myös aistia kuinka dualistisesti - kuten goottilaisessa tarinassa on tapana - hyvä ja paha taistelee. Tarkemmin määriteltynä valta taistelee: mies - nainen, uusi - vanha, kirkko - vapaus, sivistyksen ahdistavat vaatteet - paljasjalkaisuus jne. Mustalaistyttö edustaa jotain pelottavaa, uutta itsenäisyyttä, tai kenties ikivanhaa luontoa, kenties noituutta [ kulkeehan se vuohen kanssa] , pakanallisuutta, jossa ei papinkauhtanoita ja patriarkaalista valtaa enää tarvita. Veroja ei makseta. Selväähän on että tyttö on anarkisti!

Go Victor Hugo go go!

                              "Prosaistina hänet tunnetaan etenkin 1400-luvun Pariisin värikkäänä kuvaajana romaanissa »Pariisin Notre-Dame» (myös useina elokuvaversioina). Jouduttuaan Napoleon III:n vastustajana maanpakoon hän kirjoitti edistyksellisiä näkemyksiä ja sorrettuja puolustavaa paatosta sisältävän laajan romaanin »Kurjat». "

CD-Fakta 2002, WSOY

 

 

 

 

                   Näen taas uuden, uusimman ranskalaisen version Vaarallisista suhteista, tällä kertaa madame de Merteuil = Catherine Deneuve, ja Valmont = Rupert Everett,

joista luulisi saavan erinomaisen kylmän perverssin tulkinnan, vaan eipä saa. Ei niin mitään.

Huvittavaa - juuri nyt televisiossa Bettina S puheohjelmassa näyttelijä Carl-Christian Rundman rokokoo-peruukki päässä puhuu niin ikään peruukkipäistä Bettinaa pökerryksiin Valmontin roolissaan - Valmont tehdään taas näyttämölle.

Kaunottaren ja hirviön rakkautta kuvataan myös elokuvassa Freaks - kummajaiset.

" Browning, Tod (1882 – 1962), yhdysv. elokuvaohjaaja. Browning erikoistui kammottaviin ja irvokkaisiin kauhuelokuviin, joita hän teki useita Lon Chaneyn ja Bela Lugosin kanssa. Hänen tunnetuimpia töitään ovat »The Unholy Three», »Dracula» ja »Freaks» (1932, kiellettiin Suomessa »Sirkusseurue»-nimisenä 1932, sallittiin 1997; esitettiin televisiossa 1995 nimellä »Freaks – kummajaiset»)." CD-Fakta 2002, WSOY

 

              Kuinka hienoa, että goottilaiset tarinat tulvivat populaarista kulttuurista ihmisten ilmoille, ja muistuttavat olevansa olemassa.

Vihreäsilmäinen tyttö ihmettelee, olkapäät ja jalat paljaana, Notre Damen sisäpuolella, gotiikan yliluonnollista ja mahtipontista, ylitse kaiken kohoavaa arkkitehtuuria, kuljeskellessaan loputtomassa sinisessä hämyssä, pakanallisuuteen, siis Pan-jumalaan ja muihin alkuperäisuskontoihin viittaavan lemmikkivuohensa kanssa. Kunnes elokuvan "sankari" eli miespuolinen & tarpeeksi nuori, pitkä, salskea ja valkoihoinen sankariksi pöllähtää paikalle - tyttö iskee tätä miekalla. Mies on tietysti staattisen jähmeä - mieleltään kuten Prinssi Rohkea ja se kundi joka yritti lassoten Pocahontasin kesyttää.

                   Hugo on saanut kirjansa tuntumaan aidon autenttiselta keskiaikaiselta kertomukselta. Totta kai tätäkin elokuvaa pitää katsoa ja mulkata nykysuodattimen lävitse - noitavaino.

Carmen ei ole yrityksistä huolimatta koskaan päässyt liikkuvan naisen salaperäisyyden ytimeen - hyvä niin. "Lululla oli kolme mieltä..." " carmen (lat.), mon. carmina, runo. "

Miksi gotiikka kiinnostaa yhä? Silloin?

Aaveet ja pahat henget eivät anna rauhaa, onneksi pakoon pääsee salakäytäviä myöten pakoon. Jännitys, kauhu, romantiikka, eroottisuus, viihde, ajankulu, underground;

sanalla sanoen luunappi elitistien otsaan. Ajatusten risteilyohjukset suihkivat aivoriihessä.

Toisaalta kaikkia haluavat nähdä ruumishuoneen, mutteivät pötköttää siellä nimilappu varpaassa.

Gotiikka oli romantiikkaa - ei siinä mielessä, että arjalainen prinssinakki valkoisella --

Ei, jos hevonen on oltavat se on musta tai mustat kiesit / vaunut -- Ei tule pelastamaan vaan kiusaamaan. Herättämään himoja.

Gotiikka oli tragediaa siinä mielessä, että sankaritar kuolee siinä marttyyrina uhrautuen houkuteltuaan pahan pois kolostaan ja himon sokaisemana hirviö eli esim 1. Nosferatu kuolee auringonsäteisiin, koska neitsykäinen huijaa häntä ja vaatii lisää

Ø Kuuntele vaikka Billy Idol: Rebell Yell > "In the midnight hour she cried more, more, more ."

*

                        Vampyyrit

 

Shadow of the vampire elokuvassa loistelias Willem Dafoe taas kerran special guest villainin roolissa. Näinkö kuvattiin Nosferatu? Millainen olisi / on making of Shadow of the vampire - jos sekin olisi kieli poskella tai naama veriviiruilla tehty? Onko silloin liian pitkälle menty?

Robert Rodriguezin Hämärästä aamunkoittoon vampyyriäpärä-filkat, jossa tehokeinona tavanomaisesta jännäristä realismista: tää vois tapahtua sullekki - lyödään peliin äkkiä yliluonnollinen. Hämärästä aamunkoittoon vissiin osa kolme leffassa seikkailee roolihahmona jopa suosikkini vanha kauhukirjailija Ambrose Bierce. Tosin lypsyjakkarakin näyttelisi roolin paremmin.

                            Mutta palatakseni Hämärästä aamunkoittoon, niin lapsukaiset, * jatkoin ryittyäni kurkkuni asialliseksi * käsikirjoittaja Tarantino ja Rodrigues käyttivät Hämärästä aamunkoittoon, osassa yksi genren muutosta, jossa realistinen kauhu tai trilleri muuttuu äkkiä yliluonnolliseksi kauhuksi. Vampyyrit ovat olemassa!

Mitähän nämä viattomat opiskelijapolot tekisivät jos tietäisivät, että seurustelen elävän kuolleen muusikon kanssa? Että hänen kanssaan kotia leikkiminen ei ole hassumpaa? Tarvitseeko kaikkea kuuluttaa?

"Harmi ettet näe enää peilikuvaasi.

Näytät upealta."

 

                    1990-luvun päivitetty suosikkivampyyrisarja Yön vampyyrit (Dark Shadows) esitti vampirismin vielä sen kiehtovimmassa, irrationaalisessa ja traditionalisimmassa muodossaan: Synkkä, kiiltävän musta yö levittäytyi sähkönsinisenä vaippana - hetkinen, suomenkielinen sana vaippa ei sovi tähän - sinisenä usvana suuren, tummanhenkivän kartanon ylle. Mustat aallot lyövät kiivaasti pärskien rosoisiin rantakiviin, jotka näyttävät muinaisen hirviön hampailta, hirviön joka voi herätä millä hetkellä tahansa. Näkymä on ihanan vanhanaikainen, oikea kauhun ja romantiikan yhdistelmä viihteessä kuten vuoden 1979 Dracula [ vampyyrimonarkkia näytteli pelottavan laiskan perverssi Frank Langella ]. Sarjan puitteet olivat komeat omalla kornilla tavallaan. Ja juoni? Pitkä, komea, outo muukalainen saapuu kylään. Ihme kyllä häntä ei näy koskaan päiväsaikaan, eikä hänen raamikas, tumma olemuksensa heijastu peilistä. Hän onkin Barnabas Collins, 200-vuotias vampyyri joka palaa kotikonnuilleen ja - hain uuden kupillisen kaarnikkamehua, joka poltti sisuksiani - ja ympäristönsä naiset kuhisemaan odotuksesta. Barnabasta näyttelee sopivan pidättyväisen kolkon komea britti Ben Cross kirveellä veistettyjen korkeiden poskipäidensä antaumuksella.

                     Totta kai paikalla on tohtori Hoffman [ erinomainen, kauhuromanttinen nimivalinta! ] jota näyttelee yhtä pidättyväisesti vanhan koulun kauhu-giltsi Barbara Steele - onneksi tässä roolissa hän ei kilju kidutettavana vaan on vihdoinkin vahvan naisen roolissa, toimijana. Steelen sadistisen tohtorinasuun kuuluu myös tiukka taaksevedetty palmikko ja suurehkot silmälasit. Hän haluaa parantaa Barnabas-raukan. Onko verenimeminen sairaus? Voiko vampyyrin parantaa? Viekö se kaiken viehätyksen, myös sarjan nauttimisesta?

"Kahlitse minut arkkuuni."

 

                Huh huh, minun tuli kuuma kaiken tuon mehun juotuani, jouduin riisumaan itseäni, mutta en voinut lopettaa kirjoitusta. Mustat aallot symboloivat uutta, pelottavaa uhkaa, se on hallitsematon, se viettelee. Yön lapset ulvovat soundtrackilta.

               Ben Cross paljastaa - ei oikean karvansa [ tai välillä osittain niinkin ] vaan torahampaansa, jotka eivät ole ihan huomaamattomasti kiinnitetty omien hampaidensa päälle. Yhtä kaikki kyse on illuusiosta, tunnelman luomisesta. Naiset pukeutuvat yöllä parhaimpiin yöpukuihinsa - jos Barnabas vampyyrilla olisi heille asiaa. He ovat lumottuja. He lähtevät harhailemaan yössä tuo lumotun, telepaattisen kutsun perässä yön romanttiselle hetkelle sinihämyiseen puutarhaan, jossa Barnabas siirtää naisen hiukset pois tieltä ja iskee kimppuun.

Ja tuo noita siis tohtori aka akateeminen hullu tiedenainen aikoo tehdä siitä lopun! Miten Barnabaksen oma kuohuva veri tähän suhtautuu? Lisää viikon kuluttua. Kuinka odotinkaan seuraavaa maanantaita - huivi tiukasti kaulallani.

                Totta kai kyse on seksuaalisuudesta. Kaulahan on erogeenisin alue.

Tohtoria sarjassa näytellyt upea Barbara Steele sanoi Nelosen dokumentissa Hienot huonot halpisleffat naulan kantaan [ tarpeeksi gore ilmaisu? ] ettei ymmärrä, " miksi naisiin kohdistuu niin paljon raivoa. Se suuntaus on jatkunut kauan etenkin eksploitaatio-elokuvissa. Elokuvat alentavat naisia. He ovat pelkkiä tyhjiä esineitä, joihin miehet purkavat raivonsa. Elokuvat ovat yhtä verilöylyä. Nämä naiset kuvataan järjettömiksi ", Steele jatkaa, " eikä heitä kunnioiteta ollenkaan. En ymmärrä mistä kaikki se viha tulee. " Steele huomauttaa 1950-luvusta aikana [ mielestäni järjettömästä ja vainoharhaisesta ajasta] , jolloin oli vallalla Doris Day -myytti, jonka mukaan nainen oli outo ja sukupuoleton olento. " Jos nainen osoittaa jollain tavoin olevansa vahva ja seksuaalinen persoona häntä rangaistaan kuvottavalla tavalla." Omasta urastaan Steele sanoi olevansa onnellinen, ettei ole näytellyt pelkkää uhria vaan myös petoa joka palaa kostamaan.

                                 Dokumentin pääpuhuja on muuten maaninen John Landis, joka innostuneesti, ja itse asiassa jopa täysin hillittömästi puhuu puhuu ja puhuu, niin ettei meinaa pysyä tuolilla eikä kuvaruudun sisällä, rillitkin tärisevät kuin tohtori Sykeröllä. Tällä positiivista energiaa pursuavalla, rakkaaseen aiheeseen hurahtaneella älykkäällä höyrypäällä piisaa kerrottavaa ns. halpis-elokuvien genrestä.

 

 

What´s new Pussycat? Kill Kill Kill

haukotus sentään

Eksploitaatio-filmit kävelivät ajan sensuurin ja valtavirtaelokuvan edellä ristiriitaisesti, mutta jos siellä elokuvasta Supervixen elokuvaan Faster Pussycat Kill Kill Kill joku tyrmäävä [ sanan kummassakin merkityksessä ] nainen kuten Tura Satana toimi, niin hän oli kuitenkin seksi-objekti, vanhojen äijien kuolausta varten. Mutta onhan häntä nuoretkin pojat kuolanneet; eksploitaatio-filmit antoivat nimensä myös rockbändeille kuten edellä mainittu Faster Pussycat sekä Skid Row. Nuoriso on mennyt vallan villiksi.

Mutta aiheen viereen palatakseni tämä super-nainen oli vain miehen oikkuja varten - russmeijerittäin. Silti goottipiireissä sekä Tura Satana että Betty Page ovat selkeät mallit mustan otsatukan tasaisuudelle ja pituudelle - meikistä nyt puhumattakaan. Mutta miten erottaa ikonisoidut, myytilliset Betty Page , Betty Boop ja Betty Blue toisistaan - kas siinäpä pulma.

Itse asiassa Hitchcockin viileät vaaleat naiset ovat kaikki toimijoita, mm Takaikkunassa.

 

                 "Tämä kissa on syksyn kuumin saalistaja"

Näin mainostaa Kissanainen uutta elokuvaansa. Ajat ovat kovat, eikä Catwoman pololla ole päällään paljoa lateksia mitä ommella, vain pikkiriikiset, mustaa naamiota pienemmät bikinit. Mihin kategoriaan hänet on laitettava? Halle Berry sai oscarin muistaakseni Monsters´s Ball elokuvasta.

Myöhemmin Kissanaista näytellyt Halle Berry saa palkinnon* vuoden huonoimmasta näyttelijäsuorituksesta. Siinä ei paljoa kurnaut auta.

Voihan vattu.

- Vuoden huonoimman rainan palkinnon nimi on siis Raspberry, Razzie suomeksi vattu. [ ed huom. ]

 

                   Batmanin tytär nimisessä sarjassa goottilainen nuori vihainen nainen on Selena Kylen eli Kissanaisen ja Bruce Waynen eli Lepakkomiehen lapsi, paitsi ettei isä tiennyt tästä lainkaan.

      Seksikkäästi mustaan nahka-asuun ja mustaan läpinäkyvään sifonkiseen viittaan pukeutunut tytär Helena on supersankari vastoin tahtoaan, ja hänellä on geeneissään kummankin naamioon pakenevan vanhempansa voimat..

 

 

                             Ikuisesti minun ( Forever mine, 1999 ) elokuvassa Joseph Fiennes on tumman demoninen mies - jolta tietystikin kasvojen oikea puoli on palanut.

Onko sen ohjannut Paul Schrader jonka vuoksi menimme 80-luvulla Sodankylän filmifestivaaleille? Jotta näkisimme uusimman version elokuvasta Kissaihmisiä??

"Saatanalla on toinen jalka kavio,

ja toinen puutarhalapio"

- Radiopuhelimet: Tapio, 1980-luvulla

      Suljin radion, ja aloin plarata Draculaa, se oli vuoden 1977 kulunut painos, ja suomentajana toimi Jarkko Laine. Suosittelen kirjassa oleva pientä johdatusta vampyyrien maailmaan. Laine esittelee myös true crimeä eli Gilles de Raisin oikean elämän saastaisen saatanallisen ja sadistisen hirviön joka taisteli Jean d´ Arcin rinnalla. Kun katsoo Luc Bessonin ohjaamaa elokuvaa Jeanne d` Arc, jossa Rais´ia näyttelee erinomainen Vincent Cassel [ tuttu myös goottilaisen dekadentista roolistaan Susien klaanissa ] niin elokuvassa ei kertaakaan viitata Rais´iin muuna kuin luotettavana, veljellisenä soturina [ jonka sotisopa aikalailla muistuttaa Tenpole Tudorin vaatetusta musiikkivideolla - saatavana myös dvd -muodossa ]. Tämä kansallissankari Raisille mikään ei ollut pyhää. Laine esittelee myös muita vampyyrejä kun Rais [ vaikka kaikkihan me tiedämme ettei Rais ollut sen enempää vampyyri kuin Vlad Dracula tai Elisabeth Bathory - myös Rais läträsi veren kanssa, jättäen satoja uhreja ] esimerkiksi: Lontoon, Hannoverin ja Nürnbergin vampyyrit, joista taisi jokaisesta olla kirjoitettu yhteensä ainakin yksi kokonainen kirja tonkiessani lontoolaisia kirjakauppoja.

Laine väittää ettei Dracula ole puhtaasti kauhuromanttinen teos. Totta. Laine jatkaa: " Stoker on selvästikin pyrkinyt ----" Mutta lukekaa toki itse kirja.

 

     Pimeyden ruhtinas - tositarina Draculasta

[ Drak eikun Dark Prince: The True story of Dracula, 2000]

kauhudraama kertoo oikean Vlad Seivästäjän brutaalin tarinan. Raakuus on brutaalin realistista, eikä yliluonnollista kauhua, kuten Stokerin lanseeraaman hahmon kierrätyksissä. Tätä rainaa markkinoidaan DVD:n kannessa lauseella

"Verinen kertomus himosta ja kostosta" .

     Sensuellia intohimoa ei paljoakaan nähdä, koska Vladin rakastettu Lidia on kuuliainen, alati hymyilevä, kokematon tylsimys, jota ensin isä juoksuttaa luostariin, sitten aviomies Vlad itse, jotta nainen saisin mielenrauhan. Vlad Dracula itse on tummanpuhuvan komea pitkätukka, jollaisena Dracula nähdään kai nykyaikana kuten Dracula 2001 filmissä, paitsi Pimeyden ruhtinaassa Vlad ei ole niin nössö, onneksi. Dracula on pelottava, rohkea, sankarillinen hahmo, josta ei tiedetä, onko hän Antikristus vai messias: Draculan synnyttyä taivaalle pämähti huonoja enteitä. Hui kauhistus.

     Ennustukset kertovat, että rauhaa julistava, tuhoava kylvävä pelastaja saapuu.

Elokuvassa eri kilpailevat uskontokunnat näytetään juuri niin vastenmielisinä korruptoituneina, vallanhimoisina laitoksina, jotka eivät välitä kansalaisista rahtuakaan. Juuri eri kirkkojen kuppakunnat pitävät Draculaa antikristuksena - koska pelkäävät valtansa romahtamisen. Kyseessä on länkkäreiden tyylinen kosto-teema: Dracula aikoo kostaa isänsä kuoleman. Isänsä, ylpeä Vlad Dracul murhattiin ja haudattiin elävältä. Leffa etenee kuten oikeussalidraamaa: vallassa olevat ortodoksiset vehkeilevät hiippapäät kuulustelevat Vladia kuin inkvisitiossa, ja Vladin tarina etenee takautumien kautta.

Kirottu antikristus

Vladin varhaisnuoruus on kertomaa karua: hänet ja nuorempi veljensä vangitaan sulttaanin toimesta. Tämä muslimi tykästyy Vladin pikkuveljeen Raduun. Nuorukainen Vlad karkaa tuon hartaan islaminuskoisen pikkupoikien raiskaajan vankilasta, tai Vladia autetaan karkaamaan.

Radu jää pysyvästi turkkilaisten liittolaiseksi, näin ollen hän on vähintäänkin maanpetturi. Toisin kuin Vlad, meidän sankarimme, joka mestauttaa juonittelevat aateliset, kunhan on kutsunut nämä ensin mässäilemään ja päihtymään linnansa saliin. Totta kai kyseessä on vaikeuksista voittoon -kaavalla toteutettu filmi, jolle löytyy kysyntää - ainakin näistä fanaattisimmista piiristä.

Vlad teki hirmutekoja koska hän tiesi, mikä valta pelon ja pellon kylvämisellä on. Palvelija kaataa viiniä, tietystikin punaista, Vladille pikariin, koska hän on piknikillä - edessään seivästetään hänen käskystä ihmisiä. Vlad ymmärsi pr:n päälle, mutta häntä ei nähdä hirviönä, joka silkasta ahneudesta tai häiriintyneisyydestään itsekkäin motiivein antaa teurastaa kansaansa. Ei hän mikään pyhimys ole, kuitenkaan.

 

 

"Etkö muistanut että minä olen kuolematon"

Vlad murhataan. Uskottu soturinsa suree. Vlad herää kuolleista. Ja jatkaa taistelua.

Turhan tiedon ruutu, faktoja elävästä kuvasta:

Vladin poika Vladista tulee uusi ruhtinas, joka kaksi vuotta hallittuaan mestautetaan - aatelisien toimesta. Kansalaiset toivovat yhtä että Dracula palaisi.

Vallankumous yö istukkansa, ja sitten oksentaa.

Dracula osiltaankin palasi Romaniaan

Nicolae Ceausescun vampyyrin muodossa.

Oliko tämä hyvä asia? Kun Ceausescu oli aikansa tyrannisoinut ja pitänyt sitten puhetta parvekkeelta kansalaisiin, alhaisiin hyväksikäytettyihin alamaisiinsa katsoen niin kansa oli valmis repimään hänet alas jalustaltaan ja repimään paljain käsin kappaleiksi.

Ceausescun julkinen teloitus, osa 2

Nicolaen pojasta kertoo urbaanihuhu, liekö tosi, että hän toimi kuten kotimaiset rocktähtipojat, eli pissi boolimaljaan.

Turhan tiedon ruutu, faktoja elävästä musiikista:

Kuuntele vaikka Fred, Marx, Engels & Jung: Dracula ja pyhä Nicolae -musiikkiesitys 1990-luvulta.

 

Verenhimoinen Dracula

Jess Franco ohjaasi tämän filkan vuonna 1969. Turhan tiedon ruutu, faktoja elävästä kuvasta: Christopher Lee kertoi esiintyessään Orionin elokuvasalissa, kuinka hyvä nimi Jesus Francolla oli ajattelen espanjankielisiä alueita, siis Jesus että Franco..

Tämä kolkko elokuvaa kuvaa Christopherin näyttelemän Draculan linnan kylmänä, hylättynä, autiona - kuin symbolina vampyyrin pohjattomaan yksinäisyyteen elämään ikuisesti - kuinka paljon silloin pitää luopua. Vaikka ylpeän sukulinnan puitteet ovat kuinka vanhat, komeat ja pelkoa ja halua herättävät - valta korruptoi ja kiinnostaa. Niin silti jää hyytävä tyhjyys. Hallit humisevat tyhjyyttään, ja muistoja.

Koska katsoin elokuvaa vanhalta vuokravideolta joka on niin niihin aikoihin siis 1980-luvulla tapana kääntää koko elokuva sekä ruotsiksi että suomeksi. Niinpä alaosassa ruutua menee ruotsinkielinen suurifonttinen käännös, ja keskellä ruutua, aivan, keskellä ruutua menee suomenkielinen tekstitys. Tämä varsin hatuttaa kun Jonathan Harker ja Dracula istuvat illallispöytään ja teksti menee koko ajan heidän päidensä päälle.

Borgon solaa ei ole esimerkiksi käännetty, Dracula on Draculag jne.

Se löi oman ajan patinansa ja sopi gotiikkaan, vaikka hermot oli mennä. Kyseessä on Bram Stokerin kirjoittamaan Draculaan pohjautuva elokuva, pitkästä aikaa. Renfieldin mielisairaassa roolissa on muuten maanisen erinomainen tai ainakin jyrkästi omintakeiseen ilmaisuunsa luottava Klaus Kinski, joka on suljettu pehmustettuun selliin ja välillä pakkopaitaankin. Elokuvat naiset ovat tyystin vailla persoonaa, jotka saavat väriä poskilleen vasta Draculan heitä aluksi kiihotettuaan ja sitten imaistuaan, mutta muuttuvat sen jälkeen vielä tyhjemmiksi nukeiksi, joilla on räikeä 70-luvun meikki.

Minä suunnittelen aloittavani analysoida Bertoluccin elokuvaa Il Conformista (1970), se suomennettiin nimellä Fasisti.

Kirjoitin muistilistaa: Tony Kaye: American History X, loputonta listaa. Tein myös passikuvista sarjaa, joihin keräsin näyttelijöitä, jotka ovat esittäneet Hitleriä: Frank Finlay, Bruno Ganz, Chaplin, Heikki Kinnunen, Harry Enfield. Kyllästyin.

 

 

Mustaan peiliin heijastuu hirviö - saapuva hääyö.....

 

Kauhuelokuvan kiinnostavan käsikirjan Musta peili kannessa on tuttu aihe: näemme mustavalkoisen kuvan, jossa naisen selkä hallitsee vahvasti puolet kuvan vasemmasta laidasta, kun taas oikealla puolella näemme mitä muuta huoneessa tapahtuu, ja mitä tuo nainen oikeastaan näkee peilikuvassaan: kauniin, mutta jäykän ja varuillaan olevan naisenkuvan, omankuvansa ja tummanpuhuvan hirviön. Tämä on tuttu asetelma vanhan ajan kauhukuvista: nainen katsoo turhamaisena vain peilikuvaansa kauneuspöytänsä, vai mikä kampauspöytä se on, ääressä ja ulkoa katsoo sisälle naisen makuuhuoneeseen hirviö joka on Frankensteinin hirviö, Dracula, Oopperan kummitus tai tässä tapauksessa King Kong jonka silmä kenties näkyy hotellihuoneen ikkunassa ja sitten koura jolla hän sieppaa Annin itselleen. Julie Taymor on käyttänyt samaa kohtausta humoristisesti elokuvassaan Frida joka kertoo Meksikon merkittävimmän taiteilijan Frida Kahlon perin värikkäästä, poliittisesta, sadismin, kivun, ja toisaalta onnen, lämmön, ilon ja hehkuvien värien täyttämästä elämästä, jossa luurasi aina nurkan takana luurankomies [ toisaalta meksikolainen tapa suhtautua kuolemaan ja "hyväksyä" kuolema vainajia ja kuolleiden päivää kunnioittaen kun tarjotaan pääkallon ja ruumisarkun muotoisia marsipaani- ja sokerikuorrutettuja herkkuja on täysin toista kuin meillä kuin sekä kuolema että suru, itkeminen ja yleensä tunteiden näyttäminen on tabu ]. Fridan mies ja taiteilija-kollegansa Diego Rivera on tuo valtavan kokoinen hirviö joka kurkkii sisälle hotellin ikkunasta ja tunkee kätensä sisälle. Rivera ei ollut millään mallia uskollinen puoliso, ja arvaamattomuudesta: välillä hän otti kirjaimellisenkin aseensa esiin ja ampui päätä pahkaa. Frida sanoi Diegoa sammakoksi, Diego Fridaa koiraksi.

Ø Riveraa näytellyt Alfred Molina on tuttu hirviö aiemmin mm Lastani ette saa filkasta, joka kertoi kuinka paha maa on rättipäiden maa Pyhään, Vapaaseen Amerikkaan verrattuna, ja naisen pitäisi vähän katsoa kenelle lapsia pyöräyttää, ja tuoreemmin hän on ollut hirviö jonka kädet, tai rehellisimmin, lonkerot ulottuvat joka paikkaan uudessa Hämähäkkimies leffassa ( roolinaan Tri Mustekala, Dr. Octopus), ohjaajana tietysti Sam Raimi. Molina on näytellyt myös tilannekomediasarjassakin. Goottilaisena pahiksena hän toimi yrmeänä ja pönkeätä kreivinä kaikkien aisti-ilojen kylässään kieltävänä katkeroituneena, jätettynä kreivinä makoisassa elokuvassa Pieni suklaapuoti.

Fridaa elokuvassa näytteli intohimoisesti Salma Hayek [ toimien tietenkin myös tuottajana ] jolle tämä elokuva oli juuri se elokuva, jota on himoinnut ja johon on vuosia satsannut, ja joka on mielessä pyörinyt kuten Theronille se tärkein oma leffa oli Monster - Theronhan tapasi Aileen Wuornoksen ennen kuin hänet teloitettiin; samoin ohjaaja Mary Harron ja pääosan näyttelijä Christian Bale olivat satsanneet vuosia juuri tuohon tärkeään yhteiseen elokuvaansa Amerikan Psykoon - ja välillä tuotantopuoli meinasi laittaa johtorooliin siis Norman Batemaniksi lapsirukan Leonardo di Caprion! Onhan di Caprio tehnyt pari hyvää roolityötä nuorena kiihkeänä runoilijana Rimbaud´na ja kehitysvammaisena poikana Gilbert Grapessa, mutta eihän hän olisi ollut yhtään sopiva Batemaniksi! Olikin oikein hauska lukea, kun haastattelija kysyi Balen fiilareita, mitä tämä silloin tunsi, kun kuuli, että rooliin vaihdettaisiin di Caprio. Teräaseiden käyttöönotosta taisi olla SYMBOLISESTI kyse..

Ø Fridan ohjasi Julie Taymor = > sama tekijä ohjasi myös nerokkaan filmin Titus, 1999.

Erityisen hauskasti kuvaa Hayden Herrera elämänkertaromaanissaan Frida * meksikolaisen räiskyvän taiteilijapariskunnan Fridan & Diegon traagista ja riippuvaista ON/OFF -suhdetta: jossa pullean, arvaamattoman, älykkään, luovan ja poliittisestikin oikeat arvot omaavan sammakkoprinssin Diegon rumuus

" oli täydellinen tausta naisille, jotka halusivat leikkiä kaunotarta ja hirviötä ". *

Miksi Kahlon taide sitten on mm. gotiikkaa ja groteskia?

Harva taiteilija on yhtä vahvasti yhtä oman elämänsä, taiteensa, kipunsa, seksuaalisuutensa, elämänjanonsa, sairautensa, sisukkuutensa ja politiikkansa kanssa. Koska Kahlosta on vaikea kirjoittaa ettei listaisi pelkkiä kliseitä joita keskivertolukija luulee tunnistavansa, pyrin minimiin. Mitä paljastaisin, tulkitsisin, houreilisin, kirjoittaisin taiteen historiaksi Fridasta? Kyltymättömän lukijan, välillä gender-blenderin biseksuaalin Fridan omintakeinen persoonallisuus meksikolaisena marxistina kiteytyy hänen istuessaan atsteekkien temppelin laella rakastajansa toveri Trotskin kanssa. Tuon huomiota herättävän naisen geneettiset juuret olivat myös Romanian juutalaisuudessa töiden hauraus / fyysisyys ja katsojan katseenhaastavuus on kiehtonut elämänkerroiksi ja elokuviksi saakka. Surrealistit yrittivät määritellä Fridaa [ pelkästään taidesuuntaukseensa kuuluvana ] - mahdoton tehtävä. Sänkyyn symbolisesti, mutta lohduttomasti sidottuna kipsikorsetissa pääsemättä liikkumaan sai Fridan maalaamaan - koska mitään muuta ei voinut tehdä. Makaaberia ironiaa - olla Lumikkina, Prinsessa Ruususena, maata passiivisena sängyllä koska onnettomuudessa raitiovaunun tanko oli lävistänyt hänen vaginansa. Tämä järkyttävä tositarina, vaikkakin kullattu ( onnettomuudessa pölähti ilmaan aitoa kultajauhetta ) tuntuu pahalta sadulta, ja ei ihme, että Frida kuvasi itsensä mm. katolisen sadomasokistisen taiteen Pyhä Sebastian -versiona - miltei alastomana, sidottuna, nuolien lävistämänä nuorena, kauniina marttyyrinä. Niin ikään Frida maalasi itsensä peuraksi jonka yhdeksän nuolta ovat lävistäneet, koska atsteekeille " peura " tarkoittaa myös " oikeata jalkaa " siis juuri samaa jalkaa joka oli amputoitu. Fridapeuran taustalla vasemmalla seisoo tiiviisti yhdeksää kuolevaa puuta, edessä makaa yhdeksänhaarainen lehtipuun oksa ja hänen sarvistaan haarautuu yhdeksän haaraa. Onhan yhdeksän merkittävä luku Egyptin uskonnossa ja kosmologiassa ( Suuri symbolikirja, WSOY ) joilla oli taiteilijalle suuri merkitys luonnollisestikin kotimaansa, alkuperäisen ja vapaan, uuden Meksikon lisäksi. Niin ikään Fridalle itselleen luku 9 oli maaginen. Lisäksi peura on " toistuva aihe esikolumbiaanisessa mytologiassa." **

Kahlon näyttelyssä tämä maalaus eritoten pysäytti minut ihmisvilinässä - mielessäni se yhdistyi suomalaiseen Valkoiseen peuraan, naisen metamorfoosiin alati muuttuvana, liikkuvana, vapaana sieluna, mutta silti uhrina, saaliina, maalitauluna.

Paradoksaalista kyllä - vaikka Kahlon elämä oli täynnä monenasteista kipua, niin silti hänen omakuvansa kasvot pysyvät tyyninä. Mutta eräässä maalauksessa ( Naamio, 1945 ) Frida laittaa kasvoilleen naamion joka on vääristynyt tuskasta - onko se totta, Oscar Wilden lausunto joka käskee antamaan ihmiselle naamion, niin tämä laukoo totuuden? Jo mikä muu kuin " persoona " onkaan sanan " naamio " alkuperä.

Lisää metamorfooseja - kivaa!

Niin, Fridan luonnehdinta koiraksi ei ollut niinkään austökstökstöks heitto umpimähkään nöyryyttääkseen tyyliin kapinen koira tai narttu, vaan paljon syvällisempi luonnehdinta. Kahlolla oli lukuisa määrä itzcuintli -koiria, eräs heistä oli herra Xolotl, samanniminen kuin atsteekkien jumalan koirapäinen olomuoto; meksikolainen koirakansa l. Xolotlin chichimecit **, ja

" Jumala Xolotl ( ` kaksonen ` ) ilmestyi koiran hahmossa ja johdatti yhdessä koirien kanssa vainajat " yhdeksänkertaisen virran " yli kuolleiden maahan. "

kuten Suuri symbolikirja kertoo. Koira, kaksonen, yhdeksän, kuolema oli siis toistuva kehä Kahlon elämässä ja taiteessa. Xolotl myös " opasti auringon läpi tuonelan takaisin sinne, mistä se taas aamulla nousee." ( Suuri symbolikirja )

Ei mikään turha rakki, siis.

Myös perhoset lepattavat Kahlon töissä, ja atsteekkien Itzpapalotl kuvattiin perhoseksi " tuikkivien tähtien yön henki ja samalla lapsivuoteisiin kuolleiden naisten sielunsymboli. " ( Suuri symbolikirja )

Noidan käsikirja kertoo Itzpapalotlin olevan atsteekkien " pelottava paholainen, joka oli naisen ja perhosen risteytymä. "

She´s in parties..

 

Muuten, en muista, olenko löytänyt Fridan päiväkirjoista, kirjeistä tai elämänkerroista merkintää ts. suoranaista lausetta jossa hän kirjoittaisi olevansa Frankenstein, joka kokoaa itsensä, sisukkaasti, joka on kursittu kokoon, välillä osiaan menettäen, mutta silti, vahvana. Kaksoisolennon teema seurasi väkevänä Fridan töissä. Vaikka renessanssin ajan hauras Botticelli kuinkakin maalasi eteerisen naisihanteen kuultavan kuoren, hän ei maalannut verta eikä lihaa. Ei ajatuksia, ei intohimoja. Mikä tuntuu aika hassulta - hänhän maalasi rakkaudenjumalattaren Venuksen. Fridan oma rakkaudenjumalatar on omat varpaat väljehtyneessä vaahtokylvyssä jonka sameaan veteen heijastuu raskaana oleva kuollut pieni lintu, kuristettu nainen, moderni pilvenpiirtäjä tulivuoren sisältä, mutta myös esiäidit, lehvät ja juuret; se yhtyy Äiti Maahan tai meksikolaiseen sisareen, ja on vahvasti läsnä.

Fridan töissä on kaksi Fridaa: elävä Frida ja kuollut Frida, seksuaalisuus ja kipu, yön selkeä vastakohta päivä samassa maalauksessa, miehen asiallisen byrokraattisen jäykkä harmaa hyvin istuva peltimäinen puku ja naisen leihuvan liehuvan kirjava perinteellinen ja kujeileva kansallispuku; kuten maalauksissa Frida ja abortti, Kaksi Fridaa, Henry Fordin sairaala ja Syntymäni. Frida oli oman taiteensa kirurgi, ja hän maalasi aiheesta jonka tunsi parhaiten: oman itsensä.

Selkeää yleisgotiikkaa Fridalla oli mm. tummat sävyt, Calavera -luurangot, unet, köynnökset ihmisen kaksijakoisuus, ja goottilaista arkkitehtuuria edusti hahmojen jäykkyys. Hahmot olivat varuillaan kuin valokuvissa ( Fridan isä oli erinomainen valokuvaaja ) tai ehkä eivät vain pitäneet peilikuvastaan.

" Nauran kuolemalle, ja kiusaan sitä, jottei se saisi otettaan minusta." *

Järkyttävin huomio, ehkä, oli Kahlon työpöydällä sijaitseva lasipurkki jossa kellui keskenmennyt sikiönsä. Asia jonka nainen haluaisi unohtaa, ohittaa täysin tai päästä terapian tms. avulla tasapainoon ei välttämättä aina toiminut Fridan kohdalla. Tuo hirvitys muistutti elämän ja kuoleman sattumanvaraisuudesta, toteutumattomista unelmista.

" Frida on ainoa taiteilija joka synnytti itse itsensä."

valokuvaaja, toveri Lola Alvarez Bravo

lainaukset kirjoista:

* Hayden Herrera: Frida, Otava 1990, elämänkerta.

** - Taiteilija Frida Kahlo: Paljastava omakuva, Otava 1995, kuvitettu päiväkirja.

Lue lisää:

- Frida Kahlo, Tate Publishing 2005, Kahlon näyttelyn kattava esittely; näyttely oli Tate Modernissa, Lontoossa.

Kirjan takakannessa lukee Fridan julistus: " En koskaan maalannut uniani. Maalasin todellisuuttani. "

- Barbara Mujica: Frida, WSOY 2002, elämänkertaromaani

Musiikkina Bauhaus: She´s in parties, tsekkaa erityisesti sanoitus.

Monikasvoinen hirviö kurkkaa vuosikymmenien ajan naisen makuuhuoneeseen;

on ahdistavaa, kun nainen on näin pieneen, intiimiin ja klaustrofobiseen nurkkaan ajettu. Kaunotar tahtoen [ Nosferatu, Alien, Uhrilampaat, Muumio ] tai tahtomattaan [ King Kong, Dracula ] houkuttelee hirviön pyhimpäänsä, ja tuhoaa hirviön joko rakkaudellaan [ King Kong, Bram Stokerin Dracula, Nosferatu ] tai kekseliäisyydellään pakon edessä [ Nosferatu, Bram Stokerin Dracula, Alien, Pitchblack ]. Näin nainen tuhoutuu myös itse tullakseen marttyyriksi [ Nosferatu ] tai selviää ja tulee palkituksi kunnianhimoisesta erinomaisuudestaan [ Uhrilampaat, Alien ] tai nainen saa prinssin siis sankari-miehen [ King Kong, Bram Stokerin Dracula ].

Minä nautin näistä graafisista vitseistä; olin aina ollut rakastunut Dürerin omaankuvaan, vai oliko se Johannes Kastajan, Jeesuksen tai vastaavan mytologisen hahmon kuva? Hällä väliä vaikka olisi hybridi, mutta kaunis, paksukiharainen mies siitä katsoo vakavana. Hän on aivan Gary Oldmanin näköinen, ja oli hauska huomata kuinka Coppola sijoitti elokuvaansa Bram Stokerin Dracula juuri Draculan nuoruuden muotokuvaksi tuon Dürerin maalauksen variaation, joka oli vielä korostetummin Draculaa näyttelevän Oldmanin näköinen.

Ø Saksalainen kuulu maalari Albrecht Dürer (1471-1528)

Kainot pojat, oudot pojat, piironginjalat

Glen Morganin vuonna 2003 ohjaamassa elokuvassa Willard nimiroolia näytteli Crispin Glover - tuttu myös 2000-luvun Charlien enkeleistä - hän on tietysti kummallinen, laiha, kummallisilla eleillä tupakkaa kiskova, liituraitainen paha poika, joka taitaa myös itämaisia lajeja. Elokuvan hauskimmassa kohtauksessa [ jos unohdetaan alku jossa Mötley Crüe mäntää täysillä ja vokalistina Vince Neil vetää falsetissa kuin olisi haiden seurassa uinut ] kolme kaunotarta [ enkelit ] ajaa takaa hirviötä [ Glover ] kunnes saavutaan teräsverkkoisen aidan ylitse rähjäiseen umpikujaan, jossa he joutuvat taistelemaan ja Prodigyn Smash my bitch up soi - mutta etäännytetyllä, käänteisellä tavalla: tässä hakattava bitch onkin miespuolinen. Palatakseni Willardiin jo sen myyminen DVD muodossa on hankalaa, koska genren määritteleminen on hankalaa [kuten aina hyvässä elokuvassa, ja niinpä Almodóvar on jatkuvasti nimikkeen KOMEDIA alla, vaikka tragedia olisi lähempänä], ja netissä se on kategorioissa KOMEDIA KAUHU DRAAMA. Mm mehevä Joaquin Phoenix [liian tunteellinen sekä de Sadea että pyykkärityttöä kohtaan olevana idealistisena pappina Quills - syntiset säkeet, Truman Capotea muistaakseni lukeva sm-myymälän myyjä 8 MM, insestinen keisarin poika Gladiator, Kylä ] hylkäsi roolin. En ole tulopoliittisista syistä nähnyt alkuperäisempää Willardia vuodelta 1971, mutta tämäkin riittää. Yhtymäkohtia voisi olla Psyko, Kun valot sammuvat ja Argenton Oopperan kummitus. Hyvin pukeutunut, vanhanaikaisen ja kummallisen oloinen Willard asuu isossa, kauniissa talossa, jossa mahonki kiiltää, ja tilaa riittää, mutta hirvittävän naisen kanssa, mutta rakastaa vain rottia. Työtoverinahan hän olisi sietämätön - helppo pilkan kohde tässä tasapäisessä maailmassa.

 

 

Ennen kaikkea Xena on päähenkilönsä - Lucy Lawless - paketti, jossa nainen on väkevä soturi, pätevä taistelu-strategioitsija, hänen pitää lopettaa sotia, joskus aloittaa niitä, että suurempi paha kukistuisi, synnyttää lapsia, olla äiti, olla parantaja, olla naamioitunut milloin haaremiorjaksi, milloin miksikin, olla rakastunut - hänellä on monta virkaa! Itse ajattelen hänen oleva osittain oikean elämän soturikuningatar Boudiccan kaunis jatkumo vaikka tuotantopuolelta Rob Tapert etsi hahmoa idästä, Hong Kongin taistelulajeja taitavista nyky-amatsoneista. Boudicca pani hanttiin mm itsensä Julius Caesarin joukkojen edessä - ja surmaten joukkoineen yli 70 000 caesarin palvelijaa roomalaista! Mutta jottei näissä tarinoissa pelkästään naiset ole pelkästään hyviä, kuten toveri ja Xenan tarinoiden kirjoittaja sarjassa alati uskollinen Gabrielle josta tulee myös amatsonien johtaja ajan kanssa, niin esitellään lisää naisia: "Xenan arkkivihollinen" vimmaisan psyko naissoturi Callisto, ja paha shamaani Alti. Ja monet monet muut. Absurdimmillaan oli jakso jossa tehtiin dokumenttia Xenasta, jossa ei nyt ihan jerryspringer -mainen, mutta silti pseudoälykkörillinen toimittaja [joka hämmästyttävän paljon muistutti Herculesin aisaparia ] utkasi Xenan ja Gabriellen suhteesta, ja Xena juuri kumartui vastaamaan, kun studion tv-kamerat alkoivat vetää häikkää, emmekä siis saaneet vastausta. Studioon oli traijattu myös jumala Odin, jolta myös kysyttiin minkälainen henkilö Xena on.. Myös nykyaikaan hypättiin jaksossa jossa fanit kloonasivat, siis herättivät henkiin Xenan ja Gabriellen.

Gotiikasta

Kukaan ei tietenkään ottanut minua todesta. Vaikka kautta rantain ja pusikkoin utelin ja rienasin asiasta. Ehkä he vain pitivät minua sangen intresanttina ja älykkäänä harrastelija-taiteilijana, kunnes löytäisin sen elämäni miehen, ja tulisin siten aikuiseksi. Jokainen juristi, jokainen lääkäri, psykiatrinpuoskari, rotari ja muu hattumaakari oli järjestään tai siitä huolimatta mies, jonka männykkäästä huoneesta löytyi ainakin yksi toimiva hirvikivääri. Kautta suuren maailmankirjallisuuden aina Mikki Hiiren tarinoista lähtien on ollut olemassa talo, joka kiehtoo, kiihottaa ja pelottaa linnana tai kartanona.

 

 

Yhtä monta kun on kauhuromanttisia kirjoja tehty on tehty 1700-luvun lopusta lähtien, on niistä tehty parodioita ja elokuvia.

 

Koskaan gotiikka ei ole ollut hyväksyttävää, "oikeaa" kirjallisuutta. Mikäs siinä, "oikea" kirjallisuus ei ole koskaan minua sykähdyttänytkään kissan pierun vertaa. Taloon on mentävä yhdeksi yöksi, on voitettava veto, kuin muinaisessa Pelkokertoimessa; jos immeinen on tarpeeksi ahne eli peloton, ja viettää yön kummittelevassa talossa, niin hän aamulla saa jos on hengissä, niin talon ja maat ja mannut loppuiäkseen. Koskaan ei kerrota, kuinka vaikeaa, hidasta ja kallista on rappeutuvaa goottimörskää pitää pystyssä. Remontoiminen ei ole kovin hohdokasta, vai mitä?

Talossa joko a) kummittelee leikisti: tällöin perikunta ja / tai muut valkokauluskorppikotkat haluaavat niin uskotella ja keplotellen saada talon ja kaikki tilukset ja tulukset ja voitot itselleen. Talon päälle ( ja alle) voi rakentaa golf-kentän, ultrasupramarketin, keinotekoisen hiihtotunnelin tai jotain muuta yhtä järjetöntä ja tarpeetonta. Joku psykologi tai muu vastaava sadisti voi tutkia siellä myös ihmisen pelkotiloja. Kyse voi olla [opiskelija]pilasta tai siitä kuka uskaltaa Pyhämiesten päivänä. Tai larppauksesta, liveroolipelistä ja snuffelokuvan tekemisestä, jossa filmirainalle tehtaillaan oikeita raatoja - siis myös ihmisiä. Kirjailija ja ohjaaja voivat huijata lukijaa / kokijaa. Monenlaisia variaatioita on.

Tai sitten b) talossa kummittelee oikeasti. Silloin siirrymme Poltergeistiin, jonka tutkiminen voipii olla ensin pelottavaa, sitten kiinnostavaa ja lopulta äärettömän tylsää. Luulisi, että "oikea" kummittelu olisi pelottavampaa. Ja mihin voi luottaa, ellei ihmisen sanaan? Ja miksi siihen pitäisi luottaa?

Minua niin huvitti seurata ties minkä saksalaisen kanavan extreme "pelkokerrointa", jossa piti viettää selväjärkisenä viilipyttynä viikonloppu aidossa (!) Draculan linnassa. Vai oliko se Frankensteinin aito linna, en muista.

Nauru loppui lyhyeen - niin nauru pidentää ikää -lausetta on hyvä muistaa ja toistaa, tosin täytyy muistaa kuinka hyvin ääni eristetty, siis kuinka hyvin ns. naapurit tai muut tarkkailijat kuulevat ääntelysi ja vaikuttaako se arvioihin, että oletko mielipuoli vai et.

- Laulu jäätyy pystyyn, ei - miten se hirvittävin suomen kielen suomennos siitä elokuvan nimestä oli, kuulin seinän takaisen, rauhoittavan äänen taas pajattavan.

- Kaikki menee seinään, hän jo jatkoi laulujaan ja visioitaan vaihtaneena.

Minulla oli ratki riemukasta olla hänen kanssaan. Minä revin irti tapettia, minä laitan tilalle tapettia, minä revin lattiat auki, ja kauhistun. Onko talo kuin hylätty morsian järvenpohjassa, elävä olento, ja kuitenkin unessa?

Se on selvää, etten minä ole yksin.

 

      Ruotsissa on väkevä peikko-perinne

Kun suomalaisessa turistirysässä myydään matkamuistoja: anatomialtaan surrealistisia poroja ja lapinpukuisia made in hongkong -nukkeja jonka silmät pyörivät pelottavasti, on ruotsalaisessa turistin rihkamamyymälässä esillä paljon kaikkea kiinnostavampaa: on monenkokoista peikkoa, niin puutarhaan pantavaksi yli metrin mittaista kuin takan liepeillekin. Monenlaisia kirjoja, kortteja ja julisteita on tarjolla. Peikon kuvalla myydään mm suklaamaitojuomaa sekä mustikkaisia ja

vadelmaisia ( liloja & pinkkejä ) karamellirakeita. Peikot elävät harmonista elämää paljain tassuin ja pehmein arvoin ennen "sivistyksen" aka "teknologian" tuloa ollen kuin keitä tahansa hippejä.

Thor, Thor näytä sarves

Myös viikinki-krääsää on paljon muovisista sarvikypäristä alkaen ja pää[t]tyen pronssisiin kaulariipuksiin joissa killuu Thorin vasarat.

Ø Thor, Tor = muinaispohjoismainen ukkosenjumala, aseena mahtava mahtava Mjölner -vasara.

Ruotsalaisen kulttuurin alkujuurien liian kaikkien rakastaminen näkyy ikävä kyllä - ääliönationalismina: uusnatsit "juhlivat" omalla tavallaan ruotsalaista kansallispäivää, jolloin saa torgeteilla ja turuilla olla varuillaan. Nämä reppanat ovat ottaneet symbolikseen alkuperäisuskontojen tunnuksia, juuri Torin vasaran. Paradoksaalista kyllä tavallinen kansa ja ihmisoikeus-aktivistit tarvitsisivat Thorin = > sodan jumalan murskaamaan nuo kaaosvoimat, rasismin.

Vielä Ruotsissa on alkuperäisillä jumalilla suuri merkitys - he ovat siirtyneet jokapäiväiseen arkeemme: viikonpäiviin:

ruotsinkielinen torstai ( torsdag, Thors dag ) on Thorin päivä, keskiviikko ( onsdag ) on Odinin päivä, ja tiistain ( tisdag ) pohjana on Tiu ( germaanien sodanjumala ), maanantain symboloidessa kuuta niin ruotsissa kuin englannin kielessäkin, ja sunnuntain aurinkoa.

Perjantai ( fredag ) on Freyan tai Friggin päivä, - onhan se yleismaailmallisestikin feministinen / feminiini Venuksen päivä Venerdi.

Ø Freyja, Freija, Fröja; "Freyja oli rakkauden ja hedelmällisyyden jumalatar, Freyrin sisar. Useat paikannimet todistavat Freyjan palvonnasta vars. Ruotsissa ja Norjassa." CD-Fakta 2002, WSOY

Alkuperäisestä esiäitiemme uskonnosta löytyy paljon kirjallisuutta - siinä vain kirjastoon näpräämään harmaita nystyröitä. Joko aivoistanne tai hakulaitteen tietokannasta.

Tenpole Tudorin vokalisti Ed toimi seremoniamestarina vuosituhannen tärkeimmässä punk-tapahtumassa ja hän näytteli myös jos oikein kierosilmäisenä näin niin Henrik VIII - kaksiosaisessa elokuvassa yhden repliikin rahvasta. Ei perkele se olekaan kaksiosainen elokuva vaan kaksiosainen minisarja. Ray Winstone kantaa kuninkaan raskasta manttelia aivan maittavasti. Romanttista hahmoa hän on näytellyt mm erinomaisen Kerry Foxin kanssa vuosituhannen kieppeillä valmistunutta Fanny ja Elvis -elokuvassa, jossa päähenkilö-nainen yrittää kirjoittaa kirjaa, mikseipä romanttista sellaista, ja kaipaa sitä itseään omaankin elämäänsä, lapsesta nyt puhumattakaan. Hänen unelmoinnissa vuorollaan jokainen varteenotettava [ ja jopa homoseksuelli ] paikkakunnalle saapuva uusi mies muuttuu hänen fantasiassaan nummilla hänen perässään ravaavaksi Heatcliffiksi. Tai itse asiassa hän testauttaa unelmissaan post-modernin ironisesti jokaisen uuden miehen - sopiiko tälle valkoinen AVONAINEN röyhelöpaita, ja nummilla ja humisevilla harjuilla rynyäminen. Ray näyttelee varsin epäromanttista miestä. Onhan hän näytellyt ennen muinoin mm Näkemiin vaan, murussa, ja Bergerac´ssa [suomeksi lausuttuna: perserakissa ]. Fannyn kämppäkaveri empaattinen homo näytteli muuten natsia tuossa hienossa kartano-elokuvassa Conspiracy* ( 2001, ohjaus Frank Pierson ), jossa kokoonnuttiin ison pöydän ääreen ja keksittiin keskitysleirit. Se näytettiin muistaakseni Ylellä.

*Netissä on paljon infoa elokuvasta Conspiracy, ja varsinkin arvosteluja. Tammikuun 1942 tapahtumiin perustuva ja reaaliajassa etenevä kartano-elokuva ei ole kartano-elokuva. Yhtä kaikki se on groteski kartano-elokuva.

 

                   Mutta palatakseni varsin mielenkiintoiseen tyyppiin: Edward Tudor-Pole aka

tuttu Tenpole Tudor -orkesterista. Tässä rainassa hän on Friar Peto. Tuttu hahmo myös mainituista Kurjista sekä: Straight to Hell, Sid and Nancy, The Great Rock 'n' Roll Swindle.

Jos feministiä ei helmojen perässä laukkaava ja helposti kirkon manipuloitavissa oleva sinänsä könsikäs Henrik sinänsä niin kauheasti kiinnosta eriteltäväksi, on hänen vaimonsa eri lukunsa. Verikekkerit kertoo kuninkaallisista kummituksista - heidät löytää myös helposti netistä - ja Henrikin kuudesta vaimosta peräti 50 % on palannut kummittelemaan: Anna Boley, Jane Seymor ja Katariina Howard.

 

 

Groteski gotiikka - pohjoisen taiteen verenkarvas laji

 

"Vuosi 1993 toi Merja Aletalle paitsi kiitosta, myös julkista paheksuntaa ja hän joutui pohjoisessa jopa suoranaisen hyökkäyksen kohteeksi." -- " Meri-Lapin shamaanikesässä esillä olleet linotyöt nostattivat Pohjois-Suomen ja -Ruotsin papiston raivon. Merja Aletta sai niskaansa niin shamanismi- kuin satanistisyytöksetkin." -- " Asiaa puitiin valtakunnallisella tasolla iltalehtien lööpeissä ja jopa tv-uutisissa. "

Merja Aletta Ranttila: Omakuva, Kustannus-Puntsi 1999

Kuinka typerä on kansa ja varsinkin sen kirkko - olemme saaneet huomata aikojen hurahtaessa usein, valitettavasti.

1990-luvulla myös toinen pohjoisen lintukotomme asukki toisin sanoen goottipoika tai ainakin nyrkkipesunkestävä nihilisti Kauko Röyhkä. Mutta miten suhtautuu skandinaavirahvas tähän: naispuolista taiteilijaa Ranttilaa rangaistaan ja hänen työn tekemistään häiritään, työrauha sabotoidaan,

ja miespuolinen Röyhkä nostetaan Finlandia-ehdokkaaksi. Näin meillä suomessa.

"Vuonna 1994 syntyneitä teoksia leimaa valoisampi ja optimistisempi tunnelma. Pirukausi. "

Merja Aletta Ranttila: Omakuva, Kustannus-Puntsi 1999

Aletta Ranttilan ja Helena Junttilan "gotiikka"

Siinä missä Ranttilan käden jälki on groteskia linotekniikkansa puolesta, tällä tavalla työssä

on jotain väkevää, sitä tehdään sormet verillä, kenties, puukon terä voi lipsahtaa, siinä isketään, siinä kaiverretaan, ja jälki on juurevaa, väkevää, juuria, oksia, takiaisia..

Niin Junttilalla on hennon hentoa ohutta viivaa se kujeilee, ja leijuu tuulessa kuin Lakmé

Lakmén Flower duet´n kukkaisduetto..... ja on varpaillaan, se on henki jos Ranttila on liha. Tai mikäs siinä on hengeksi ja ruumiiksi edes ihmistä jakamaan??

Vanhempi heebo Andreas Alariesto on hyvin paljon vaikuttanut pohjoisen painajaisiin ja psyykkeeseen;

kuinka pelottavalta ns. yliluonnollinen okkultistinen pelko tuntuu, kun piru ilmestyy, vääjäämättä, ja hyvin pelottavaa on myös arjen kauhu ja äärimmäiset tilanteet eli kannibalismi - varsinkin kun ne on maalattu ns. naivistisella tavalla. Taiteilijan itsensä muistan lupsakkaana maahisena. Alariesto, Andreas Artturi (1900 – 89), taidemaalari.

Kuvakirjassaan andreas alarieston lapinkuvat, WSOY 1976 Andreas Alariesto kirjoittaa:

" Olen tehnyt nämä kuvat, koska nykyinen ja tuleva sukupolvi ei tosiasiassa tietä mittään menneisyydestä eikä esi-isien elämästä.

Ja minunkin pensselini heittää kohta heilumasta."

Tyly lause, täyttä totta.

"Ja kuvansa tämä itseoppinut taiteilija on tehnyt pääasiallisesti eläkevuosinaan."

lukee takakannessa. Kirja julkaistu melkein samana vuonna kun ensimmäinen suomalainen punk-single levytettiin eli Briardin I Really Hate Ya. Alariesto syntyi Sodankylän pitäjässä, Rieston kylässä, missäpä muuallakaan.

" Kadotettu tulee tärkeäksi, hävinnyt alkaa elää."

Ja mitä tärkeintä:

" Sompion viimeinen kuuluisa noita Polvari-Jaako on Andreaksen isoisän veli

ja itse isoisäkin Rieston Mikko *näki piruja*, paranteli ihmisiä."

Hengenheimolaisia löytyy vuosituhannen vaihteen [joidenkin tahojen määrittelemänä] floppielokuvasta Erämaa syö miestä, joka minulle on kyllä varsin maistuva elokuva, jos näin mauttomasta voi mustan huumorin [onomatopoeettisesti hemrod siis peräpukamat??] ryydittämästä - siis maustamasta - kannibaalielokuvasta sanoa.. Eräässä maalauksessa nuori, iloton lappalaispari on lentänyt pois kodasta ja etsii uutta kotia, paikkaa itselleen ja kahdelle porolleen. Jyrkässä, hengästyttävässä maisemassa on taustalla vielä tiheä, hedelmällinen metsä pelottavan kookkaine havupuineen, mutta etuosan kelottunut hongan kuolleista oksista osa muistuttaa ihmisen sääriluuta. Kuten Erämaa syö miestä elokuvassa on alariestostolaisessa taiteessa tultava karuissa oloissa toimeen - myös katastrofien tullessa. Ihminen on omillaan nyt. Seuraavassa maalauksessa on rikkumaton rauha: peilityyni vesi, johon kenties kuvastuen lipuvat muodottomat malvan karvaat pilvet. Mutta maan on ihminen ottanut omakseen, riehunut, ährännyt ja täyttänyt ristillä. Kaksi valkoisiin puettua vainajaa makaa ammottavan hautakuilun, kuin maaäidin suun tai kohdun, vierellä. Punaisiin pukeutunutta suoraselkäistä naista pidetään jostain syystä narun päässä. [ Kuuntele esimerkiksi pohjoisen kolkon orkesterin Faff-Bey klassikko S/M Party. ]

Kuvasta kertova teksti valottaa tarinaa kun naisella oli kaksi miestä - katso esimerkiksi

Maria kaksi rakastajaa - mutta jotka ovat kaksintaistelussa menettäneet kumpikin henkensä. [ Kaksintaistelu oli vihoviimeinen knapsun macho yritys - mm Pushkin lähti kerran kaksintaisteluun, muttei tullut takaisin. ]

Ukot sitoivat siis raskaana olevan Sikka-tytön ja hautasivat hänet ja syntymättömän lapsen elävältä kuolleiden rakastajiensa väliin. Tämä jos mikään on goottilainen tarina, jotain joka kammottaa.

Oliko meillä pohjoisessa goottilaiset tarinat totta ollen pelottavia esimerkkejä?

Seuraava kuvan nähtyäni olisi suuri kiusaus kutsua Alariestoa pohjoisen naivistiseksi

Hieronymos Boshiksi mutta menköön. Kuva vilisee hirviöitä, ainoa inhimillinen [?] olio on selin kuvan katsojaan - paikat housuissaan hän näyttääkin paljasperseiseltä, osittain peikolta paljaine jalkoineen. Kiven päälle on hypännyt sarvipäinen puoli-ihminen joka katsoo kuvan katsojaan nälkäisenä, harmain elottomin kasvoin. Maassa näkyy vampyyrin kasvot ja käsi kun hän pitkin hampain ja kirkkain silmin syö mustaa kyytä. Kannoilla ja kivenmurikoilla on ihmisen kasvot. Puolukkamätäs muuttuu saatanaksi, jolla on nälkä. Jopa kaukana killuva pyöreäkasvoinen kuu näyttää jotenkin kieroutuneelta. Maalauksen kuvatekstissä Alariesto muistelee kuinka pitkätukkaiset harmaapäiset ukot ja mummot alkoivat iltaisin aina puhua piruista ja kummitusolioista.

"Kaikilla niillä oli jossakin vaiheessa ollu tekemisissä pirujen kanssa. "

Kammottavin kuva on luminen näkymä jossa kodan edessä lappalaismies paloittelee lapsia, ämpäri tyhjänä. Lainaan tähän kuvatekstin:

" Tuhatseittemänsataaluvulla oli Uula Uulanpoika 9-vuotiaan Ellin ja 5-vuotiaan Pekan kanssa tulossa Norjasta Inariin. Lumiuppo tuli yllättäen ja niien piti asettua oottamaan lumne kovottumista. Kun ruoka loppu, ne söi sen väsyneen poron. Kun se oli syöty, lapset nälky ja itekin se nälky kovasti. Ja se näki että mikkään ei ennää pelasta. Se päätti vähentää lasten kärsimyksiä ja tappo ne lapset. Se keitti lasten lihat ja eli kevätpuolelle ja pääsi Inarin kirkolle. Sovankylän käräjillä ei löytyny pykälää, jossa olis sanottu mitä tehhään ihmissyöjälle, mutta Ruotsin kuningas määräsi, että se on vietävä Viaporin linnoitukseen ja piettävä siellä koko ikänsä."

Veri on virrannut väkevästi mm suoneniskemisellä mikä tarkoitti sääriin lyötäviä pieniä reikiä - näin parani väsyneet jalat ja suonikohjut. Seuraavassa taulussa juuri on pistelty poron sarviin reikiä, joista vuosi valtavat määrät verta ruuaksi.

Varsin mukavaa oli nähdä lappilaisten lasten taidenäyttelyssä ainakin yksi valtava sininen vampyyri vuonna 2005.

Lapin murteissa "piisi" voi olla avotakka, kamina jne. tai mikä tahansa vastaava hökötys jossa tuluksia toisiinsa isketään, eikä musiikkislangin tai nyt jo puhekielen "biisi" eli musiikkiesitys.

Määrärahojen puutteessa ja suomalaisen seksistisen kirjallisuusgenren epäsolidaarisuudesta johtuen keskityin Alarieston tuotannosta vain näihin edellä mainittuihin groteskeihin kuvauksiin, vaikka tuotantoa on muutakin ns. *normaalimpaa* arjen kuvausta. Perehtykää myös kirjaan: lisälehdet andreas alarieston lapinkuviin, WSOY 1978 jossa on lisää, kuvia ja tekstiä.

Toisaalta Hugo Simbergin , hammassärkyiset sarvipäät ovat pirun inhimillisiä - ovat syöneet liikaa makeaa vaikka on kielletty??

Ø Hugo Simberg - Unien maalari kirjassa juoksutetaan kauhua kohti gotiikkaa ja groteskia...

 

*

Alien - kahdeksas matkustaja -elokuvan ja Dracula -romaanin ja siltä pohjalta tarkasti tulkitun elokuvan mukaan yhteisenä pointtina Draculan tekemää laivamatkaa, jossa vampyyri-monarkki yö yön perään ruokkii itsensä miehistön jäsenillä - ja sitä mukaa kun joka päivä huomattiin jonkun miehistöstä kadonneen jälkeen jäänyt alati pienenevä ryhmä alkoi pelätä oikeasti.

Niin myös avaruus-hirviö Alien iski kiinni naisistoon - tässä voi hirtehisesti plojauttaa pöydälle metaforan "olla saumaamattomasti kiinni jossain kuin Alien -otus John Hurtin naamassa" - mutta ei pelkästään yöllä, eikä häneen tai siihen, tuohon uuteen löytyneeseen lajiin jonka "verikin" on syövyttävää happoa, tehoa siis minkään valtakunnan taikauskoiset killuttimet.

                   Jos jonkinmoista krusifiksin, fatimen käden, pentagrammin ja daavidintähden ja kristallikiteen heiluttajaa hyöri näkypiirissäni - ja olin raivoissani keskeytyksestä.

Minähän tein työtäni - ja mitä tämä turbulenssi meinasi.

Olin järkevänä, analyyttisenä ongelman ratkaisijana joka aina käy 22 pahinta vaihtoehtoa läpi, miten onnettomuus puhkeaa, päällystäni jokaisen kapsäkin sisältä päin vettä hylkivällä reiättömällä plastiikilla jossa luki usealla kielellä nimeni ja osoitteeni ja puhelinnumeroni, eli jos tipumme, niin tavarani - läppäri, digikamera, kirjat, muistiinpanot, cd romput, Maija Poppasen kengät, Marie Curien kävelykeppi, myslipatukat, sinetin punaiset alushepenet, tahrattomat maihinnousukengät, DVD -elokuvani [ Lady Chatterleyn Rakastaja, ja joku muu Twins of Evil, vaikka ], verhokankaani - eivät mene pilalle. Mutta jos räjähdämme, niin silloin räjähtää myös tavarat, ja mitä minä kuolleena tavaroilla teen? Tavallaan tällaisena terrorismin aikana se rauhoitti.

Natsit tappoivat suoranaisesti, välillisesti ja ajan kanssa - kaasuttivat, ampuivat, jättivät nälkään, nestehukkaan ja pakkaseen, eivätkä hoitaneet sairauksia - ainakin 1,5 miljoonaa lajimme edustajaa.

Juutalaisia heistä oli miljoona.

Pohjolan Sanomien tärkein kirjoitus, Juhani Turusen artikkeli Auschwitz - ihmisten tuhoamistehdas julkaistiin torstaina 27.01.2005 - joka on maailmanlaajuinen päivä: tasan 60 vuotta sitten 27. tammikuuta 1945 puna-armeijan rintamalinja saavutti Auschwitzin.

He löysivät vain 7000 huonokuntoista vankia, kerrotaan teksti-tv:ssä, ja Pohjolan Sanomat listaa kammottavasti:

"noin miljoona pukua, takkia ja leninkiä, kasoittain kenkiä ja seitsemän tonnia ihmisten hiuksia.".

Toisessa tekstitelevisiossa jatketaan: "Natsien kuuluisin tuhoamisleiri".

Vietämme siis vainojen uhrien muistopäivää.

Eilen tuli televisiosta Schindlerin lista, ja vaikka se on vain Spielbergin filmaama ja aiheesta saa niin helposti koskettavan löllölällön höttösen että silmämunien kyynelkanavat toimivat kuin sprinklerit, niin homma taiteellisesti silti toimi.

Keskityn tilinpuutteen - heh taas mikä tahaton erhe alitajunnasta: TILANPUUTTEEN ja rahattomuuden [no sitähän se TILINPUUTE on] vuoksi

vain olennaisimmasta

kaunotar ja hirviö -tarinasta

rajaamaan kohteeksi

Hirviön

eli Amon Gothin aka Göthin aka Goethin jota näytteli erinomainen erin omainen Ralph Fiennes - piina taas kasvoillaan; ja Kaunotar oli hänen juutalainen piikansa.

Hirviö rakasti tai ainakin himoitsi Kaunotarta, mutta koska tämä oli kaunis juutalainen, niin häiriintyneessä miehessä risteili monenlaiset tunteet, jotka purkautuivat, ei tietenkään hellyytenä vaan sadismina.

Amonin toiset Kuanattaret - kirjoitin alitajunnan voitelemana automaattisesta haamuna: kuanattaret ts. sana kuona eli jäte, paska, roska oli kantasana, eikä kauno - aka rakastajattaret olivat karmivia:

Amon seisoo goottilaisen rakennuksensa balkongilla josta sattumanvaraisesti ampuu juutalaisia kuoliaaksi kuin riistaa.

Tämä ei ole kovin hiljaista hommaa, joten vuoteessa lojuva rakastajatar peittää tyynyllä päätään - ei siksi että haluaisi sulkea aistit todellisuudelta joka hirveätä sadismia, vaan koska siitä lähtee niin epämiellyttävä ääni, aivan kuin Amon kuuntelisi vastenmielistä jatsinvingutusta grammari täysillä.

Kun Amon osoittaa huoraan asettaan, niin tämä sanoo, älä ole lapsellinen.

Tämä pieni kohtaus kuvaa, miten absurdia maailma oli [on]. Kun Amon laittaa haulikon hyysikän nurkkaan ja kusee, niin tämä ase-penis -fiksaatio tulee ilmi vähemmästäkin.

Ja elokuvan huvittavimpia ja karmivimpia kohtia oli kun Schindler muistutti Hirviön nimen Amonin tarkoittavan Jumalaa, jonka jälkeen yksin huoneessa peilin edessä Amon katsoi leuka ylpeänä peilikuvaansa, ja harjoitti paljonpuhuvilla eleillä, miten hän olisi faaraona / jumalana armelias.

= > Lesley & Roy Adkins: Hieroglyfikirjassa kertovat Amonin tarkoittavan "salattua", "ja jumalan katsottiin olevan tuulessa liikkuva näkymätön voima. Alun perin jumalogdoadiin kuuluvana jumalana alkujumala Amon alettiin liittää hallitsevaan faraoon. 11. dynastiasta alkaen Amon oli Theban jumala, josta tuli egyptiläisten tärkein jumaluus. Kreikkalaiset samaistivat Amonin myöhemmin omaan pääjumalaansa Zeukseen."

Huvittava - miltei chaplin-mainen kohtaus jossa oli nopeita leikkauksia

=> Schindler istui erilaisissa asennoissa testauttaen useita konekirjoittajia - mitä nätimpi naputtelija oli sitä lähempänä herra istui. Jos neiti oli tanakampi ja veti sätkää, niin Schindler oli selkä tähän.

Hirveä oli myös kohtaus jossa keskitysleirien hökkelikerrossängyissä naiset puhuivat, kuinka natsit antavat palan saippuaa ja päästävät suihkuun, joista tuleekin tappavaa kaasua.

- Älä kerro kummitustarinoita, eräs äiti sanoo, ehkä siihen itse uskoen, mutta ainakin kainalossaan olevan tyttärensä kuullessa.

Eurodraama: Yli kaikkien rajojen on teksti-tv:n mukaan:

"Tositapahtumiin perustuva minisarja natseja vihaavasta italialaisnaisesta, joka yllättäen huomaa rakastuneensa saksalaiseen upseeriin toisen maailmansodan aikana. ".

Hupsista. Katso myös Night Porter, West Side Story, Believer, uusin farkkumainos tauotta pyörimässä MTV:ssä, ja muut Romeo & Julia -tulkinnat.

Myös Hämähäkkinaisen suudelma elokuvan sisällä kulkeva elokuva kertoo upeasta isänmaallisesta ranskalaisesta kabareelaulajattaresta, joka rakastuu veistoksellisen blondiin natsiin.

Joka kanava näyttää kuvia Auschwitz-Birkenaun leiristä, ja voimakkain niistä on vahva perspektiivinen kuva kuvattuina junankiskoilta jotka ovat aivan lumen peitossa - kuin kertoen että ennen tällä radalla kuljetettiin junalasteittain jatkuvalla syötöllä ihmisiä tuhoon, mutta nyt ei. Lumi on laskeutunut. Mutta miksi näitä kiskoja ei revitty irti? Se olisi ollut voimakas teko. Lopullinen.

Kuvat leikkautuvat ihmisröykkiöihin ja kenkäröykkiöihin. Joita ei erota toisistaan.

                                              Karmivaa oli kun tv:stä tuli pari tiimaa sen jälkeen Tales from the Crypt eli tarinoita kryptasta jonka vuonna 1989 valmistuneessa jaksossa The Rocky Horror Picture Show´n tyyliin näyttää vastanaineen pariskunnan joka keskellä pimeyttä rankkasateessa istuvat autossa, joka ei inahdakaan. Peggy nuori morsio on rakastunut, mutta sulhasensa on nainut hänet vain rahasta. Naiivia Peggyä näyttelee upea Amanda Plummer joka on tuttu suttuisen homssantuun ja/tai epäilyttävän / kummallisen naisen rooleista, kuten esimerkiksi hermostunut honeybunny kahvilanryöstäjä poikaystävineen Pulp Fictionissa.

                                                   Salamat säkenöi ja rakennus johon he pelastautuvat on miltei linnan kaltainen, mutta raihnainen, hylätty, pölyinen, jossa tapetit eivät pelkästään hilseile alas, vaan kuin suuri peto olisi raivoissaan kynsinyt jokaista seinää.

Mutta juuri ennen hääyön h-hetkeä Peggy pukeutuu mustiin hepeniin femme fataleksi muuttuen.

Ja aktin jälkeen pyöveli ottaa kirveen ja alkaa toimia, veri roiskuu silmittömästi. Mutta asetelma ei olekaan kuten totuttua.

Rinnastui hyväntekeväisyyskonsertti ASIA, jossa HIMin Ville Valo sanoikin, kuinka kornia on lausua Join me in death, kuole kanssani.

Mutta Ville puhua pajattaa niin nopeasti, etten kuule paljoakaan, varsinkaan kun pyyhin pölyjä nuorisotalon korona -pelipöydältä. Minulla oli tv auki samalla, kuuntelin konserttia. Mutta sitä Valo tarkoitti, että tarvitaan ironiaa, että jaksaisi. Ja onhan tämä konsertti jossa on maamme parhaimmat ja tummanpuhuvimmat nuoriso-esiintyjät, mm 69 Eyes jonka Lepakon keikasta on kulunut aikaa. Aiemmin viikolla 69 Eyes voitti levyraadissa - tämä on ennen kuulumatonta! Varsinkin kun muistaa 80-luvun Levyraadin jossa Pirkko Liinamaa sanoi Lords of The New Chruchistä - niin mitä?? Tai onko sillä mitään väliä?

Eihän täällä ole nuoriakaan. Ennen pelkkään hiihtoon keskittynyt jaosto ei vieläkään halua kuulla puhuttavankaan kulttuurista, ja onkin antanut keski-ikäisille ja varttuneemmille kävelysauvat. Suksiin ei ole varaa, eikä nuoriin, ja kaikkein vähiten sylkäistävään sanaan, kulttuuriin. Joita ei edes ole.

                                Tunnen olevani kuin venäläinen lautanvartija jolla on lautanvartijan ammatti - vaikka lautta on viety, ja vedet valjastettu tai kuopattu, palaan ahkerana vartiopaikalleni. Hiiuulihei.

                               Televisiosta tullee myös Pojkarna från Buchenwald suomeksi Buchenwaldin pojat joka kertoo selviytyneistä pikkupojista, jotka kertovat kun numerosarja tatuoidaan käteen ihminen ei ole enää ihminen, vaan numero.

Dokumentin nimi kytkeytyy minun mielessäni yhteen Ira Levinin teoksen Pojkarna från Brasilien kanssa, Brasilian pojat. Mikä lienee tarkoituskin..

Kaikkein puhuttavin natsiaiheinen elokuva on tällä hetkellä Perikato ( Der Untergang, 2004) - juuri tuo filkka jossa Bruno Ganz näyttelee hirviötä, näyttelemättä hirviötä. Hänen roolinsa on Adolf Hitler.

                                     Sekä Bruno että Tobias Moretti ( esittänee Hitleriä Heinrich Breloerin tulevassa Albert Speeriä valottavassa Paholaisen arkkitehti -elokuvassa, en tiedä pyöriikö se jo ) kuuntelivat haastavaa rooliansa varten kuuluisia suomalaisia nauhoja joissa Hitler puhuu tietämättään, että nauhoitus pyörii.

Huvittavaa - ostanko lomapassin lisäksi Hitler-passin*? Meinaan, elokuva-arkisto myy niitä.

Miltä näyttäisi Hitler skräpbok, siis ei leike- vaan roskakirja:

" Hitler oli oman itsensä parodia. "

- Daryl DeBell

" En ole koskaan ollut hulluna Hitleriin. "

- Mel Brooks

" Hitler oli paras koskaan näkemäni näyttelijä. "

- Charlie Chaplin

Groteskit käännökset kirjailijan yllä oleviin lauseisiin.

Kuinkas ollakaan herään aamulla, olen virittänyt tv:n aukeamaan tiettyyn aikaan, ja jos en näe, niin ainakin kuulen uutiset ja elokuvien [ joita en koskaan tulisi näkemään ] ensi-illat,

useammasta maasta.

Niin ollen vastaanottimessa Asko Alanen ja Mikko Kivinen puhuvat aamutuimaan Hitchcockista, hänen naiskuvastaan ja muusta mukavasta kuten Psykon suihkukohtauksesta, ja sen aloittaman naisvihan analysoinnista. Koska veitsellä tehty suihkumurha oli ainoa lajissaan, ja kun naispuolinen päähenkilö kuolee kesken filmiä nojaamatta "sankarin" olkapäähän kukkia keräämättä ja kävelemättä auringonlaskua kohtiin kuten utopioissa ja mainoksissa, oli se aika tälli.

Tapetilla on mm näytelmä Hitchcock ja blondi,

ja oion tässä muutamaa aikakausien muuttamaa käsitystä:

50-luvun ja nykyajan idiootti siis bimbo joka on vaalentanut päänsä ja haluaa kaikessa vain miellyttää miestä - ei omista kunnianhimoa tai itsekunnioitusta. Kun taas 30- 40-luvun film noirin vaaleaverikkö huiputtajien roolit ja glamour-tähdet vahvat naiset vahvat roolit. Kun 40-luvun lopulla sanottiin kauniista aikuisesta naisesta nimitystä "tyttö" se tarkoitti seksikästä naista. Kun nyt aikuista naista tytötellään on sekin aliarvioimista.

                                    Palatakseni alkuun => nimitykseen Hitchcock ja blondi - joka oikeasti pitäisi olla Hitchcock ja vaaleaverikkö jotta saisimme sen oikean aikajanaan kun nykykielen blondi on yhtä kuin aivoton avuton bimbo joka on maalannut tukkansa vaaleaksi vain miestä miellyttääkseen, joka on tyhmä, ilman mitään kunnianhimoa, tuommoinen karsea marilynmonroe -teeskentelijä

- on muuten ällöttävä vanhan ajan mainos jossa mainostetaan tenuille ja autoilijoille mitä se on pakkasnestettä => hyvin vähään pukeutunut blondi bimbo istuu avuttomana autossa ja itkee, mutta "onneksi" vanhempi karvalakkinen siis talviaikaan järkevästi puettu mies tulee apuun ja antaa lasolia ja "hauskaksi" lopuksi puristaa autoa peräpeilistä vai oliko se takavalo. Että mies kokisi, että häntä "tarvitaan".

 

                         80-luvulla sanottiin vaalee koska teos Iso Vaalee oli pop silloin. Samalla aikakaudella Hanoi Rocks lauloi unelmanaisestaan "dirty blonde on red corvette" tuhmasta vaaleaverisestä punaisella amerikanraudalla, Gary Holtonille myös se oikea oli lauluissaankin sinisilmäinen ja vaalea [ ja näitä ruotsalaisia lentoemäntiä hän iskikin ihan kiitettävään malliin näytellessään antaumuksella häntäheikki-Waynen roolia Näkemiin vaan, muru! -sarjassa joka siitäkin huolimatta on Brittein saaren parhaimpia huumorisarjoja ], ja Eloveena-tyttö on aina koristanut puurohiutalepaketin kylkeä - myös rodunjalostuksessa on käytetty Eloveenan kuvaa, tuota Suomi-neidon, ja Ansa Ikosen [ joka on aika Madonnan näköinen ] hoikkaa välimuotoa, jolla on kansallispuku ja paksut palmikoidut vaaleat hiukset.

Koska natsien mielestä "arjalainen" rotu oli niin kaunis ja tahraton sinisine silmineen ja aidosti vaaleine hiuksineen... Mutta miten "arjalainen" muuttui blondiksi, kun arjalaiset tulivat alun perin Intiasta, joka ainakin minun tietojeni mukaan aina olleet enemmänkin tummaa kuin kalpeata rotua. Ovatkohan natsit erehtyneet, taas? Kun värjäsi vanhaan aikaan hiuksiaan niin sai valita onko platinablondi jne. Mikähän on seuraava nimitys? Täällä sanotaan valkea ko naurispieru.

Olisiko naurispieru sopiva nimitys? Muistin muistiinpanoja joita luin aiemmin, kun juutalaiset tytöt värjäsivät hiuksiaan vaaleiksi, etteivät he jäisi kiinni.

Niin ehkä Alfred käytti Hitchcock ja vaaleverikkö teeman mukaan vaaleaverikköä siksi, että tämä oli tarinan tärkein henkilö, olkoonkin hän jalustalle nostettu viileä nainen, kuten Poella se kuollut, jumaloitu nainen sekä nukkuva Prinsessa Ruusunen, mutta silti vaalea nainen oli toimija kuten Takaikkunassa, ei mikään passiivinen, typerä bimbo jota hahmoa markkinointiin "komedioissa", jossa miehen kirjoittamana ja miehen kuvaamana naisen käytös oli naurettavaa.

Ennen kaikkea hänen vaalea naisensa erottautui muusta taustasta - samaa tekniikkaa käytti Enki Bilal skifi-sarjakuvissaan jossa vaalea nainen hohtaa loan keskellä kuin tuomiopäivän vakava Lucia-neito. Naisen on selkeästi erottuttava, koska kaikki muu on taustaa, mattoa, vähemmän tärkeätä. Mestariohjaajan miesroolit puolestaan vaikuttavat taustamatolta, statisteilta, staattisilta - ikään kuin mies amerikkalaisessa elokuvassa vaikkapa 50-luvulta lähtien ei saisi näyttää eikä omata tunteita - Johnny Deppiä ja Woody Allenia lukuun ottamatta.

Hauskaa on bongata kuinka hitchcock -maista viileän vaalean naisen myyttiä käytettiin mainostaessa [muistaakseni kirpeän piparmintun makuisia] makeisia: olemme klaustrofobisessa toimistossa, jossa keskipisteenä on noin 40-luvun harmaaseen kävelypukuun pukeutunut viileä blondi tukka tiukasti nutturalla. Mainosmaailma ryöstöviljelee alitajuntamme myyttejä. Ja peilaa pelkoja.

                                               Miksiköhän miehisyys on sitä, että mies saa olla miten lystää, ja antaa karvojensa rehottaa,

kun taas naiseus pitäisi olla teeskenneltyä "naisellisuutta" aka avuttomuutta, kuin myös pakollista kauneutta jonka on tultava purkista, ja kaikki karvat pitää nyppiä ja ajaa;

"naiselliset" vaatteet ovat itse asiassa järjettömiä, kenkiä joilla "kävellessä" nilkka murtuu toistuvasti, ja joilla ei pääse siis karkuun ahdistelevaa miestä, ja minimaallisia vaatteita joissa paleltuu. Yms. typeryyttä. Typeryyttä!

Ei siitä ole niin pitkä aika kun tarvitsimme karvoja, ja olimme apinoiden jälkeläisiä.

Kuinka nerokkaasti joku sanoikaan, että myös naiset ovat apinoiden jälkeläisiä.

Ja minähän pukeudun miten haluan, mutta aina lämpimästi. Välillä korkokenkiä, välillä semmoisia joilla voi kävellä. Tilanteen ja halun mukaan. Koska en seurannut muotia, niin muoti seurasi minua. Välillä röyhelöhihoja, välillä laamanvillaa.

Onhan meillä, sukupuolilla, tässä lääniä toimia yhdessä, teeskentelemättä. Se oli hyvä että Z:llä oli oma siipensä kuin minulla omani. Eivät ehtineet mennä sukset ristiin. Ehtineet? Miksi minä puhun kuin se olisi jo ohi? Ja miksi minä puhun ääneen?

 

*

" En ole koskaan ollut hulluna Hitleriin. "

 

sanoo eräs kaikkien aikojeni suosikkini Mel Brooks nimittäin Nancy Shuten tekemässä haastattelussa, ja jatkaa diktaattorien voiman piilevän siinä, että he viettelevät yleisöä.

Mutta jos diktaattorit asetetaan naurunalaisiksi, se lyö heiltä pallin* alta, näyttää heidät kaikessa kaistapäisyydessään, naurun voimalla. Brooks itse, vakavasti puhuen, tai miten komedian tragediasta erottaa, rautakangellako?

… niin Brooks itse ei nähnyt keskitysleirejä Euroopassa II maailmansodan aikaan palveltuaan armeijassa, mutta hän näki sen sijaan pakolaisvirtoja, jotka näkivät nälkää. Se oli kauhua.

Ainoa keino kauhuja vastaan taistellessa Brooksilla on äly, ja nauru. Ja mikä tärkeintä, se on sosiaalista.

* = Hitlerillä oli kiveksistä kuulemma vain se toinen.

* artikkelin suurpiirteinen käännös kirjailijan.

 

 

                       Chaplinilla ei suinkaan ole monopoli tehdä komediaa suuresta tragediasta, Brooks saa tehdä sen myös, samoin Roberto Benigni (Kaunis elämä, 1997).

Toisaalta The Night Porter toi keskitysleirin sadismin parisuhteeseen.

Ihmettelen, kun kuulen kuinka nykyajan friikkishow´sta kuuluisimman eli talkwhow´n juontajan ja myös amerikkalaisen poliitikon Jerry Springerin miltei koko lähisuku murhattiin keskitysleireillä.

Tästä joku ämerikkalainen irvileuka voisi laukaista jotain jos suomea osaisi sen verran.

*

Goottilaisena pikanttina: näytelmää esitetään upeassa teatterissa nimeltä The Drury Lane Theatre Royal, jonne väkeä on lappanut esityksiä katsomaan jo vuodesta 1663 lähtien, mutta mikä mielenkiintoisinta, teatterilla on oma kummituksensa Man in Grey, kuten häntä kutsutaan, tuota miestä harmaissaan... Hänen kroppansa on löytynyt vuonna 1840 seinien välistä, mutta spirituksensa jaksaa yhä kiertää. Ja pitäähän jokaisella arvonsa tuntevalla, vanhalla rakennuksella oma henkensä olla... Lukemattomat todistajahavainnot kertovat tämän aaveen olemassaolosta, kookkaalla kummituksella on harmaa viitta..

Miksi mennä merta edemmäs kalaan ja katsomaan ihanata Oopperan kummitusta, koska täällä se on omasta takaa, aitona... Toisten tietojen mukaan vuonna 1850 löydettiin kunnostusten yhteydessä miehen luuranko jolla oli tikari kylkiluittensa välissä. Ehkä hän ei saa rauhaa?

Toisaalta eräs teatteriin liittyvä vastenmielinen true crime tapaus:

Näytöksestään Yksi lensi yli käenpesän kiirehtivä pääosanesittäjä ihastuttava mantelisilmä Christian Slater saa sivukadulla puukosta iskuja, muttei loukkaannu sen vakavammin, onneksi. Oliko se joku hurahtanut fani joka Love You till Death?

Ø moni lappilainen kirjailija palaa traumaan, historiaan jolloin saksalaiset tulivat tuhoamaan Lappia, jolloin joka toinen kotirouva oli irvokas kuin Eva Braun, => katso vaikka elokuva Pojat sekä lue Ahti Taponen: Messias (WSOY 2004). Pohjoisessa traktorimallia nimeltä Braun sanottiin yleisesti Hitlerin huoraksi....

Natsit eivät ole kauhuelementtinä pelkästään inhoja zombie-hahmoja, vaan osa lähihistoria mustia sivuja.

*

Kaikista parhain teatraalinen ts. teatterissa toimiva jippo oli siegheilittävä kökkö pulu. Taisi olla Aadolf nimeltään, tuo Hitler -fanaatikon rakkain lintu. Se kuului tietenkin saksalaiselle höyrypäälle Franz Liebkindille jonka humoristinen nimi tuplaten väittää olevansa rakas tai ystävällinen, mutta jumaloi kolmatta valtakuntaa ja sen keilahahmoa. Anteeksi, keulahahmoa.

Franz on kirjoittanut mauttomista mauttomimman käsikirjoituksen nimeltään Kevät koittaa Hitlerille. Tämän tekstin avulla tuottajat ajattelevat tuottaa maailman huonoimman näytelmän jota esitetään hädin tuskin viikon verran, tai loppuukohan se yhteen iltaan. Näin ollen ennakkoon miehenkipeiltä, rikkailta mummeleilta kerätyt ennakot, lue: rahavirrat, jäävät tuottajan hyppysiin..

*

Toinen naurettavin [tarkoittaen tässä verbiä joka sai aikaan pisimmät, aidot naurut yleisössä] elementti oli Kevät koittaa Hitlerille näytelmään maailman huonoimmaksi ohjaajaksi houkuteltava maailman huonoin ohjaaja [ei, hän ei ollut Ed Wood].

Tuo dramaattinen, tukeva ja poliittisesti epäkorrekti tuulihattu ohjaajan kuvatus oli täydessä drag -tällingissä lukaalissaan, jossa palvelijansa yritti varastaan show´n - tämän hössön homon kulisseihin poistuminen kesti varmaankin usean minuutin ajan. Miekkonen oli muuten jo poissa näyttämöltään, muttei malttanut kokonaan poistua, vaan verhona takaa pelkällä kädellään näytelleen - esteettisellä eleellään - lintua, vai oliko se sittenkin natsitervehdys? Carmen Ghian (!) roolissa oli loistava hysteerisen homon ennakko-odotuksilla pakattu James Dreyfus, joka on samaa roolia sutjakkaasti vetänyt mm sarjassa Gimme gimme gimme ja yhdessä poliisisarjassa.

Jokunen katselija arvioi yleisön laulavan yli-innostuneesti liian usein ja liian turhalle - siksi hän arveli joukossa olevan paljon amerikkalaisia.

Päärooleissa näyttämöllä eivät olleet enää Leo Bloomia esittävä kuminaama tai paremminkin sementtinaama Lee Evans eikä Max Bialystockina Richard Dreyfus, joka muuten näyttelee professori Max Bickfordia) Sydänten akatemiassa vai mikä se oli, jossa eräässä jaksossa syvennyttiin niin ikään juutalaisten kohtaloon - kuinka eräs vanhempi nainen palkittaisiin suureellisesti koululla, mutta koko ajatus herätti vastakaikua - olihan nainen yksi heistä joka ei suonut suojaa Euroopan juutalaisille, jotka yrittivät rantautua amerikkalaisiin maisemiin. Oliko nainen syypää näiden käännytettyjen juutalaisten kohtaloon, keskitysleireille? Vai näyttelikö Richard Dreyfus ollenkaan tuota Bialystockin roolia? No ei kai.

Ø No näytteli sittenkin, alun perin, mutta näkemässäni musikaalissa oli Leo Bloomina oli John Gordon Sinclair ja Max Bialystockina oli hersyvä Fred Applegate (jonka paniikointi on tuttua mm filmatisoidusta musikaalista Birdcage, ja olihan hän Sinkkuelämää sarjassa yllättäen heteroavioliiton satamaan gayista gayein purjehtija..)

Koreografia on täydellistä, kaikki kimaltaa, ja jokainen paljetin loiste on tarkkaan mitoitettu. Mummelit aerobikkaavat rivakasti rolaattoreilla rakkauden- ja erotiikan kaipuussaan. Kaikki mummot eivät saa edes nimiä, vaan yksi heistä, siis rahoittajista tunnemme vain nimellä

Syleile minua, kosketa minua...

Huvittavaa kyllä produktion saama kritiikki kertoo se olevan näpsäkäimmän musikaalisen komedian ikupäivänä...

Kuinka hassua olisi jos roolipuvussa [hakaristi hihamerkkinä] astuisi vahingossa kadulle.

Kun Sid Vicious piti t-paitaa, jossa komeili hakaristi rottweilerin kokoisena, niin kaikki tiesivät että se oli Sid, että se oli punk, asennetta viddu, bollocks. Koska oikea punk oli nihilismiä joka ei tehnyt kompromisseja.

Toisaalta jossain dokumentissa joku japanilainen punkkari hakaristi-paidassa ei tiennyt mitä kantamansa symboli tarkoitti.

Voiko niin olla? Vai onko se nykyajan nihilismiä?

*

 

                              Mein camp!

 

Sujahdamme sisään teatterin punaisen punaisen sametin pehmeyteen.

Mel Brooksin Producers eli Kevät koittaa Hitlerille alkaa. Vihdoinkin tämä musikaali on saapunut Lontooseen Broadwayltä. There´s no business like Mel Brooks´ buzyness.

Tämä herra osaa marssittaa valokeilaan housut nilkoissa mautonta ja glamoröösiä banaaliutta, jolle voi helpottuneesti nauraa. Sukupuoliasioille naurava huumori toimii joka manterella - lukuun ottamatta Talebaniaa ja Vatikaania.

Alamäkeen viettävä, epätoivoinen, pyylevä näytelmätuottaja Max Bialystock huijaa verenpaine poksahdellen Auervaaran ja Kreivi Lindgrenin tavoin vanhoilta naisilta rahaa lirkutellen, ja muutenkin parastaan pannen..

Huumoria lisää se, ettei tuottaja ole enää nuori, kestävä, hoikka tai tuuheatukkainen, joten hän todellakin joutuu uhrautumaan taiteen - tai rahan - tähden. Sadismi, itsekkyys ja ahneus ovat teeman toinen nimi. Saako itseltään varastaa? Brooks varastaa letkautuksia aikaisemmistaan tuotoksistaan kuten heiton It´s good to be a king, on kivaa olla kunkku.

Spektaakkeli paljastaa muuten Hitlerin toisen nimen... Ha ha.

Vuonna 1968 valmistuneessa elokuvassa jo vanhentuneet painotukset - bimbo- ja camp-homot -gagit - on muokattu tässä näytelmässä toimivimmiksi. Ruotsalainen blondi sihteeri Ulla fleksaabiline kuuden peninkulman paljaine säärineen tuntuu joka asennossa kirjoituspöydällä pyöriessään muodostavan liikkuvan hakaristin.

=> Naisten paljaat sääret muodostavat musiikkivideoissa selkeän, sirkkelin kaltaisen, ikuisesti jauhavan hakaristin *. Ainoa pettymys onkin, että elokuvaversion hienoa kohtausta jossa ss-naiset tanssivat cancania [ = > Marilyn Manson versioi kohtaustaan mOBSCENE videossaan ] ei musikaalissa tullutkaan.

* = Katso vaikka netistä Ozzyfest -kiertueen kuvia Marilyn Mansonin lavaspektaakkelista, jossa katkaistut naisten sääret ovat polttopisteessä.

Ø Ranskalainen Jacques Offenbach sävelsi tunnetuimman cancanin [ kevyeen ] oopperaansa Orfeus Manalassa ( Orpheus in the Underworld, 1858 ), irvokas "tanssi" on tuttu mm. Moulin Rougesta, tarkoituksena on naispuolisen tanssijan itsensä kiduttaminen ja nöyryyttäminen, ja vartalonsa maksusta paljastelu miespuolisille katsojille, sama aihe toistuu nykyään kuvioluistelussa ja osin vanhan ajan sirkuksissa. Cancan vaati ihmishenkiä, muista vammoista nyt puhumattakaan.

*

Vaikka alkuperäisessä elokuvassa oli ylittämättömät roolisuoritukset täydellisenä esemblenä - Zero Mostel Maxina, Kenneth Mars Franz Liebkindinä ja tietyntikin mieletön Gene Wilder, jonka hiljaisen nerouden huomaa vasta kun näkee jonkun toisen hänen roolissaan sekä pakkomielteisine että perverssin fetisistine unirätteineen häröilevänä rehtinä, selkärankaisena, viattomana & virallisena tilientarkastajana (! tsoukki jo sinänsä ) Leo Bloomina - ei teatteriversionkaan roolimiehitykset ja -naisitukset ole suinkaan surkeita.

Piippuhyllyllä istuessaan näkee näytelmän kokonaisuuden - tv-ruutu voi taas näyttää minimaalisen kasvojen värähdyksen. Kun Conan O`Brien haastatteli Wilderiä, oli se maaginen hetki. Peikkomainen, liiankin rennosti pukeutunut Wilder tuntuu kuuluvan jonnekin muihin taajuuksiin verrattuna nykypäivän ""näyttelijöihin" jotka puheohjelmissa ramppaa buukkaamassa uusinta floppiaan loputtomasti. Wilderin silmät tuntuvat tuikkivan ylimaallista riemua, jossa suru häivähtää. Paras hänen rooleistaan on kuitenkin Victor Frankensteinin rooli. Hän ei voittanut sivuosastaan Oscaria tuosta Bloomin roolista, mutta koskakos ne palkinnot on oikeille näyttelijäsuorituksille menneet. Producersien kässäri taisi saada pystin. Itse Broadway-musikaali sai vähintään 12 pystiä New Yorkissa / Tony awards.

*

BBC Worldin viimevuotinen omaelämänkerran julkaisun jälkeinen Wilderin haastattelu on syvällisempi - ja antaa ymmärtää, kuinka suuri tragedia onkaan suurten komediallisten t. tragediallisten [ = joskus vaikea erottaa ] kirjoittajien, kuvan tekijöitten, laulajien, ohjaajien, näyttelijöitten pohjalla - joita ajattelen olevan Chaplin, Frida Kahlo, Roman Polanski, Judy Garland, Billie Holiday, ja Gene Wilder.

Lääkäri sanoi 8-vuotiaalle Genelle, ettei saa koskaan riidellä äitinsä kanssa koska se voi viedä hänen henkensä. "Yritä saada hänet nauramaan. " Tämä kommentti, kenties teki Genestä suuren koomikon. Äitinsä oli siis vakavasti sairas, hän kärsi joka ikisenä päivänä. Saako nuori poika Gene pitää hauskaa samalla kun kotona äitinsä on tuskissa?

Raffi suomennos kirjailijan.

*

DARK ROOM DARK ROOM

Hitler huutaa videollani niin että kristallikruunut helisevät.

Kuinka traagista olikaan kun Ernst Lubitschin hillittömän komedian Ollako vai eikö olla - kuvausten jälkeen naispääosan esittäjä Carole Lombard kuolee lentoturmassa vuonna 1942.

Mel Brooksin samannimisessä hulluttelussa vuodelta 1983 - ehkä se oli meille ensimmäinen natsielokuva, tietysti Anne Frankin päiväkirjan ja Diktaattorin jälkeen - naispääosaa esittää Anne Bancroft joka Miehuuskokeessa ( The Graduate, 1968 ) paljastaen säärensä riisui silkkisukkaansa, sukkanauhansa vai oliko se korsettinsa - tai ainakin antoi niin ymmärtää - sanoen I´m not tryin´ to seduce you, jonka lauseen George Michael iski suoraan levyllensä Too Funky.

Kun kelaa takaisin klassisen kauhu/inhoelokuvan Pelon kasvot (Peeping Tom, ohj. Michael Powell 1960) syitä, mikä teki tässä kuvitteellisessa tarinassa miehestä murhaajan - joka murhatessa halusi kameralleen tallentaa kuoleman sellaisenaan - kuolevan viimeiset ilmeet - olikin lapsuudessaan pikku poika jonka valokuvaaja-isä lukitsi pimiöön.

Vai oliko isä kuulu psykiatri joka teki pojastaan ensisijaisen, luotettavan koekanin?

En ymmärrä - siis ihmittelen ihmettelen - miksi nykyaikana tai milloin se oli, 1990-luvullako, kun ihmiset ihmettelivät, miksi nykyaikana nämä professorit ja tutkijat vääristelivät tilastoja pienimmiksi, ja vähättelivät holokaustia. Ettei sitä olisi ollut olemassakaan!!

Mutta ettekö te ihmettelijät muista, kuinka professorit, arkkitehdit, tutkijat ja lääkärit olivat ennenkin osa natsien verkkoa...

Että miksi sivistynyt, koulutettu ihminen valehtelee ja vääristelee historiaa 1990-luvulla.

Mutta siellähän he, kollegat, yhtä "sivistyneet" istuivat Nürnbergissä kuin kanat.

Kuinka tuon taidekoulun on täytynytkään miettiä, ja tuntea syyllisyyttä, mitä olisi jäänyt tapahtumatta, jos pikku pirpana Adolf-poika olisi hyväksytty opiskelijaksi.

*

Yötuimaan tulee elokuva The Believer - täynnä vihaa jossa viehättävästä, ja älykkäästä juutalaisesta pojasta tulee karismaattisesti puhuva uusnatsi. Nuorena poikana hän on tavallaan kuin Victor Frankenstein - älykäs ja kunnianhimoinen poika, joka siekailematta haluaa tietää lisää, eikä kunnioita vaan kyseenalaistaa auktoriteetteja joidenka tietää olevan väärässä / heikoilla jne. Nuorukaista näytteli erinomaisen kuvauksellinen Ryan Gosling - kummassakin roolissaan - tuskaisine silmineen. Mutta onko juutalaisena uusnatsina oleminen uusnatsien joukossa kiikun kaakun, lampaat suden vaatteissa - käykö Boys don´t cry -syndrooma? Kauhua lisää tieto elokuvan perustuvan 1960-luvun tositapahtumiin.

*

Pyhä kolminaisuus: äiti, lapsi ja napanuora

Minä olen aina graafisesti, ja kenties abstraktistikin ajatellut Psykon goottilaisen komean talon rumiluksen olevan äiti ja piskuruinen motelli on lapsi, ja tuo kiemurteleva väylä, pikku polku ylämäkeen on napanuora, joka vielä on ja pysyy. Miksi tuo synkkä talo on niin pelottava? Koska näemme sen väärästä kulmasta, se on ikään kuin kääntämässä meille selkänsä, ja palaamassa hirviöiden antiikkiselle seudulle.

Evil Dead filkassa on pikkuruinen maja joka voi olla tuo "äiti" ja aivan terassilla seinän vieressä on raskasta tekoa oleva jykevä istuinkeinu "lapsi" joka kuitenkin itsekseen jyskää seinää vasten vaikkei tuule, ja pitäisi aikalailla myrsky olla, että se noin jyskäisi. Tai tuo jyske on paluuta "napanuoraan".

*

Jos maalle haluat mennä sä nyt niin takuulla..

Päivä Alasalmen viides romaani Metsäläiset ilmestyi uuden vuosituhannen koitettua, napakasti vuonna 2000. Paljon se sisälsikin ajan ilmiöitä - vaakakupissa killuivat oikeat, "pehmeät" arvot. Susipari Salla ja Ilkka - kuten ennen vanhaan sanottiin yhdessä asuvasta heteromiehestä ja heteronaisesta jotka eivät olleet laillistaneet parisuhdettaan maistraatissa, olivat näin ollen siis naimattomia, eivätkä ajelehtineet avioliiton karikkoisessa satamassa ennen muinoin ja vieläkin vanhanaikaisten ts. ahdasmielisten mielestä elivät synnissä. Itse asiassa he ovat naimisissa mutta Alasalmi kuvaa miten pikkupaikkakunnalla juorut leviävät, eikä niiden tarvitse koskaan kohdata totuutta. Kirjan takakannessa heidät esitellään yhteen niputettuna lyhyesti käsitteellä " vihreä nuoripari". Mitä vihreätä he tekevät? No muuttavat unelmansa todeksi ja muuttavat syrjäseudulle, sopivasti tyhjentyneelle kansakoululle jonka useassa huoneessa on vihdoinkin aikaa, tilaa ja inspiraatiota harrastaa mm käsitöitä jotka tuntuivat kadonneen kaikkialta, sekä tehdä oikeata työtä etätyönä.

Kova remontti on tosin tehtävä ensin, ja tutustuva kyyräileviin naapureihin. Sielläkään maaseudulla paikallisväestö arvostelee vihreitä arvoja ja kaupunkilaisuutta. Arvot törmäävät. Mutta mikä tästä tekee gotiikan helmiä? Alasalmi on luotettava ihmisen pimeän puolen kaukoluotaaja, ja groteskin tekstin kirjailija. Jokainen luku alkaa goottilaisin vanhan ajan fontein painetuin ahdistavin ankaria, ja totisista totisin nuhtelevia kansan "viisauksia" joita ennen kirjailtiin seinätauluihin ja tyynyliinoihin. Ja laitettiin näkösälle.

Nämä " neuvot " kehottivat tai oikeastaan rehellisesti sanottuna pakottivat sekä talossa asujan että kyläilijän huomaamaan, mitä arvoja täällä pidetään arvossa. Se kertoo täysin ilottomasta, ahdistavasta elämästä, aivan kuin kukaan ei unelmoisi ja toteuttaisi unelmiaan. Kaikki pitää olla synkkää, ja kaikesta pitää saada rankaisu. Huvittavaa kyllä syrjäseutujen elämä ei ole tietenkään niin idylliä ja hygieenistä, ei lakia noudattavaa eikä suinkaan tasa-arvoista eikä missään nimessä nuhteetonta ollut: väkivalta, pedofiilit, mielisairaudet, piikojen pakotus prostituutioon, lehtolapset ja lattian alle haudatut ei-toivotut äpärät - heistä kaikista vaiettiin. Vaikka kuinka kirjailtiin seinille kaiken kansan luettavaksi ja veisattavaksi taikauskoisia lauseita suojelevista enkeleistä niin silti mies roiski siemeniä minne tahansa pääsikin aitasta aittaan konttaamalla.

Minua oksetti.

Katson kirjan kantta: siinä on maalaus, jossa ei verenpunainen vaan punamullan värinen naismetsästäjä kantaa jousta. Hän on Astuvansalmen kuuluisasta kalliomaalauksesta, ja tuon naisen varjo jatkaa matkaa kirjan kannessa miltei reunojen yli paisuneena. Näen selkeän kaaren, en pelkästään jousen, metsästysvälineen kaarta, vaan myös sateenkaaren, ja symbolisen kaaren naisen elämästä, alkaen vahvoista esiäideistämme jatkuen tähän päivään. Se on kuin haaste - ei emme halua ketjun katkeavan. Vai joko se yksi sukupolvi - tai sukupuoli - sitten katkesi??

Alasalmi ei epäile iskeä hermoon, antaa mädän pärskyä ja kaivertaa suomalaista sielua moralla, ja viskoo jälkeiset pirtinpöydälle. Hän ei siis lakaise maton alle.

En ole koskaan sietänyt Tuulenviemää elokuvan "miehiä." Mutta se talo!

= > Helen Taylor: Tuulen viemät, Vastapaino 1992.

Taylor on Amerikan kirjallisuuden vanhempi lehtori. Tässä kirjassa perehdytään syvemmin aiheeseen joka on liian heppoisasti määritelty kravatti-miesten lukemattomilta tahoilta kevyemmäksi kuin onkaan..

Itse asiassa nero Tim Burtonin tuorein goottilaisanimaatio Corpse Bride ( 2005 )antoi vihdoinkin repliikille

"Frankly my darling i don´t give a damn"

jotakin järkeä.

Noin tuo sanonta pitää sanoa ja juuri tuon vuoksi...

Omaleimainen, riippumaton, turmeltumaton ja hauska Burton on luonut täydellisen, aistivimmaisen goottilaisen teoksen, joka pohjaa viktoriaanisen ajan kaksinaismoralismiin ja pakkonaintiin. Kukaan ei koskaan saa ketään jota oikeasti rakastaa, ja luokkayhteiskunnat on tiukasti rajattu. Miespuolinen päähenkilö Victor ei tiedä, kumpaa naista, morsiantaan, rakastaisi - elävää vai kuollutta? Ohjaajanero on onnistunut kauhuromanttisuuden kaksijakoisuuden detaljien kuvauksessa - oikea viktoriaaninen arki ja "elämä" on ahdistavan harmaata ja valjua, kun taas manalassa viini virtaa ja ihmiset ovat onnellisia.

Burtonin visio toimii joka tasolla, niin äänen, kuvan kuin sisällönkin. Leffan svengaavin yhtenäinen musiikkiesitys eli luurankocalypso suoraan manalasta toimii kuten entisen New York Dolls -vokalistin David Johansenin yhtä aikaa naiivi ja letkeän itseironinen esiintyminen keikarina nimeltä Buster Pointdexter, kuin Tom Waitsin myöheän mullanalaiset tuutujatsit ksylofonisooloineen. Päähenkilöiden unohtaa olevan nukkeja - niin suuri ilmeikkyys häilähtää niiden kuulakkailla pinnoilla - ja ääninä on vanhan brittikauhun koulukunnan Christopher Lee ja Michael Gough, sekä tietysti morbisen triangelidraamaan polttopisteessä kärsivät Johnny Depp, Helena Bonham-Carter ja Emily Watson.

En ymmärrä, miksi naisen pitää rakastua kiduttajaansa? Nigh Porter, My Fair Lady, Tyttö nimeltä Nikita... Tukholman syndrooma... Kävikö niin miljoonaperijätär Patty Hearstille?

*

 

                 Kärpänen

                                            - kun mieli jakautuu ja sokeria tekköö mieli

Lisäsin siihen alaviitteitä, Kärpäsen kaupunginosasta Lahdessa.

- Tematiikka: Mielen jakautuminen, jakautuminen, jakautuminen, jakautuminen.

- Kauhu- ja tieteiselokuvilta alkoi mennä hohto: oikeissa sodissa ja katastrofeissa tuli oikeat pelot.

- Oikean elämän hullut tiedemiehet suunnittelivat atomipommeja.

Itse asiassa Kärpänen elokuvassa tiedemies ei ole hullu eikä itsekäs, vaan hän suunnittelee kojetta jolla koko maailman saa paremmaksi: nälänhätä poistuu eikä kukaan koe enää puutetta kun valonnopeudella tavaraa siirretään pisteestä toiseen - ilman energiaa tai bentsiiniä. Vanhalla videokasetilla Peter von Bagh puhuu mukavia, aiheeseen liittyen ja 1950-luvun kylmän sodan aikakauden paranoiaa kaikuluodaten.

Kati Kovács julkaisi riemukkaan albuminsa Miestennielijäksi sirkukseen vuonna 2003 (Arktinen banaani). Se on kokoelma sarjakuvista joista osa on kirjoitettu ja maalattu vuosina 1993-2002, osa töistä on ennen julkaistu antologioissa ja lehdissä, ja osa on ennen julkaisematonta. Nam nam. Töitään Kovács kutsuu sarjakuvanovelleiksi.

Vuonna 1994 tehty Makkaramies tuo mieleen Reyesin mehevän Lihanleikkaajan. Niin-pä, naiset haluavat raavasta miestä. Mutta kun näissä teoksissa Miestennielijässä ja Lihanleikkaajassa lihakaupan konkreettisuus tai edes sen haju ovat sankarittariamme kiihottavia tai kiinnostavia. Se on seksuaalinen kimppu jossa mies ja nainen - salaisessa suhteessa - kohtaavat toisensa tasavertaisina, niin Peter Greenaway käytti Kokki, vaimo, varas, rakastaja elokuvassaan kylmähuonetta roikkuvine mätänevine raatoineen raa´an sadismin kidutuskammiona, jonne salarakastavaiset heitettiin "jäähtymään". Päivi Alasalmen Ystävä sä naisien romaanissa puolestaan hihhuli-saarnaja haisee raa´alta jauhelihalta pikaisen rakastelun jälkeen, ja päähenkilö epäilee onko hän läpeensä paha, siis mätä.

Kovácsin sarjakuvissa rakkaus saattaa muuttua groteskiksi, ja se on hyvin tuttua - kuinka hirviöksi mies paljastuukaan.. Hän maalaa meidän alitajunnastamme ja yhteisestä muististamme pelkoja, kuinka perhoset liikkuvat vatsassa, ja vapautuneina lähtevät lentoon - mutta sitten palaavat takaisin. Kuinka joku hirvittävä, surrealistinen tai absurdi piirre miehen vartalossa, teoissa ja / tai käytöksessä saa aikaan kylmiä väreitä koska tunnistamme tuon yliampuvan symbolin. Välillä tuntuu, että Katin minäkertoja ennen pitkää törmää sellaiseen räätäliin kuin Ed Gein joka oikeassa elämässä rapakon takaisella syrjäseudulla murhaamiensa naisten nahkaa uusiokäytti mm lampunvarjostimena. Samaa mm natsit ovat tehneet juutalaisten ihosta. Geinin tapauksesta sai Bloch kimmokkeen kirjoittaa Psykon jonka Hitchcock filmasi. Mutta Miestennielijä ei jää sormi suuhun, vaan toimii. Kun hän ystävättärensä kanssa tapaa kaksi kuumaa Gustavo -nimistä argentiinalaista latin-loveria vuonna 1997 valmistuneessa tarinassa, niin seksin melskeissä toinen Gustavoista katoaakin sankarittaremme ystävättären vaginaan [koska mies on siellä "käymässä mammansa luona"] kuin Pedro Almodóvarin tulevassa elokuvassa!

*

Kotkanpesä, suden kuoppa

Minä aloin tottua tähän hämärään, ja hajuun. Luola oli pesä, jossa pennut inisivät hellyttävästi, mutta määrätietoisesti, kuin hapuillen sanoja kielestä, joita en vielä tunne.

Mitä tapahtuu ihmisen vaatteille metamorfoosin jälkeen?

Hirveän hyvä sensuurin suhteen on kun Hulk muuttuu vihreäksi turboahdetuksi paisuneeksi hirviöksi [fallos -fakkiutuma??] ja vaatteet repeytyvät päältä aivan kappaleiksi, mutta juuri ja juuri peittävät strategiset platsit.

Leikkaushuoneessa kopioidut filminpätkät näyttivät kaikki samanlaisilta, hiljaisilta.

Leikkaisin tapainkasvatus-kuvia.

Paavi kättelee Mussolinia.

Jatkuvalla syötöllä kerrottiin natsien paenneen eteläiseen Amerikkaan,

mutta liikkuvassa kuvassa Evitan mies Juan Peron tarjoaa heille kättä.

*

 

                                   Kotoisa muumio...

Lukiessani Anna-Maila Ylimaulan romaania Viiriäinen sarkofagilla (WSOY 1998) pomppaan tuoliltani: yht´äkkiä kirjailija kirjoittaa Kemin vanhan kivikirkon kirkkoherra Rungiuksesta, jonka muumioitunutta ruumista siellä yhä pidetään lattialankkujen alla. Aiemmin, eläessään tämä herra sanoi:

jos minun sanani on totta, en koskaan mätäne.

Rungius on vanha tuttu - muumiovalokuvieni ja -juttujen osalta, ei aivan henkilökohtaisesti. Onhan hän ollut muumiona jo muutama sata vuotta. Tuntuu hauskalta ja samalta hirveältä lukea lapsuudesta tuttuja suullisia maagisia tarinoita painetuista lähteistä ja eritoten kaunokirjallisista teoksista.

Tai mikä yksinoikeus minulla paikalliseen makaaberiin olisi? Paikalliset pelottavat tarinat ovat kiehtoneesti jääneet mieleen koska ne ovat olleet aina totta.

Mutta netistä en löydä pätkääkään kirkkoherra Rungiuksesta, sen sijaan kirkkoherrojen xx kertoo useammat sivut.

*

Jemina Staalo: ROMANGOTH trilogian kuues osa / LOPPU

hypertekstuaalinen goottikyberkronikka dekadentista viehtymyksestä roteskiin

Miksi meitä tämä kiinnostaa, kauhu?

 


©2017 romangoth - suntuubi.com