Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Hirviöt, kaunattaret ja hullut tiedenaiset, Mengelen perilliset,

Monsters, Mad women in the Attic and laboratories, pretty faces goin´ to Hell, grudges, voices of Mengele, beasts,

    

Juicy Monsters DVD box with gorgeous old time horror movies published just after movie Van Helsing - just to show to young and paying audience those classic monsters... Which all are, in one way or another, included in Van Helsing...

 

For me this great, great obsessed actor Colin Clive was himself Jekyll & Hyde with his addictions… Colin was acting the role of Victor Frankenstein.

 

 

Monsters niminen kohtalaisen tuiki tärkeä DVD -boxi lanseerattiin markkinoille sopivasti Van Helsing elokuvan jälkeen

- josko nuori, maksava uusi asiakaskunta intoutuisi Van Helsingistä näkemistään monstereista niin, että heti ostaisi kaikki alkuperäiset Universalin elokuvat ja lisämateriaaleineen (mm patsaat ja haastattelut). Lisämateriaalien joukossa on muhevia muisteluita, mm perin - juomisensa kanssa. Nykyaikana moista ei siedettäisi - onhan näyttelijän venyttävä fyysisestikin mielettömiin suuntiin, ja tehtävä stunttinsa itse, että pääsee kehumaan - näytteleminen ei ole enää patsastelua kuten 1930-luvun joissakin, täysin studioissa tehdyissä, elokuvissa tuntui.

kiintoisa

                     Frankensteinin näyttelijä Colin Clive

                                                              itse oli

                                                   kuin Jekyll ja Hyde

 

saman manttelin alla 

 

Niin ikään rivien välistä ja välillä riveiltäkin on luettavissa, oliko Colinin Frankestein ja Karloffin hirviö saman miehen kaksi puolta - ohjaaja James Whalen persoona…

 

Minusta tällainen taiteilija - tuskainen, itseänsä kuluttava ja tuhoava egoistinen hirviö, joka antaa näyttämöllä kaikkensa, ja vielä sen yli, otsasuonet pullistuen, hurjaan Moolokin juoksuunsa itsensä reväyttäen, suurta taidetta tehden - on varsin kiintoisa. Olisiko hän huonompi taiteilija jos olisi kusisukka? Kun häneltä puuttuisi riivaus ja elämänkokemus, ja särö täydelliseltä pinnalta? Osaisiko hän eläytyä siten suureen rooliin keksijänä joka saa aikaan suurempaa kuin jumalat?

 

Onko lukija-katsoja itse hirviö, kun vaatii suosikeiltaan tätä? Tuhoamaan itsensä, mielensä, kehonsa, ja perheensä, jotta ylistäisimme?

 

James Whalen ohjaama, ensimmäinen Frankenstein joka välillä on kuin eurooppalaista taide-elokuvaa, [cocte]autistista sellaista, tai japanilaista teatteria - juuri Boris Karloffin selkeän elehtimisen vuoksi.  Ja vihdoin saamme kuulla aiemmin sensuroidun, ehkäpä elokuvan tärkeimmän lauseen, kun Frankenstein, onnistuttuaan, huudahtaa tietävänsä miltä tuntuu olla jumala! 

 

                      Yhtä hyvin hän voisi huudahtaa, miltä tuntuu olla nainen…..

 

Tässäpä motjakka aasinsilta kasari-elokuvaan Tohtori Jekyll ja Neiti Hyde,  jota kannattaa tutkiskella.

 

Tässä tohtorismies muuttuu litkun avulla Neiti Hydeksi. Huumoria revitään tutulla tavalla miehen pukeutuessa naisten hepeniin, jonka jälkeen hän joutuu noloon tilanteeseen. Emme ole lähelläkään Ed Woodin taidetta (Glenn or Glenda), vaan kai tutkailemme aikakauden pelkoja - sukupuolenvaihdosleikkauksia ja hormonien väärinkäyttöä. Samalla se käsittelee, tosin hutiloiden, sukupuolten tasa-arvon puutetta.

Ylen TV 2 on näyttänyt Frankensteinista version, joka on täysin mykkä juuri kun Colin Clive lausuu tuon maagisen lauseen - onneksi osaamme lukea huulilta....

 

Modernin kauhuelokuvan Anatomi 2 alussa sanotaan jumalan luoneen ihmisen, mutta tohtori Charles olisi luonut hänet paremmin, anatomisesti.

 

Futurama sarjassa, kuten jo olen tutkaillut, tiedemies julisti, miltä tuntuu olla koirien jumala.

 

By the way - Karloffin selkä leikattiin kolmesti elokuvan jälkeen - hän oli siis siviilissäkin yhtä karsittu ja kärsivä kivusta.... Karloff oli siviilissä lapsellisen, vähämielisen olion vastakohta: sivistynyt, koulutettu, sulava seuramies jolla on vangitseva katse. Hänet valittiin hirviön rooliin istuessaan brunssilla - kaikkein komeimmillaan, paras puku päällä....

 

                         Näkevätkö naiset hirviön puvun alle?

 

Saan ensi viikolla käsiini Gods and Monsters -elokuvan…… Jatkan uusia muistiinpanoja - kauheata tämä pikakirjoitus! Eihän tästä ota selvää --

 

                                             Gods & Monsters elokuva

                           (nimi tullee Frankensteinin morsian elokuvan

                           kohtalaisen taka kireän professori Pretoriuksen

                                          lauseesta joka meni suurin piirtein näin:

          uuden maailman jumalat ja hirviöt)

esittelee meille James Whalen elämänkerran tulkinnan. James Whale ohjasi ensimmäisen Frankesteinin, sekä Frankensteinin morsiamen  - ne parhaimmat, kestävimmät ja jäljitellyimmät.

 

Ohjaajaa näyttelee milteipä räätälintarkan mittatilustyön istuvuudella Sir Ian McKellen.

Rivin välistä ymmärtää, kuinka hirviö symboloi viatonta ulkopuolista, ja hyljeksittyä - kuin ohjaajaa itseään.

 

 

Vaikka ennen vanhaan elokuvabisneksessä kuka tahansa pani ketä tahansa halvemmalla - kunhan se ei päätynyt lehtiin (ja puhumattakaan roolituksista kuinka huoran temppuihin naisnäyttelijän oli polvistuttava, alennuttava).

      => katso vaikka hirviö-elokuvien kokoelmasta Muumio, jonka DVD -version ekstroissa upea ja temperamenttinen Zita Johann sanoo suorat sanat tuosta tekopyhästä kaksinaismoralistisesta elokuvabisneksestä, jota   Hollywoodin kulta-ajaksi myös kutsutaan.

 

Pakostakin tullee ajatelleeksi Gods & Monsters elokuvassa ohjaajaneroa Whalea nimenomaan Draculana, joka kohteliaana ja aristokraattisena kiinnostavana, eksoottisena miehenä (mutta synkeys harteillaan, ja jokin tärisyttävä tai inhottava salaisuus luikertelemassa päivän valoon)

                   houkuttelee luoksensa,

kovin kesäiseen villaansa, hyvärunkoisia uroksia puutarhatöihin - jääteellä, älykkäällä keskustelulla tai mahdollisuudella uida

                             (täällä ei tarvita uimahousuja).

 

 

Miksi Whalen rakastetuimmat elokuvat olivat kauhua ja kauhukomediaa? Hän on menettänyt rakkaansa sodassa - ei ihme, että [elokuvan taikamaailmassa] hän pohtii mahdollisuutta tuoda ihminen takaisin manalasta. Että edes jossain ulottuvaisuudessa se olisi mahdollista, kohdata jälleen kerran.

 

Suuressa taiteessa voi aina kohdata ja käsitellä demonejaan; teoksissa pukeudutaan valeasuihin, ja naamioihin, jotta oltaisiin äärimmäisten kysymysten äärellä, puhtaana, vastaan ottavaisina.

 

Burroughsin Hämy ( Sammakko, 2004 ) romaanin esipuhetta lukiessa ollaan kirjailijan itsensä tuon valottaman ytimen äärellä - täysin alastomana ja paljaana; metkasti myyvässä takakannessa kollega Ginsbergin todella kuvaavien ylisanojen mukaan ollaan tuon näkymättömän miehen  nerouden alkulähteillä:

” kirjailijan sydän paljastettuna”.

 

Lukija järkyttyy, ei gay -fantasioista eikä väkivaltaisesta Meksikosta, vaan esipuheessa kirjailijan tekemästä paljastuksesta: Joanin väkivaltainen kuolema muokkasi Burroughsista kirjailijan, ja kuinka paljon se on vaikuttanut herran teksteihin. Mutta ei Burroughs yksin ole: Roman Polanski, ja moni muu, James Ellroy ja Charlize Theron esimerkiksi.

Meitä tragedian keskushenkilöitä on moneksi.

 

Palatakseni jumaliin ja hirviöihin:

Sairas Whale tuntee kivun päässään juuri sähkömyrskynä - kuinka oiva metafora Frankestenin tuhoavalle keksinnölle. Tämä brainstorm on suomennettu jossain aivohalvauksena.

 

Toisaalta, juuri skitsofreniasta lukiessani törmäsin kohtaan, jonka mukaan skitsofreenikko kokee olevansa jonkin alan erityinen nero. Tämä jollain lailla yhtyy Frankensteinin hahmon suuruuden hulluuteen, tai ainakin muut ihmiset pitävät tätä suuruuden hulluna.

 

Kalskean puutarhurin motiiveja jää ihmettelemään, eikö hän tajua esimerkiksi toimiessaan mallina myös maalarina toimivalle Whalelle olevansa halun kohde, sanoi tämä mitä tahansa muuta, ettei kloppi ole tyyppiään... Vai ajautuuko periamerikkalainen, yksinkertainen komistus Clayton Boone ( häntä näyttelee Brendan Fraser joka oli sankarina pääosissa uusimmissa Muumio elokuvissa) toy boy -suhteeseen alitajuisen suostuvasti? Niin, että kapakan pitäjä Betty (Lolita Davidovich) jää kateellisena nuolemaan näppejään ja kaasuttaa amerikanraudallaan raivoissaan pois suhteesta.

 

Taloudenhoitaja Hanna pitää ohjaajanerosta hyvää huolta, vaikkei ahdasmielisenä (uskontonsa vuoksi) hyväksy tämän homoseksuaalisuuttaan. Häntä näyttelee Lynn Redgrave joka vihdoin saa maistaa omaa lääkettään - olemmehan tottuneet näkemään hänet komediasarjassa Pää sekaisin ökyrikkaana vanhempana ladynä joka on jatkuvassa känässä, ja joka nöyryyttää  immigrantti-palvelijatartaan. Hän näytteli myös omalaatuista hoitajatarta elokuvassa Spider.

 

    => Bill Condon: Gods and Monsters (1998) perustuu Christopher Bramin romaaniin.

 

 

Will & Grace tilannekomediassa otetaan taas esille Frankenstein - että tohtori Frankenstein ei ollut homo (nainen sanoo).

 

Ai, eikö, mies sanoo, muistaakseni, ja jatkaa kertoen kuinka Frankenstein rakentaa täydellistä miestä.

 

  => tästä selkeämpi esimerkki Rocky Horror Picture Show:n kultaisen miehen konstruointi, ja myös Aavemusa parodian miespuolisen selkeästi gayn glamrock / heavymetalli-tähden stailaus.

 

                                                                 *

                                                 Kyttyräselkäisiä

                                                        laboratorioapulaisia

                                                     lainaamassa

 

                                                         Son of Dracula ja House of Dracula

                                                    sijoittuivat (silloiseen) nykyaikaan,

                                                ja uutta, kenties vaativampaa teiniyleisöä

                                              kosiskeltiin ja houkuteltiin, näin päättelen,

                                           tieteiselokuvista tutulla musiikilla,

                                       palaaman takaisin vanhan ajan ja

                                   vanhanaikaisen kauhuromantiikan

                              pariin - mutta ilman Lugosia.

                          Valitettavasti.

                      Ja 1930 - 1950 -lukujen

                  hullu tiedemies -genreen

              pakollisesti kuuluvan

           kyttyräselkäisen laboratorioapulaisen roolissa

              oli vaihteeksi hehkeä nainen

                  täydessä 1940-luvun tällingissään

                     - lukuun ottamatta kumarassa kävelyä,

                        ja kyttyrää,

                          joka pysyi miltei koko elokuvan ajan oikealla paikallaan

                            (vrt. Frankenstein junior leffan gägiä,

                                   visuaalista vitsiä, jossa ihmetellään

                                            Igorin kyttyrän sijainnin muuttumista

                                                   mm onttoon lateksikyttyrään

                                                         kovaäänisesti ja kaikuvasti koputellen…).

                                                                         *

< mehän tiedämme, kuinka ensimmäinen Frankestein filmatisointi tehtiin jo 1910-luvulla…

                                                       *

Noina vaikeina, sodan jälkeisinä aikoina oli hankala pelostuttaa tai kauhistuttaa ketään - olihan valkoinen mies keksinyt ja toteuttanut niin keskitysleirit kuin atomipommitkin. Todelliset hirviöt - hallitukset, kapitalismit ja uskonnot ainaisine pyrkimyksineen tuhota alkuperäisyys, ja vallata puhdas manner - työllistivät pikku ammustehtailijoita. Ja miten se Chaplin nerokkaasti filmissään Siniparta letkautti hyvin ravitun naisen suusta, että kannattaa ottaa puolisoksi ammustehtailija..

                                                                         

                                                                    *

Samaan syssyyn: Kaunotar ja hirviö - pakollinen osuus keväältä 2006, jolloin helvetti jäätyi,  ja Suomi voitti ensimmäistä kertaa Euroviisut, ja vieläpä mörköoopperalla, milläs muulla. Voittajabändin, välittömästi ainutlaatuisen voiton jälkeen kansallissankariksi nostetun, aiemmin niin aliarvostetun ja haukutun Lordin ja Ruotsin edustajan ikinuoren Carolan kilpailua veisteltiin tyyliin voittaako botox vai latex??

                                     No, lateksi ja musiikki voitti.

 

Mutta kuinka hauskaa on suomalainen suhtautuminen hirviöihin - niin kauhea oli mummojen hysteerinen nalkutus ja voivottelu, kuinka nyt pitää hävetä ulkomailla suomea, tarkoituksella pienellä alkukirjaimella, kuin häpeillen.

 

Lordin voittaessa koko viisut mummojen kitinä loppui. Sen sijaan hirveä selkään taputtaminen alkoi - kyllähän me teihin uskottiin jo alussa….

 

Niin Mister Lordi kuin Nemi -sarjakuva tekijä Lisa Myhre  kumpikin kertovat yhtä aikaa ilkeän hyväntuulisessa ja tummanpuhuvassa ilosanomassaan inhoavansa aikuisuutta. Aikuisuus tuntuu olevan vastenmielinen, ahdasmielinen linnake, jossa pitää toimia robottina - tyystin haaveilunsa unohtaen. Niin ikään tv kakkoselta tuli insertti aikuista terveistä ihmisistä ( joita kutsutaan nimellä Kidult ) jotka leikkivät esimerkeiksi barbeilla.

 

Lumoava ja hyväntuulinen nero Johnny Depp on elokuvissaan, luonnollisestikin, esittänyt usein Peter Pan -hahmoa, itseänsä Peter Panin luojaa Finding neverland elokuvassa, hän on ollut Don Juan de Marco, joka väittää kiven kovaan nykyaikana olevansa juuri se  Don Juan, puhumattakaan Saksikäsi-Edwardista, joka on ikuinen poika, kuten myös Jali ja Suklaatehdas filmatisoinnin Willy Wonka, ja tietysti Keith Richardsilta, Andy McCoylta ja Adam Antilta hahmonsa kursinut sekopää kapteeni Jack Sparrow joka lipuu satamasta toiseen - loukkaantuneilta naikkosilta lintsareita saaden Pirates of the Caribbean -seikkailutrilogiassa.

 

Johnny Depp Jack Sparrowina on muuten Nemin miesihanne. Muita ei ole. Ja pelkästään tämä hahmo käy. Miten niin Nemi olisi kranttu? Ja miksei saisi haaveilla? Kysyn kuin Atwoodin romaanissa Rouva oraakkeli?

                                                               *

 

                                  Faust

Thomas Mann: Tohtori Faustus - saksalaisen säveltäjän Adrian Leverkühnin elämä erään hänen ystävänsä kertomana (1992, pokkari, suomentanut Sinikka Kallio, kansi Pekka Loiri, alkup. Doktor Faustus, 1947). 

 

Ei niin kevyttä matkalukemista. Pokkarinakaan. Mannin lauseiden läpi päästyään ilahtuu päästyään perille, ytimeen, kuin orjantappuroitten ja murattien valtaaman, mahdollisen polkua pitkin. Franz Kafkan Linna  ( Das Schloß, 1926) on tekstinä samalla tavalla kovan työn takana - painajaismaisesti aina liian kaukana sijaitseva linna / päämäärä tuottaa ahdistusta päähenkilö K:lle, joka tuntuu mittarimadon kaltaiselta tässä tylyssä maailmassa….

 

Mutta palatakseni Tohtori Faustus –romaaniin; tarinan kertoja kuvailee laveasti säveltäjä Adrian Leverkühnin elämää käyttäen tiuhaan goottilaista kuvastoa: hyvinkin Friedrich Nietzscheä on alun migreenin, levottomuuden, epäilyksen, syvän yön ja ahdistuksen kuvaus, jatkuen sanoihin ylimielinen, uhkarohkea, uhri, karmiva, nerous, demoninen, groteski, luomistyö, yksinäisyys, kuilu, lääke, rohto, myrkky, pikkusormi, houkutella…. Mannin sanojen labyrinteissä kuljen, ja kosketan sanoja: Henkien maailma, tyhjiö, alkemia, mystinen, noituus, salaisuuksien tutkiminen, moraalisesti turmeltunut, pahat henget, silmänlume, alakulo, iljetys, salakirjoitus, riivaaja, fantasmagoria, kuvajainen, romanttinen, inspiraatio, loitsu, keskiajan hysteria, polttorovio, kirjarovio, kellari, muinainen, traaginen, epätoivo, barbaria, kalpea, outo voima, metafyysinen, kielletty, kuumeisuus, shokki, naurunhalu, pakotie, orgastisesti, burleski, taikuri, paholainen, pakkomielle, mustasukkainen, maaginen neliö, melankolia, kiusaus, genius, piru, perkele, karkea, rietas, vastustaja, sielunvihollinen, räikeänpunainen, kauhu, koirankuonolainen, synkkä vieras, murheen renki…. Sitten olenkin kovin luthermaisessa kohtauksessa, jossa mahdollista vihtahousua ei heitetä mustepullolla, vaan sämpylällä – luova valinta…

     Ilmestys, musta viitta, tuhooja, ikuinen opiskelija, ikuinen etsijä, ja liikumme paimenromantiikasta ilmaukseen ilman sarvia ja hampaita – tämähän on kollaasiromaani, kunnon nerokas syöttösika, johon on lastattu myytit ja William Blake ja Byron… Ja taustalle jää väijymään, paholaisen pukkimaisuus – kuinka kristinusko on demonisoinut täysin aiheetta Panin. Mutta turha tästä on paniikkiin mennä – enää.. Ja sanat jatkuvat: eskapistinen, rotko, ja ---

 

En tiedä, onko Faust hullu tiedemies vaiko taiteilija, vai onko sillä mitään väliä! Minulle se on sama asia, uhrata itsensä taiteelle / työlle omassa kammiossaan….

 

 

                                                       *

 

Keräsin saippualaatikoita ja pahvikääreitä kokon sytyttämiseen, kärsimyshedelmistä tehdyn siiderin kääreet, vaniljasokerien, luontaistuotteiden, rintasokerin ja kanelin pahvisia suojakuoria, vaatimattomia paketteja jotka niin nopeasti hehkäisivät syttyä palamaan. Siinä oli jotain tuttua, mietin, jokin häiritsi,

                                 

                     silkistä sametista nirunarukengät oli entisellä

           --- ei, se ei ollut se laulu, eikä siitä Pahkasikaan tehty epäsolidaarinen

                                            versiokaan,  vaan ma

                sugar and spice and everything nice---

                                       aivan, siltä se kuulosti

                    kanelista, sokerista, niistä on pienet tytöt tehty --,

                     se oli kaunis ajatus, luoda tyttö mausteista,

                          kuten Tehotytöt animaatiossa hullu

                                - tai itse asiassa hyvin kiltti -

                              tiedemies teki laboratoriossaan

                       Tehotytöt juuri noista kauniista asioista.

                                    Jotta päivä pelastuisi.

 

                                       Juuri kun saan tuon kirjoitettua,

                                    niin Z:n katsomasta televisiosta

                                 huutaa perjantai-illan komedian

                              paikalla Hukkaputki, jota jähmetyn

                                       seuraamaan: aivan upea Jekyll & Hyde -vitsi:

                          aina yhtä pervon ja epäluotettavan lipevyyden ikoni Erkki Saarela

                       on asiallinen tiedemies jota haastatellaan laboratoriossaan lisäaineiden

                     haittavaikutuksista. Ei, ei ole mitään ongelmaa, mutta sitten

                              tiedemiehen toinen persoonallisuus,

                                                        alter ego,

                                 herra Hyde ja

                      pitelemätön Se Peto

              - tukka ja naamakarvat törhönä alkaa puhua totuutta.

                      Seuraavassa vitsissä kysytään mistä on

      pienet tytöt ja pojat tehty, ja vastataan osapuilleen näin:

          väriaineista, asetyylisalisyylihapoista, lisäaineista, hapettumisenestoaineista,

           ja polyoksietyleenisorbitaanimonolauraatteista.

 

                                                           *

Kuka meistä oikeastaan on hirviö?

 

     Onko hirviön oltava aina vähemmistössä?

 

   Mikä tästä maailmasta tulisi jos kaikki olisivat   

                    [ulkonäöltään] hirviöitä?

 

               Luultavasti rattoisampi platsi….

 

Pinnallisessa plastiikkakirurgiasarjassa [ joka rakentuu pääkopassamme parodiaksi ] Muodon vuoksi leikattiin viimeksi pikkuvauvalta häntä kosmeettisien syiden vuoksi. Epämuodostumia ei suvaita nykyään. Häntä sen sijaan vilahtaa lama-ajan pölyistä, vainoharhaista Amerikkaa kiertävän tivolin arjesta kertovassa Carnivalé sarjassa varsin mielenkiintoisen hepun [ valitettavasti ei kuitenkaan kovinkaan heteron ] pöksyistä, hän kun on kummajainen, jonka näkemisestä tivolissa maksettiin 30-luvulla. Modernissa kauhuelokuvassa Ginger snaps päähenkilölle, ahdistuneelle teinille kasvaa häntä - hänestä alkaa tulla ihmissusi. Ginger ja vielä gootimpi sisarensa ovat koulussa hylkiöitä, siis älykkäitä, turhautuneita ja itsenäisiä, jotka jo 8-vuotiaina sopivat tekevänsä itsemurhan elleivät pääse pois. He tekevät taidetta: sisar kuvaa ja Ginger näyttelee kuollutta - ja ketsuppia pursotellaan estoitta. Sadan vuoden yksinäisyys taas esittää hännän geneettisenä, perimänä.

Carnivalé- sarjassa muuten näytetään, miten absinttia juodaan oikeaoppisesti: absinttilasin päällä on absinttilusikka josta jalo juoma valuu lasiin sokeripalan lävitse..

 

Katso myös Moulin Rouge ja From Hell; absintinjuojista on tehty kiinnostavia dokumentteja joissa ennen vanhaan yhdistelä absintti + taitelija = itsemurha; noissa dokuissa myös modernit taiteilijat, muusikot ja / tai Louise Brooks -hiuksiset gootit hehkuttavat absintinjuomisen estetiikkaa, juuri sitä mitä absintti on ennen vanhaan merkinnyt nautintoaineena joka sai vihreät keijut heleäjämään lasinsa uumenista; onpa absintille omistettu omat museonsakin..

 

.... vaikka Carnivaléssa absinttilasi on liian matala... Sen sijaan elokuvassa Van Helsing absinttia juodaan väärin: pullonsuusta, suoraan kurkusta alas. Suomen ravintoloissa absinttia joskus tarjoillaan, muttei koskaan sen ansaitsemalla arvokkuudella. Valitettavasti.

                                       

 

                                                                         *

                Miten hirviö määritellään?

 

Tapa jolla Frankenstein haluaa Franc Roddamin ohjaamassa The Bride elokuvassa ( keskellä kasaria, 1985 ) elottomasta nukesta tehdä sivistyneen ihmisen - on vaikeaa ymmärtää. Kun hän on tyttöä tarpeeksi koulinut, he astuvat seurapiireihin kuin herra Higgins ja kukkaistytöstä tehty vallasnainen.. Frankensteiniä tässä näytteli Sting ja kursittua morsianta Jennifer Beals.

 

Niin ikään Kalevalassa tehtiin kultainen nainen, muualla nainen on tehty maallisemmin, mm mudasta ( Margaret Atwoodin runot muistuttavat tapauksesta ).

 

Katso myös versiot Pygmalion, My Fair Lady.  Ja vaikkapa vuoden 2002 Andrew Niccolin ohjaama Simone unelmien nainen ( alkuperäiseltä nimeltään S1m0ne , huomaa kirjoitusmuoto joka on silkkaa binääristä koodia.. ) joka on komedia

 

                                   modernista naisen luomisesta...  

 

Simone on maailman täydellisin näyttelijätär joka ei vaadi mahdottomia palkkoja, suurimpia asuntovaunuja, työskentelyolosuhteita, tietyn väristen karkkien erottelua karkkiksekoituksesta, hotellin seinien maalaamista halaamalleen sävyyn jne. diivailua & persoonallisuushäiriötä - koska hän täysin digitaalisesti luotu virtuaalinen yksiulotteinen hahmo. Tarina parodioi nykytähtien kohtuuttomuutta, mutta myös samalla maailmanlopun mahdollisuutta, jossa ei tarvita oikeita näyttelijöitä, kun kaiken voi tehdä ja muokata tietokoneilla virtuaalisesti.

 

Emme ole kovin kaukana tästä kun nylkyään muotina on näyttelijän heilua ja huitoa sinisen kankaan edessä, tuon kankaan, johon myöhemmin maalataan rekvisiitta, muut näyttelijät, ja kaikki tilpehööri. Katsojat tarvitsevat vielä suuria nimiä.... Siksi Tim Burtonin teos Corpse Bride on ihastuttava myös nukkeanimaationa sinänsä, käsityönsä ja vaivan vuoksi.

 

 

                                                         

                                                          *

 

                       Kaunottaren ja hirviön

     dualistisen jinin ja jangin

                       kissanhännänvedon

     lisäksi groteski gotiikka sisältää mm:

 

 

b) doppelgänger, kaksoisolento, etiäinen; kloonaus, monistaminen, kyborgit;

persoona[llisuude]n varastaminen/muuttaminen/huijaus ja metamorfoosi:

kuten mm Dorian Grayn muotokuva, Erottamattomat, Tohtori Jekyll ja Mr. Hyde, Corto Maltese Samarkandissa, Missä olet Susan?, Diktaattori, Idiootti, Kahdet kasvot; Blade Runner, Alien, Matrix; Face/Off, Nuori naimaton nainen, El Mariachi, Vaarallinen romanssi, Gattaca, Ollako vai eikö olla, Identity, Muukalaisia junassa, Piukat paikat, Victor/Victoria, Darkman, Me myself & Irene, Vaalea Venus, Rebecca, Vertigo, Vaarallinen tyttöystävä ja Prahan ylioppilas. Persoonan manipuloiminen on kauhun ja komedian kantava voima, toisaalta ns. korkeakorkeakulttuurin oopperassa valepukuihin pukeutuminen luo jännitteitä kuten Figaron häissä. Myös ainoina naamiaisissa ilman valepukuja olevien Lepakkomiehen ja Kissanaisen kohtaaminen tanssilattialla on kaunis hetki - kaksi petoa tunnistaa toisensa.

 

 

= > Barbet Schroeder: Nuori naimaton nainen (Single White Female,) 1992

= > Ernst Lubitch: Ollako vai eikö olla (To Be or not to be, 1942 )

- Poimintoja kaksoisolennon tematiikasta: John Watersin mehevässä, kaikenkirjavassa sikstariparodiassa Hairspray [1988] tukkalakkaa spruutataan; niin elokuvassa kuin todellisuudessa upea transvestiittitaiteilija Divine esitti sekä naisen [Edna Turnblad] että miehen [Arvin Hodgepile] roolia, vrt. transvetisismi Tappava tunnustus (Dressed to kill). Divine kävi 1980-luvulla meillä kotikonnuillakin esiintymässä, kuuluihan tämän uhkean femme fatalen bravuurinumeroihin aivan hervoton diskorynttäys You think you are a man joka svengaa kuin maansiirtotraktori newyorkilaisen pankkiholvin lävitse.

                          - Mel Brooks: Ollako vai eikö olla (To Be or not to be, 1983).

 

                                                                              *

                    Don´t look back in Angora:

                    d) metamorfoosit: aa) ja bb) ja cc)

- Ed Wood: Glen or Glenda - klassikko [ jota Alice Cooper suositteli minulle 80-luvun alussa yhtenä lempielokuvistaan] kertoo transvetismista, joka ei ollut mitenkään vieras asia ohjaajallekaan, joka diggasi pukeutua angorapuseroon. Ed Woodin transvetismi ja fetisismi oli yhtä aikaa kaikilta salassa ja näkyvillä...

- Batman & Robin (1997) elokuvassa tapahtuu Ruma ankanpoikanen -metamorfoosi: homssantuu siis työlleen eikä pinnalle omistautunut tiedenainen tohtori Pamela Isley muuttuu kirkuvan punaiseksi, ja vihreäksi myrkkymuratiksi Poison Ivyksi [ Poison Ivy = joka on myös Crampsien jäsen]. Ruma ankanpoikanen jo opetti meidät, että on pakko olla kaunis. Kuinka tylsää. Myös Alice Cooper on käyttänyt vastavärien voimaa ( sairaan ja houreisen vihreää kasvoillaan, ja taustalla helvetillisen loimujen oranssia ja punaista ) ainakin albumin Goes to Hell kannessa...

      Myös Jawbreaker - makea kuolema elokuvassa ironisoidaan kammottava amerikkalainen pinnallisuus high schoolissa. Tarpeeksi itsekäs oman, kauniin kuvansa tuijottaja ei hätkähdä edes murhasta. Koulun hyljeksityin tai huomaamattomin naispuolinen nörtti tai hikipinko muuttuu punaista avoautoa ajavaksi sutturaksi. Huh huh.

 

                                                     *

aaa) kaunotar ja hirviö on niin kiehtova ja ärsyttävä yhdistelmä,

siispä sille jatkoa:

Thomas Harrisin Uhrilampaat ( The Silence of the Lambs, 1988 sata vuotta Viiltäjä-Jackin jälkeen, muuten; suomennettu neljäs painos ilmestyi 1994, suomentaja: Hanna-Liisa Timonen ) näytti miten "kaunotar" => kirjan pokkariversion takakannessa sanotaan nimenomaan " nuori ja viehättävä" eikä esimerkiksi poikkeuksellisen lahjakas ja pitkäjänteinen, eli seksistinen asennemaailma kuultaa jopa kustantajan lausunnoista - ellei tämä olekin tarkoitus... Clarice Starling on FBI-agentti, tai itse asiassa hän on vasta opiskelija, harjoittelija - yhtä seksistisellä alalla kuin kirjallisuus, ja hirviö on kannibaali-tohtori;

                                      tarinan pelottavin kohtaus on

                          kun Hannibal ojentaa pumaskaa kaltereiden läpi,

                                   ja kaunottaren ja hirviön kädet

                                           kohtaavat sähköisesti

                 kuin peräti jumalan ja Aatamin Sikstiiniläiskappelin katossa

                            Michelangelon ikuistamana frescona..

       Kirjailija Thomas Harris flirttailee ylivertaisen eurooppalaisen taideaarteiden tietämyksen kanssa, varsinkin trilogian seuraavassa osassa joka tapahtuu lumouksellisessa Firenzessä joka elämyksineen salpaa hengen ja tuottaa joka askeleella Stendahlin syndrooman.

                                                     Tuo kosketus

                                             " rätisi Lecterin silmissä "

                    jotka olivat ruskeat, mutta täynnä kummallisia punaisia pilkkuja.

 

= > Stendahlin syndroomasta psykiatri Graziella Magherini kertoi tilastoidun peräti 107 tapausta vuosina 1980-1990 Firenzessä, joka on sellainen taitteitten kehto, ettei ihme, että taide-elämys saa aikaan niin voimakkaan reaktion, että lääkärihoitoa tarvitaan. Botticellin, Da Vincin, Caravaggion ja vastaavien klassisten mestareitten työt silmästä silmään voivat toisinaan, kenties ensimmäistä kertaa, vaikuttaa kuten orrrgasmi, rock-konsertti tai jonkinlainen järjettömän hyvänolon tuottava huume. Minulle on vavahduttavaa seistä kapoisalla kadulla Michelangelon kodin ovensuuta tuijottaen, ajatellen, joskus hän tästä kulki, visiot mielessään, ja vierailla Danten haudalla ( kummallakin niistä ).

 

Magherini kirjoitti aiheesta kirjan joka vaikutti goottigoremestari Dario Argenton luomaan elokuvan Stendahlin syndrooma, suosittelen sen katsomista -  itselläni ei ole siihen varaa. Kuinkas ollakaan - löydän tuon elokuvan alekorista DVD:n muodossa alle 4 eurolla.

 

                                                                       *

 

Miksi tohtori Lecter on hirviö, vaarallinen tai peto? Tällä gourmet-ihmissyöjällä on kuusi sormea vasemmassa kädessään [ => monisormisuuden harvinaisin ilmenemismuoto on kaksi täydellisen samanlaista keskisormea], hän astuu pehmeästi häkissään, hän on ryhdikäs ja sulokas kuin tanssija, tarvittaessa groteski, hän kerää kirkkojen raunioita huvin vuoksi, ja muuan tilastotieteilijän maksan hän söi favapapujen ja ison Amaronen kanssa. Huvittavaa kyllä, Lecter on niitä kirjan harvoja miehiä jotka eivät ole seksistejä. Starling yhdistää lähettien, rakennustyömaalaisten ja vankimielisairaaloitten vastenmielisimmät oliot samalle linjalle - heitä kaikkia pitää varoa. Mikä on totta. Mikä antaa "oikeuden" miehelle käyttäytyä miten tahansa naisen nähtyään? Kieroontunutta kyllä, Lecter on heistä asiallisin, hyväkäytöksisin, älykkäin.

                              Sinä olet mitä syöt, ihminen -

                                 hän tuntuu ajattelevan ja

                                    tarjoaa filharmonisen johtokunnan puheenjohtajalle

                                       ja kapellimestarille sitä itseään

                                           - kadoksissa ollutta musikanttia.

 

                                                                            *

 

Hannibal on vampyyrin kaltainen - haastattelun jälkeen Starlingin valtaa huima tyhjyyden tunne - kuin hän olisi luovuttanut verta. Hyvin karismaattiset ihmiset ovat energiavampyyrien tasoa. Kun Clarice vieraillee tämän luona usein sanookin Hannibal, että ihmiset alkavat kohta puhua, että he ovat rakastavaisia.. Kuten jo mainittua elokuva Nekromantik julisteineen lopetti aikoinaan romantiikan, koska kaikki on jo loppuun kaluttua kuin tuo julisteen maskuliininen luuranko joka syleilee naurettavasti kuin autonpellille ruiskumaalattua bimboa kasari-permanentteineen.

               Tässä kirjassa byronilainen antisankari mad, bad and angerous to known on juuri Hannibal Lecter joka pitää kiellettyä eroottista värettä yllä. Hän on " kaarella kuin tanssija ", ja esteetikkona nauttii hyvästä musiikista [ Bach ], ruuasta ja juomasta. Yhtä kaikki hirviö ei kuulu tähän aikaan - vaikka kävisi hyvinkin jupin määritelmästä, enkä nyt tarkoita pelkästään Amerikan psykoa. Totta kai hän on kiehtova esimerkiksi juuri Anthony Hopkinsin esittämänä [ sama heppu näytteli myös van Helsingiä Bram Stokerin Draculassa, eli äärimmäistä hyvää miestä joka tuhoaa pahan miehen, ja pitää järjestystä ja viktoriaanisia kulisseja yllä ] kuten Bela Lugosi oli Draculana, ja Sam Neill elokuvassa Ennustus Damien Thornena. He kaikki olivat eksoottisia, tai ainakin miehiä jotka ravintolaan astuessaan kaikki huomasivat..

 

                                                                               *

 

Kirja esittelee kuollut nainen jalustalla -syndroomaa joka on kaunista toistoa Kotiopettajattaren romaanista: Claricen lähin ja älykkäin pomo Crawford kärsii koska vaimonsa Bella [ taas yhteyksiä Kaunotar ja hirviö -satuun jossa kaunottaren alkuperäinen nimi oli Bella ] on sairastunut parantumattomasti, hän vain makaa kotona vuoteenomana, ja kauhuromantiikkansa tuntevalle *

väläytetään tuttua makaaberin romanttista näkymää Crawfordin ja Starlingin suhteesta - tai sen jännittävästä odotuksesta [ Salaisten kansioitten agenttien suhteen eroottinen latinki oli selkeämpi ], jonka myös kannibaali Lecter huomaa.

 

* =Kotiopettajattaren romaanin alitajunnasta t. ullakolla olevasta hullusta t. sairaasta naisesta kertoo myös muunnelma, läkähdyttävän upea, eksoottinen ja unen erotiikan ehdoilla liukuva Yö voodoosaarella (I walked with a Zombie) [ kuuntele myös Army of Loversien biisi I walked with a Zombie ], ja miksei myös Sound of Music ja tilannekomediasarja Nanny.

 

                                                                            *

 

Lisäksi kauhuromanttisia tai sitä parodioivia hahmoja ja elementtejä on mm Igor, yöperhoset - erityisesti mustanoitaperhonen, ja " liiankin hyvin restauroitu " " massiivinen ja goottilaistyylinen " rakennus eli turvasäilö jonne Lecter sijoitetaan, kohtalokkaasti.

 

Crawford huomaa kuinka " tässä paikassa Starling oli sukua isoäidinaikaisille, viisaille naisille, yrttiparantajille, vahvoille maalaisnaisille jotka ovat aina tehneet välttämättömän, jotka vartioivat, ja kun vartioinnin aika on ohi, pesevät ja pukevat maaseudun kuolleet. " Tätäkin taustaa vasten tuntuu kummalliselta mutta täydeltä todelta lukea kuinka ns. koulutetutkin tai ainakin korkeassa asemassa olevat syyttä egoistiset miehet käyttäytyvät seksistisesti, varsin alentuvasti. Vaikka naiset, ennen vanhaankin, ovat olleet mukanaan elämän syntymisessä [ mm. suomaalaisissa saunoissa synnytettiin ennen ] ja sen loppumisessa. Lisäksi he ovat huoltaneet lapsen, ja milteipä jatkuvasti, myös miehensä. Moderneissa dekkareissa ja jännäreissä onkin yksi jännityksen momentti juuri miespuoliset kollegat jotka sabotoivat työtä, määrittelevät ulkonäköä, ja pakit saatuaan käyttäytyvät kuten törppö voi vain käyttäytyä. Kyse on valtataistelusta, jossa nöyryytetty suuruudenhullu tekee typeriä ratkaisuja - mm. Lecterin sijoituksen kanssa. Ja kaiken tämän typerän mellastuksen keskellä Hannibal Lecter [ jo nimensäkin puolesta voittamaton, suuri ja valtaisa, joka ei unohda, mielleyhtymänä luennoitsija ; riimittelyssä kannibaali cannibal ] on tyyni kuin odottava hämähäkki, hänen sykkeensä ei heilahda, hän hillitsee itsensä vaikka ei aina olisikaan pakattuna pakkopaitaan kuin kaappikello, jääkiekkonaamari päässään [ elokuvaa seuranneessa Oscar-gaalassa juontaja Bill Crystal oli pukeutuneena samoin, hänet muistaakseni tuotiin yleisön eteen elokuvasta tutuilla muuttokärryillä kuin piironki ].

 

                                                                               *

 

Claricen etunimi sisältää jo sekä jään [ ice ] että selvyyden, kirkkauden [ clear, klar ], kenties selvänäköisyyden [ l. klärvojantsin jolla nimellä aiheesta kirjoitettiin suomaalaissa tutkimuksissa ], mutta yhtä kaikki asian käsittelyn, pinnalle nostamisen ja valmiiksi saattamisen mielleyhtymän; myös hänen ulkonäköänsä kuvaillaan kauniiksi kuin talvi; ja onhan sukunimensä kuin silkkaa sterling-hopeaa, vaikkakin Starling sisältää tähden ja darling-hellittely sanan lopun. Hän on myös eräänlainen Tuhkimo joka suhteellisen köyhänä, orpona tyttönä joutuu taistelemaan itsensä huipulle, tai ainakin koulutukseen. Hän liikkuu ulkomaailmassa kuin Illuusia tai Päivänsäde, kun taas Hannibal on pimeässä tyrmässä. Vaikka Clarice on kuinkakin ahkera, huippuälykäs, reilu ja vaatimaton, niin luokkaerot [ vaikka emme olekaan missään Britanniassa ] saavat välillä Claricen tuntemaan huonommuutta ts. vanderbilt-ämmät asenteineen. Älykkyyttä voi pitää yllä, härnätä ja treenata, aseiden käyttöä voi opiskella, kouluttaa voi vaikka kuinka pitkälle, mutta jos ei ole syntynyt hopealusikka suuhun niin konflikti voi olla kova.

                  Olemme myös Oopperan kummituksen ja Näkymättömän miehen tunnelmissa: " Crawfordin koplan kaikkein tarkkavainuisin takaa-ajaja " eli " nykyisin juoppona Floridassa kasvot sellaisessa kunnossa että niitä ei kestänyt katsella, ja toisaalta, karannut Hannibal on pukeutunut kurkkuun asti napitettuun sadetakkiin, hattuun ja " sideharso peitti nenää ja poskia" teeskennellessään olevansa plastiikkakirurgiasta toipuva potilas.

 

                                                                             *

 

Vai oliko tuo käsien - vangitun ja tutkijan, noviisin ja oppi-isän, miehen ja naisen, pahan ja hyvän jne. goottilaisittain äärimmäisen dualistinen - muuten kiihottavin kohtaus? Ei, kiihottavampaa, ja tuhmempaa oli kun Sam Neill Ennustus - trilogian viimeisessä osassa hän sivelee puista jeesus-nukkea t -patsasta takaapäin. Siinä on jotain sanomattoman makaaberia, kiusoittelua. Elokuvassa hän on aikuinen Damien Thorne - tietystikin antikristus. Se oli milteipä.... warholilais-morrisonistinen egoistisen performanssimainen poikaeroottinen näkymä!

            Missä aina silmä suopeasti lepää.

 

 

                                                                   *

 

a) kaunotar = nainen = hyvä, toimija, maailman pelastaja, totinen toimija kutsumusammatissaan.

Yhtä kaikki nainen on näissä nykyajan kertomuksissa hyvän symboli ja järjestyksen ylläpitäjä á la Xena, Dark Angelin Max, Aliaksen Sydney, Tomb Raiderin Lara Croft, Salaisten kansioiden skeptikko agentti ja lääkäri Dana Scully, Daredevil-sarjakuvan naispuolinen päähahmo Elektra jota näyttelee Jennifer Garner joka hoitaa myös Sydneyn roolin Aliaksessa;

[> Elektra on kreikkalaisen mytologian hahmo " Agamemnonin ja Klytaimestran

tytär, joka veljensä Oresteen kanssa kosti äidilleen isänsä murhan. Aihetta ovat

käsitelleet kirjallisuudessa mm. Aiskhylos, Euripides ja Sofokles sekä myöh.

Eugene O'Neill, ja siihen perustuu Richard Straussin ooppera." CD-Fakta 2002,

WSOY; Elektra oli pahoja poikia harrastava rikkaan isän tytär myös uuden ajan

James Bondin kiikarissa.. ],

lisää naispuolisia sankareita: Kissanainen alias Selina Kyle [sekä 90-luvun Michelle Pheiffer että 00-luvun Halle Berry], Spy Girls ja Tehotytöt.

Esiäiteinään heillä on sarjakuvien puolelta: Yoko Tsuno, ja Modesty Blaise =>

[ myös elokuvana jossa ei siis bimbo vaan totinen, vakava Monica Vitti on pääosassa, joissakin arvosteluissa kriitikot nimittivät Vittiä ja hänen näyttelemistään *jääkaapiksi* t *pakastimeksi* klassisissa uuden aallon rehellisissä ja aidoissa ranskalaisissa ja italialaisissa elokuvissa, eri toten Michelangelo Antonionin leffoissa, joiden kuuluikin kertoa alienaatiosta ja tunteettomuudesta. En ymmärrä, miksi arvostelijat olisivat noihin elokuviin täysin sopimattomasti halunneet bimbon perseennuolijan, koska se ei olisi edes niihin sopinut eikä edes lukenut käsikirjoituksissa! Siksi Vitti vaikutta niin modernilta, ajelehtijalta, sopeutumattomalta, koska hän on ahdistunut koska tiedostaa, ajattelee ja tekee ratkaisuja - 50-luvun aivottomiin tusinabimboblondeihin verrattuna. < = piste],

ja kirjallisuudesta Peppi Pitkätossu [myös erinomaisina elokuvina; esipunkkari ja talonvaltaaja - jolla kylläkin oli se rahakirstu ], Tom Ungererin erinomaisissa groteskeissa saduissa prinsessa Petronella kyllästyi nahjusprinsseihin jotka vain puolinukuksissa pyörittelevät apilanlehtiä ruohikolla eivät tee mitään, ja lähti etsimään kunnon miestä ja löysikin tuiman tumman pitkän kotkannenäisen erakon hirviön [kuulostaako tarpeeksi goottilaiselta?? ] linnoineen. Tuo miespuolinen julma hirviö alkaa jahdata häntä... Tämä kaikki on toteutettu lapsen sadussa. Aikuinen lisää siihen omat latauksensa.

 

Siin´ on sekalainen ja harva otanta naissankareita. Mutta hetkinen tarkoittaako tuo sana miestä joka "kaataa" ja "iskee" naisia? Miksi sankaritar saa loppuun tuon surkean tar -lopun, joka on pelkkää raakaa tartar-pihviä, mössöä, ei missään nimessä vakavasti otettavaa eikä valmista, täydellistä, ammattilaista kutsumustyötä jossa hän pärjää yksin. Kaukana on Penelopen päivät. Hyvä! Itse asiassa Penelopen kutominen ja purkaminen kuulostaa ihan hölmöläisten työltä. Kun hölmöläiset haluavat peitettä pitemmäksi he leikkaavat sitä alakulmasta 10 cm ja ompelevat sen yläpäähän. Toiselle kädelle heitän tuon ajatuksen kuin lihoneen marmorikuulan, ja katson, tarkastelen matkan päästä - onko tuo Penelopen turha työ samanlaista kuin kirjailijan, tekee päivät, tekee illat, mutta valmihiksi ei saa...Kirjailija kirjoittaa kirjoittaa deletoi ja delegoi ja vie valmiin kirjan kustantajalle, joka palauttaa nivaskan joka näyttää aika lailla rikki revityltä kudontatyöltä, ja kirjailija alkaa kutoa ja alkaa kutoa, nälkäisenä ja ahkerana kuin hämähäkki. Who´s the sucker now?  

 

                                                               *

  

Nainen - päähenkilö oli erikoistunut tutkija joka esimerkiksi sarjassa Pimeyden sydän (Profiler) profiloi, on äärimmäisen herkkä yliluonnollisten näkyjen vastaanottaja, eronnut nainen ja äiti, joka yrittää elää sekä normaalia elämää että tehdä työtänsä, jossa hänen harvinaislaatuinen nerokkuuteensa ei ole niin helposti korvattavissa.

Ja vastapoolinaan on häntä vainoava / rakastava psykopaatti Jack [ mainitsiko joku Viiltäjä-Jackin?]

 

                                                             *

 

Vanhan ajan Angelika on taas romanttisempi kasvutarina ja metamorfoosi: rujo, ontuva, arpinaamainen, mutta solidaarinen, alaisilleen lojaali kreivi Peyrac muuttuukin Angelikan silmissä elämänsä rakkaudeksi. Bernard Borderie (1924-1978) ohjaasi Angelika -sarjan historiallisia elokuvia viisi kappaletta vuosina 1964-1968, ja tuntuu hassulta kuinka ne toimivat - olihan tuo vallankumouksen, itsenäisyyden, vapauden ja vapaan rakkauden aikaa. Sotilaspassit ja rintaliivit paloivat - vai tuliko se jakso vasta 70-luvulla?

 

                                                              *

 

Yhtä kaikki ainakaan opiskelijat eivät olleet tyytyväisiä, joten moderni maailma kuohui. Naiset ottivat myös oikeuden omiin käsiinsä - monella tavalla. Angelika-kirjat ja elokuvat tuntuivat kuuluvat toiseen aikaan, se oli silkkaa eskapismia, eikä tarvitse näitä teoksia edes kovinkaan tarkkaan analysoida kun huomaa selkeästi, kuinka ne esittelivät uuden alakulttuurin eli sadomasokismin sen monessa muodossaan. Ne eivät olleet porrrnoa sinänsä, koska ne olivat fantasiaa ja tuottivat nautintoa. Angelika de Saden Justinen tavoin kärsi, mutta aina välillä Angelika ( Angélique de Sancé de Monteloup ) myös saavutti jotain, hän oli myös toimija, mutta paljon hänellä oli vastuksia seikkailuissaan: sulttaanit ja kuninkaat ahdistelivat häntä, ja näin meille piirtyi kuva korruptoituneesta idästä ja lännestä - missään ei ollut turvassa. Koska aikajana oli 1600-luvun puolivälissä olimme tietenkin keskellä Ranskan Aurinkokuninkaan juonittelevaa hovia. Pariisin alamaailma esiintyy niin genet-, hugo- ja villon-maisena kuin mahdollista.

     

      Sankarittarellamme on useita rooleja, ja hän joutuu aina mukautumaan ja sopeutumaan uusiin oloihin; ryysyistä rikkauksiin, kun hänet naitetaan aateliselle, mutta monen mutkan kautta Angelikan ansioluettelo näyttää tältä: leski, kerjäläinen, alamaailman tyttö, porvari, orjatar, äiti, yksityisyrittäjä [kaakaokuppilan pitäjä kuin myöhemmin kirjoitetussa Pienessä suklaapuodissa ]. Alkuasetelmassa hänen puolisonsa on kreivi Joffrey de Peyrac de Morens, joka omaa myös useat kasvot: hänestä tulee lainsuojaton ja merirosvo Rescator. Angelika on romanttisen kirjallisuuden konventioista poiketen [= joissa isäntä raiskaa piian joka raskaana ollessa hukuttautuu] suhteessa useaan mieheen - ei tietenkään tietoisesti yhtä aikaa.

 

                                                                                 *

 

Angelika nai rakkaudesta [!] sadistisen, kylmän biseksuaalin serkkunsa Philippen. Nainen on monessa haaksirikossa - metaforisesti ja konkreettisesti - ennen kaikkea hän sotii sitä käsitystä vastaan, että naisen pitää istua kotona odottamassa ja kutomassa kun mies kekkuloi sukkuloiden seikkailuissa. Vaikka näyttäisi, että Angelika toimii vain miesten pelinappuloina niin tämä nainen kuitenkin toimii, kostaa, pakenee, on liikkeellä, tekee suunnitelmia. Pahuus tulee niin monesta suunnasta - ja näiden tarinoiden goottilaisena pahana on useampi mies. He pitävät jännitystä yllä. Samalla nämä elementit: ontuminen, arpi, tuuheat hiukset, paljastavat roolihenkilön maailmanmiehen sielun, se on seksikäs ja arvaamaton. Tämä hahmo muistuttaa Jane Eyren, Kotiopettajattaren tarinan miestä ja miksei Ross Poldark Nuoren miehen tie - josta myös 70-luvulla tullut tv sarjana. Ontuva paholainen on hyvä romaanin nimi [ Alain René Lesage (1668 – 1747)]. Ja alkoiko kaikki Kadotetusta paratiisista??? Ja tarkoittihan Oidipuksen nimi kampurajalkaa.

 

                                                                               *

 

Uusimmissa tarinoissa myös la donna mobile joka ei ole häilyväinen mieltä muuttava tuuliviiri yllä talon katon vaan liikkuva, muuttava, muuttuva, se voi olla myös häilyväinen, hullu tai paha, kuten saippuasarjoissa Dynastia, Melrose Place; lotvauttaako lukija korvaansa Kotiopettajattaren tarinan miehen oikealle aviovaimolla, hullulle naiselle ullakolla? Modernissa gotiikassa mies ei telkeä entistään ullakolle vaan eroaa tästä. Petetty nainen voi ilmestyä mistä vaan kostamaan.

= > Kuuntele esimerkiksi aiheeseen tiukasti kuin ommeltuna liittyvä kipale eli Marc Almondin hilpeän

irrationaalinen ja ironinen A Lover Spurned.

= > Korkeakulttuurissa Salome vaati miehen päätä vadille, miehen joka torjui hänet.

 

      Toisaalla Hitchcockilla oli polttopisteessä toimiva nainen - Takaikkunassahan mies istuu vain huoneessaan pyörätuolissa pitkä kaukoputki kipsissä olevan jalkansa päällä, kuin parodisesti ylikorostunut fallinen kasvava objekti, ja nainen toimii, murtautuu mahdollisen murhaajan huoneeseen.

 

 

..... tai kun tv:tä & videoita katsotaan liikaa [ Poltergeist, The Ring, Videodrome ], joissa goottiromaanin törkyinen kehto

[ = tarkoituksellinen hirviö-goottimetalliorkesterin Cradle of Filth -plagiaatio]

siis oma koti kullan kallis on uhan alla.

=> lue lisää syvällisemmin taikka netistä Tanja Sihvonen: ANGELIKA-ELOKUVAT ROMANSSINA, Sukupuoli ja performanssi historiallisessa elokuvassa -artikkeli. Hän mm. kirjoittaa:

" Yksi lähtökohdistani Angelika-elokuvien tutkimisessa on se, että ne ovat naisten elokuvina olleet aliarvostettuja populaarikulttuurin tuotteita, joita ei julkisen sanan piirissä ole yleensä otettu vakavasti. Niinpä niiden rakentamia merkityksiäkään ei ole aiemmin analysoitu."

 

                                                            *

 

b) kaunotar = nainen = mytologinen t symbolinen hirviö,

metamorfoosin kautta:

aka kun nainen muuttuu pelottavaksi ja ei ha[l]littavaksi:

 

esimerkkeinä Valkoinen peura, Sikatotta, milteipä jokainen vampyyri-filmi ja Sudenmorsian..

Ranskalainen kirjailija ja filosofian tohtori Marie Darrieussecq julkaisi erinomaisen esikoisromaani Sikatotta 1996 suomeksi. Juoni on groteski ja rehellinen ajankuva: kosmetiikkaputiikin myyjätär muuttuu siaksi. Siinä missä mytologiassa on pyhää ihminen muuntuminen eläimeksi tai jumalaksi joka on osittain eläin ei tässä metamorfoosissa jonka lukee sekä symbolina

että fantasiana.

 

                                                               *

 

" Tässä muodonmuutostarinassa yhdistyvät mielikuvituksella leikittely ja piikikäs yhteiskuntasatiiri."

CD-Fakta 2002, WSOY

Verrattaessa hengenheimolaiseen yhteiskuntasatiiriin George Orwellin romaaniin Eläinten vallankumous [1945] eroaa Sikatotta siitä, että Orwellin lohduton, synkkä tulevaisuus opettaa eläinfaabelin lailla, että jokainen ismi muuttuu irvikuvakseen, kun Darrieussecq keskittyy naisen aseman läpivalaisemiseen - miten voi vielä 1990-luvulla ns. sivistysvaltioissa naisen rooli vain pornoreikänä, tyhjiönä jonka ainoana automaattisena tehtävänä on vastaanottaa miehen eritteet - niin symboliset kuin realistiset. Ja toisaalta tämän alati kunnossa pidettyyn, feikkiin, luonnottomaan ulkonäköön keskittynyt aika [ varsinkin ranskalaisessa yhteiskunnassa ], jossa jatkuvasti pitää heittää sianrakkoa tai apinansikiötä naamalle, ettei naamaan kuuluvat iän tuomat rypyt näy. Ja kun ajattelee että naisesta tulee sika - onhan se vallan kauheata. Takaisin luontoon! Jos sika on epäpuhdas, lihava, itsepäinen, aggressiivinen - eihän niin saa olla! Kyseessä on käänteinen Kirke tarina.

             vrt. > Kirke noita joka muutti miehet sioiksi

- lisälukemista:

katso myös Kristina Svensson: Loan taju. Marie D.n romaani Truismes feministisenä muodonmuutoskertomuksena, KTSV 52, 1999, koska minä en ehdi.

   = >

Teos käsittelee myös Sikatotta romaanin alkuperäistä nimeä Truismes truismia, truismeja joka tarkoittaa maallikolle käännettynä abstrakteja juitsuja kuten totuus, selviö, itsestään selvästi, kuluneesti.

Tiukkapipoisimmillani metsään menevälle sukset harottaen omiini kärkkyvälle pika-analysoijalleni ilmoitan tässä kirjoittavani alleviivaavan ironisesti. Antaisitko minulle kiepin tuota rautalankaa? Kiitos. Nyt minä aloitan vääntämisen. Piste. Lisäyksenä voisin sanoa tai pikemminkin kysyä post-modernin iloisesti, muttei lesbaten, miksi minun suksissanikin lukee MADHUS?

                                                              *

Darrieussecqin tärkeä kirja liittyy 1990-luvulta 2000-luvulle tuohon mielenkiintoisimpaan kulttuurivirtaukseen, uuteen aaltoon jossa varsinkin ranskalaiset naiset surffasivat anarkian pärskyvillä aalloilla, olivat he se sitten nuoria vihaisia naisia, jota muistetaan usein käyttää määrittelynä, vaikka pahin on "tyttö" ja "kirjailijatar", punkkareita ja akateemisia, kirjailijoita ja elokuvan tekijöitä tyyliin Catherine Breillat, Virginie Despentes, Catherine Millet, ja jatkaen 1980-luvun lopulla Alina Reyesin romaanillaan Lihanleikkaaja aloittamaa suuntausta, joka oli tervetullutta, puhdistavaa virtaa. Varsinkin kun on kulunut niin pitkään Anaïs Ninin (1903 – 77) maittavista kirjoista [mm Vakoilija rakkauden talossa, Erotica, Pikku lintuja ]

 

              "Nin on kuvannut unenomaisen runollisessa proosassaan tarkkavaistoisesti ja

mielikuvituksekkaasti minuuttaan etsiviä naisia." Cd-Fakta 2002, WSOY

                                                             *

Seksuaalisuus joka Ninillä lyyristä, on Reyesin käsittelyssä rehevää, lihan kaipuuta, jossa salainen puutarha on muuttunut arjen lihakaupaksi. 1990-luvun alussa nuori vihainen nainen marssi nihilistinä maihinnousukengissä esiin valkokankaalle ja ampui poliisin mustassa komediassa = elämä [Tyttö nimeltä Nikita]. Kohtauksessa jossa vast´ ikään asunnon asuttavaan kuntoon saanut uuden henkilöllisyyden saanut [ itse asiassa pakotettu pakotettu ottamaan ] Nikita on kauppamatkallaan iskenyt raviolipurkkien mukana ostoskärryynsä näpsäkän myyjän ja sanoo tälle haluavansa rakastella tämän kanssa siinä olohuoneen lattialla vaikkei ateria ole lopussa. Kohtaus on kaunis toisinto Roman Polanskin Rosemaryn painajainen 1968 elokuvan samanlaisesta kohtauksesta, jossa uuden asunnon lattialla myös Rosemary ja pirun hyvän näköinen miehensä Guy [ jumalallisen kaunis John Cassavetes jonka kasvot ovat puoliksi saatanan ja puoliksi enkelin, vaikkei hänen kasvoja koskaan elokuvassa näytetä tarkasti läheltä, ainakaan televisiossa näytetyssä leikatussa versiossa, dvd-elokuvassa taas ei sensuroida ] vihkivät uuden kotinsa huoneen käyttöön..

                                                         *

Palatakseni muodonmuutos-romaaniin; Sikatotta alkaa kuten Kärpänen elokuvan Kärpänen päähenkilö yrittää kirjoittaa siis jakaa tarinansa meille vielä kun voi, vielä kun hän on ihminen... Ennen kuin muodonmuutos on valmis, eikä hän voi enää kirjoittaa. Tai ajatella analyyttisesti. Niin kauan kun hän ehtii vielä olla "inhimillinen".

 

 

                                                                        *

c) nainen = mobile eli epämääräinen hirviö - mahdollisesti epärehellisen kertojan mukaan tms:

Amélie Nothomb: Vaitelias naapuri, Federico Andahazi: Hurskaat sisaret,

joissa kirjailija kiusaa lukijaa kun ei anna naispuoliselle hirviölle selkeää ulkonäköä, motiivia jne. profiilia.

 

       "Ranskaksi kirjoittavan Nothombin omaperäiset teokset käsittelevät usein

kauneuden ja rumuuden suhdetta ja hirviömäisiä ihmiskohtaloita. Musta

huumori ryydittää monia suositun ja palkitun kirjailijan romaaneista ."

Cd-Fakta 2002, WSOY

  

                                                                      *

 

      Oi kuinka hirviö onkaan tuo nainen!

Federico Andahazin esikoisromaani Anatomi nosti karvat pystyyn tarkoituksella ja voitti arvostetun pystin vuonna 1996: olihan tämä uraauurtava kirja, jossa ensimmäisen kerran löydetään klitoris! Aivan selvää - 1990-luku oli lihaisa vuosi! [ Tai siis -luku, vrt. mainittu Reyes] Psykoterapeutti Andahazin seuraava suomennettu teos Hurskaat sisaret ilmestyi meillä 2001 [ taisin ostaa sen englanninkielisenä pokkarina aiemmin ] ja kun takakannessa lukee:

 

" Genevenjärvi vuonna 1816, hyytävä kylmyys. Spermanhimoinen pimeyden muusa viettelee lomalaisia saatanalliseen sopimukseen.... "

 

niin mikään ei pidättele juostessa kassaa kohti. Kyseessä on tietysti tuo megalomaaninen kesä jolloin kyseisellä rannalla Villa Diodatissa Mary Shelleytä alkoi kiusata Frankenstein aivan kirjaksi asti. Mukana oli tietysti lord Byron, Percy Bysshe Shelley, Polidori ja Claire.

Mutta mikä tämä naispuolinen hirviö on? Hän on ainakin kirjoitustaitoinen, älykäs - ja hän vainoaa poloista Polidoria kirjeellään, joka on ilmestynyt miehen kammioon kenenkään huomaamatta. Kirjeessä hirviö paljastaa olevansa Legrandin sisarista sen joka ei ole kaunis. Itse asiassa Andahazi flirttailee lukijan kanssa kuvaten pöyristyttävän hirviön kuvaamassa itsensä sanoin kuvaamattoman hirveän epämuodostuneen kystan kaltaiseksi - tämä on erityisen hirveää, koska Legrandin kauniit kaksoset miellyttävän miesten silmiä ja elimiä niin kookkaasti seurapiireissä että noilla naisilla ei ole enää mainetta - joka olisi pyhän naisen ainoa etuoikeus ja hyve. Ja voiko olla pelottavinta kuin nainen joka kirjoittaa kirjeessä:

 

          "Olen eräänlainen siskoistani ylijäänyt jäte."

 

Feminiini hirviö järkyttää tohtori Polidorin mielen tasapainoa ja asennemaailmaa kirjoittaen:

"Kauneus on vain kauhun ilmenemismuoto ja se tarvitsee aina kuolemaa: kukista kauneinkin työntää juurensa löyhkäävään, mädäntyvään maahan."

= > Katso vaikka Nelosen dokumentista, muistaakseni nimeltään Kaksoisveli sisälläni jossa kerrottiin ja siis näytettiin fetus in feto tapauksista jossa jokin menee vikaan vikaan, ja toinen sikiö muuttuu loiseksi, kaksoissisartaan kalvaen.

- 4D:n esittämä Kaksoisveli sisälläni keräsi 304 000 katsoja.

- Aihetta liippaa kauhuelokuva Baby Blood joka kertoo vampyyrisikiöstä.

= > Kato myös Salaisten kansioitten jakso jossa muistaakseni sirkuksessa esiintyvästä miehestä erkaantuva pikkuveli, liikkuva siamilainen epämuodostuma raahautuu ihmisten ilmoille pahoja tekemään - kyse onkin Poe-maisesta päättelystä - kuka inhimillinen olento on tämän voinut tehdä.

                                                         *

Gotiikan lukija vaatii kauhuromantiikalta kaksi asiaa: kauhuromantiikan pitää pitää sisällään juuri niitä kellastuneita ja pölyisiä gotiikan selkeitä elementtejä joita siinä on satojen vuosien ajan fetisistisinä ollutkin. Toisaalta gotiikan pitää yllättää. Amélie Nothomb: Vaitelias naapuri (Otava 1997, alkuperäisteos Les Catilinaires ilmestyi 1995) on viheliäisellä, ja pienimuotoisella tavalla hyvä kirja: se häiritsee. Onneksi sitä myydään myös SEVEN -pokkarina vuonna 2001 ettei aivan kaikkia viikkorahojaan kirjailija menetä [useammalta viikolta] kirjoja tai siis rehellisesti sanottuna kirjaa, koska monikkoon ei ole varaa. Jo kannessa lukee " Mitä piileekään sivistyneen kuoremme alla..."

 

Minulle tuossa kirjassa kiehtovin hahmo on tuo naapurin miltei ullakolla pidettävä hirviö, vaimo. Siihen on ladattu paljon lapsuuden, sairauden, sairaaloiden, poikkeavuuden, sukupuolen ja seksuaalisuuden abstrakteja pelkoja, joita ei uskalla, tai halua, käsitellä. Vaan haluaa siirtää pois päiväjärjestyksestä, naapuriin, maton alle, ullakolle hullujen naisten seuraan.

  

Mutta jos ajatellaan oikean hirviöitä, naispuolisia sellaisia, niin ajattelen terrorismia.

On vain kaksi tapaa harjoittaa terrorismia - kumpikin niistä on väärä. Otetaan ensimmäinen väärä tapa - sinut aivopestään ja manipuloidaan pikku tytöstä pitäen totalitäärisessä, diktaattorin propagandaa pullistelemassa ummehtuneessa valtiossa sen suurta johtajaa jumaloiden - ja sillä varjolla teet mitä vaan, räjäytät viattomia lentokoneita kuten entinen terroristi nimeltä Hyun Hee Kim, jonka elämäntarina on julkaistu kirjaksi Sieluni kyyneleet: olin terroristi. Yltiösiirappisesta nimestään huolimatta aiheellista lukea.

 

 

Toinen väärä tapa on ajautua, muuttua terroristiksi älyköstä toimittajasta ja äidistä kuten Ulrike Meinhof.

 

Fiktion puolella naishirviötä, agenttia, tietystikin neukkua, on näytellyt Lena Olin sarjassa Alias.

 

 

d) nainen = selkeä realistinen hirviö joka hajottaa kodin t ydinperheen:

Mutta hirviö on totta. On. O-o-o-o-on. Tosielämän hirviö, sarjamurhaaja kuten pohjoisen tyttö Aileen Wuornos filmissä Monster; nainen on komediassa sarjamurhaaja John Watersin kiltin irvokas satiiri Sarjamurhaajamutsi,

Amerikkalaiset eroottiset jännärit 80-luvun lopulta lähtien olivat apua perhe hajoaa! -teemaltaan, koska isäukko käy vieraissa [Vaarallinen suhde, Käsi joka kehtoa keinuttaa] tai poliisi retkahtaa väärään naiseen [ Basic Instinct ]. Jossa nainen on pelottava koska hän [voi] kostaa, vaikka mies vain haluaisi häntä silloin tällöin leikkikaluksi. Mies kun haluaa koko kakun - ja välillä palan eksoottista baakkelsia. Voi voi miesrukkaa.

 

 

 

                Kun hirviö tapas hirviön

Kauhukakarat, Pirulliset, Bonnie & Clyde, Natural born killers / Syntyneet tappajiksi tai Pane mua tarinoiden hirviömäisiin syövereihin vievät rakastavat / vihaavat tai kostavat pariskunnat kiinnostavat.

 

Tai sitten kun tarina muuttuu hirviö loves hirviö -taruksi tai todeksi, kuten esimerkiksi Eva Braun ja Adolf Hitler. Tämä suhde on kiinnostavampi tutkielma seksistä ja vallasta kuin laatikollinen Bill Clintonin sikareita. Kuinka sadistinen, masokistinen, hyväksikäyttäjä / käytetty ihminen voi olla? Jos Eva Braunin päiväkirjamerkinnät ovat totta hän oli herttainen

tytön tyllerö joka oli ihastunut [sic! vai pitäisikö paremminkin sanoa sick! sairasta! über alles! nein gut!] Hitleriin. Tyttöraukka piirsi ja kirjoitti salaa muistikirjaan hempeyksiä - ehkä sittenkin oli pinnallisesti kaunotar ja rehellisesti hirviö. Ja kuinka suuri merkitys on korruptoituneella vallalla seksuaalisessa mielessä? Mitä pahempi, likaisempi ja törkeämpi, pöyristyttävämpi, sitä kiihottavampi? Niinkö? Muistan itse deittaillessani ei nyt mafiapomoa, mutta vähintäänkin pelottavaa ja epämääräistä hyvin pukeutunutta mieshenkilöä, jota kunnioitettiin kaikkialla vaikkei hän koskaan nähnyt tekevän työtä, ja silti limusiini polki ja lyyti kirjoitti.. - tempauduin pois tekstin äärestä tupakalle, ajattelin lopettaa, kun olin vetänyt kolmet savut.

Oliko Eva idiootti, yksinkertainen, rakastunut houkka, vallan sokaisema vai sadisti? Eva vei salaisuutensa mukanaan - syanidikapsiloon.

 

 

Kuinka kiinnostava onkaan Olov Svedelidin dekkari Nimeni on Eduard Braun Hitler, ( Book Studio, 2001; suomenn. Tarmo Haarala ) jossa aivan tyhjästä nousee mies joka väittää olevansa Evan ja Adolfin poika. Sitä on hauska lukea rinnan Ira Levinin Rosemaryn painajaisen kanssa - kumpikin jännitysromaani pelottaa koska niissä kuvaillaan kollektiivisesti miltä tuntuu kun antikristus syntyy. Tai synnytetään. Päinvastaista kolmiyhteyttä valotetaan Dan Brownin Da Vinci koodissa ( WSOY, 2005 ), jossa metsästetään Jeesuksen ja Maria Magdale[e]nan [ nykyisemmin Magdalan Maria ] rakkauden hedelmää. Da Vinci koodi on kiehtova paketti noinkin ylimyydyksi ja hehkutetuksi kirjaksi - lukija haluaakin olla mystisten salaisuuksien äärillä ja avata ovia tuntemattomaan. Teos on tuttua huttua meille feministeille, mytologioihin, alkuperäisiin uskointoihin ja noituuteen perehtyneille ja taidehistorian merkkiteoksiin hurahtaneille, mutta kuitenkin muistutuksena mukava opas meidän alkuperäisiin "pakanallisiin" uskontoihimme ja kulttuureihin joissa nainen oli pyhä, jumalatar ja kaiken keskus. Siis aikaan ennen kristinuskon keksimistä. Niin kuin Victor Hugon klassikkoromaanissa Pariisin Notre Dame esittää vapaan naisen hyvänä kukkeana paljasjalkaisena mustalaisena alati liikkuvana, vanha tietämys veressään - neuvokkaana ja hyväsydämisenä kulkurina, kun taas uskontoa eli valtaa edustaa paha mies ja instituuttinsa, on tämäkin teos kaunis kunnianosoitus historialle - jota vihdoinkin aletaan kirjoittaa rehellisesti.. Symboliikan tunnetuin tutkija - kirjan miespuolinen päähenkilö - huomaa kuinka historiankirjoissa on aiheesta vaiettu - ja mikä taho haluaa haudata moiset aatteet? No tietystikin seksistisistä seksistisin Vatikaani.

 

Verrattaessa Yhdeksäs portti romaaniin Da Vinci koodi on lukijalle helpompi palapeli jännitykseen ja vanhojen myyttien äärille - siinä missä Yhdeksäs portti on kenties keskivertolukijalle liian kaukana harvinaisine, tomuisine, filigraanikantisine kirjoineen, rahakkaine bibliofiileineen ja saatanallisine säkeineen liian tummaa ja outoa, on Da Vinci koodi popimpaa. Ainakin pinnalta tutkiessa se on naamioitu hyvin kevyeksi. Mutta tuo pohjavirta! Välillä tuntuu että kirjoittaja on yhtä aikaa ollu tutkimassa lontoolaisia, vaikeasti löydettäviä, alkuperäisten pakanallisten palvontapaikkojen päälle rakennettuja kirkkoja Helvetistä sarjakuvan tekijöitten kanssa.

                  Niin ikään Andrew Neidermanin Paholaisen asianajaja ( Viihdeviikarit, 1997 ) romaani ajutuu pisteeseen jossa Saatana on Suuri Johtaja, haluaa lapsia ja lapsenlapsia.. Tämä asianajotoimiston karismaattinen ja isällinen pomo asuu huumaavassa pilvenpiirtäjänsä ylimmässä kerroksessa... Hän on humoristisesti nimeltään John Milton - samanniminen heppu kirjoitti 1600-luvulla Brittein saarella lumoavan Kadotetun paratiisin.. Ja törmää Miltonin runoihin myös mm Deborah Chielin romanttisessa, siis säätyeroja tutkailevassa romaanissa Sabrina ( Book Studio, 2002 ) jossa Tuhkimon kaltainen päähenkilö on saanut nimensä runosta Songs of Comus jossa kerrotaan Sabrinasta jonka hiusten leihuvat latvat valuvat meripihkaa.. Niin mukavaa on tämä hyvän ja pahan paini - ainakin sivusta seurattuna ja normaaliuteen palaten.

 

 

                 Titta mamma, ett monster!!

 

Hirveän selkeästi on heteromaailma - vaikka hirviö olisi jättiläisgorilla - siis eri plaatua ja lajia kuin ihmis-nainen, niin hirviön on oltava selkeästi mies, miehen symboli.

Hirviö -sanahan MONSTER tulee alkuperältään ja tarkoitukseltaan varoittaa ja esimerkki -sanoista ja miksei mensuista, kuukautisistakin. Jo tällä pahuuden arkkityyppien määrällä kertoo pimpin [ = kohtu, alkumeri, alkuhämärä ] ts. naiseuden pelottavuudesta - noitavainot, aborttia vastustavat mutta teloituksia suosivat presidentit, jne. Da Vinci koodissa naisen pyhintä merkkiä edustaa juuri pallo, risti, malja, kolmio, kohtu, omena -mielleyhtymä. Jännäri esittelee mm vanhan hedelmällisyysriitin jossa mies ja nainen yhtyvät - ja se on pyhää, eheää, tasapainoa. Ennen naista palvottiin koska hän teki ihmeitä - aivan tyhjästä synnytti uuden ihmisen.

 

                                                                *

 

 

               Loving the Alien

    - kun gotiikka laajeni avaruuteen

 

Uudemmat kaunotar ja hirviö -tarinat sijoittuivat eksoottista ja viheliäisen taikauskoista syrjäseutua Transilvaniaa kauemmaksi,

[ sanottiinhan Stra Trekissä että avaruus on "the final frontier"

joka on suomeksi käännetty uskomattoman lyyrisesti ja luovasti:

" Avaruus - tuo käymättömistä korpimaista viho viimeisin" tai jotenki tolleen - Subtv

lopetti lähetyksensä täällä, en voi tarkastaa asiaa. Valitettavasti. Laskukin on maksettu

luultavasti. ]

jopa avaruuteen asti, kuten Alien - kahdeksas matkustaja joka näyttää miten naisen pitää puolustautua jopa ulkoavaruuden hirviöiltä. Leffan nainen eli kaunotar on luutnantti Ellen Ripley [ täydellinen Sigorney Weaver ] ja hirviö on kiinnostavan taiteilijan H. R. Gigerin luoma avaruuden kyber-goottilainen otus, joka sopii mainiosti punk-aikakauden pelottavaksi metalliseksi/orgaaniseksi kummajaiseksi.

 

     Ridley Scottin ohjaama uraa uurtava Alien - kahdeksas matkustaja vuodelta 1979 sijoitti gotiikan klaustrofobisen, tyrmään suljetun kauhun avaruuteen - sitä ruokki elokuvajulisteen mainoslause: avaruudessa kukaan ei kuule huutoasi.

Toisaalta - eihän kukaan suurkaupungissakaan *kuule* tai ainakaan välitä avunhuudoista. Näin avaruus on vähintäänkin yhtä pelottava kuin New York. Ja eihän kukaan välittänyt Jonathan Harkerin huudoista kun hän kirkui apua Draculan linnaan suljettuna. Puhumattakaan Justinesta. Rahtialus nimeltä Nostromo kuljettaa pahaa-aavistamattoman naisistonsa ja miehistönsä lisäksi uumenissaan tietämättään pelottavaa kollia, hirviötä. Tässäkin Alien tuo mieleen Draculan, sillä vampyyrimonarkki matkustaa kaukaa korvesta sivistyneen maailman sykkivään sydämeen, ja matkustaessaan laivalla Dracula ruokkii itseään kuten Alien joka myös napsii avaruusaluksen jäseniä yksi toisensa perään, levittäen tuhoa...

 

 

Hauskaa on, että naisisto/miehistö koostuu aika tuntemattomista näyttelijöistä jotka - ehkä juuri siksi - ovat tehneet hienoa uraa ja monipuolisia elokuvia kauhua, komediaa, draamaa:

Sigorney Weaver: Ghostbusters / Haamujengi, Sumuisten vuorten gorillat, Kylä, Copycat, Dave, ja Annie Hall. Hän on näytellyt kuningatar Isabellaa, sarjamurhaajan profiloijaa, presidentin puolisoa, kusipäistä pomoa, luutnanttia, onnenonkijaa ja tohtoria. Luutnantti Ellen Ripleytä hän on näytellyt Alien -saagassa: Alien (1979), Aliens (1986), Alien³ (1992), paitsi Alien: Resurrection aka Alien 4 (1997) elokuvassa hän on Lt. Ellen Ripley Clone #8...

John Hurt: Elefanttimies, Keskiyön pikajuna, Hellboy, Dead Man, Frankenstein Unbound, Rob Roy, King Lear, Minä, Claudio, Rikos ja rangaistus ja Harry Potter ja viisasten kivi. Hän on näytellyt Raskolnikovia, Caligulaa, Jeesusta, John Merrickiä, Aragornia, ja Quentin Crisp. + Hän on maskiaan peilien edessä putsaava elähtänyt viihdyttäjä Sueden täydellisellä groteskilla videolla Attitude, ja äänenä Vincentissä.

Veronica Cartwright: Noidat, Linnut, Sota ja rauha, Invasion of the Body Snatchers, Scary Movie 2, Kinsey. Hänellä on paljon rooleja - kuten kenellä tahansa naisella - mutta vain nimellä rouva se ja se. Rouvan lisäksi hän on ollut mm nunna, opettaja, vuokraemäntä, äiti, ja olipa hän kerran Pussy. Tv-sarjoissa hän on vieraillut ns. hulluna tai pelottavana aikuisena naisena mm Salaiset kansiot, Mullan alla, Piru irti ja Hämärän rajamailla.

Ian Holm: From Hell, Taru sormusten herrasta, The Aviator / Lentäjä, Mary Shelley's Frankenstein , eXistenZ, The Fifth Element, King Lear, Alaston lounas, Kafka, Kesäyön unelma, Hamlet,

ja hän on näytellyt mm Pontius Pilatusta, Viiltäjä-Jackiä, androidia, hobittia, paholaista,

paroni Frankensteinia, Hercule Poirottia, Lech Walesaa, Frankensteinin hirviötä, Göbbelsiä, Napoleonia, Himmleriä, ja kuningas Juhanaa Robin Hoodissa. Huh huh, eiköhän olisi jo kunnia-oscarin paikka. Jo nimi *Nostromo* assosioituu sekä italian kielen meidän-sanaan joka on tuttu varsinkin mafiasta [ Cosa nostra = meidän asiamme ] että keskiaikaisen astrologin nimeltä Nostradamus kerettiläisiin ennustuksiin.

 

Ridley Scottilla on silmää persoonallisuuksille: hänen käsialaansa on ollut myös sekä kultit että klassikot, ensimmäiset ja kopioidut lajissaan: lohduton dystopia Blade Runner ja road-movie joka liikkuu antiikin tragediasta veijarikomediaan ja takaisin - Thelma & Louise.

 

 

           Are you man enough to be a woman?

 

[ = plagiaatio Wayne Countyltä, vai hetkinen oliko hän Jayne County tämän levyttäessään, taiteilija County siis vaihtoi sukupuoltaan]

 

Aliens - paluu elokuvassa vuodelta 1986 James Cameronin mörssäri-ohjauksessa naiseutta ja sankaruutta määritellään monin tavoin. Vaikka Alien on narttu, ja Ripley haukkuu tätä nimellä "bitch" (= naaraspuolinen eläin, uroksen vastakohta, narttu; paha ilkeä akka; naispuolinen häikäilemätön oman tilansa anteeksipyytämätön ottaja; eläimellisen kiimainen [ horny like a bitch from Hell tai Striba the werewolf bitch ] tai täysin [ miesten fantasioimasta ] tylsästä seksistä piittaamaton nainen ),

on silti päähenkilön Ripleyn ja hirviön välinen kissanhännänveto eroottista - siinä taistellaan vallasta.

 

 

 

Tämä narttumainen hirviö on modernisoitu goottilainen nuoria naisia pelästyttävä mahtava linnanherra.

 

Ja pelottavaa, goottilaista kartanoa jota vainoaa hirvittävä salaisuus symboloi tuo avaruusalus.

 

 

 

Joku haluaa kirveellä vääntäen hampaat irvessä väittää gotiikan olevan vain yliluonnollista kauhua jolloin teknisesti kenties joskus mahdolliset tieteis-teemat eivät kuulu - mutta tähän minä sanon että kissanmunat. Koska pää-alien on narttu kuten mehiläiskuningatarkin. Niin on Ripleykin. Ja löytyykö tarpeeksi miestä *pelkistä* androideista?? Lance Henriksenin aika lailla kaikkea nähneet, karskin laihat iggypop -maiset kasvot sopivat yllättävän hyvin androidille. Miksi Alien pelottaa? Kun kuka tahansa voi kirjaimellisesti hyppiä silmille ja/tai upottaa munansa ihosi alle. Keneen kannattaa luottaa avaruusaluksesta? Siellä ei voi suutahtaa ja mennä kävelylle ovet paukkuen. Alien elokuvia tehtiin neljä kappaletta - tähän asti, ja huhut - noh, huhut = huhuja - kertovat että vielä kerran Alien nousisi taistoon.

 

Nythän vuonna elvis julkaistiin Alien versus Preditor mutten nähnyt sitä, koska elokuvalippu maksaa saman verran kuin neljän päivän ruokaostokset. Pitänee odottaa muutama vuosi kunnes se tullee tv:stä. Tokko saa tätä väitöskirjaa edes julkaistuksi siihen[kään] mennessä. Weaver äitinä ja huhut uudet Alienista!! Pyhä kolminaisuus yhdistää Sigorney Weaveristä julkaistuja tuoreimpia tai useammin mainittuja uutisia: hän nauttii äitinä olemisesta, hän matkustaa oikeassa elämässä avaruuteen [tuo onnekas....] ja uusi Alien on suunnitteilla. Vaikka Weaverin esittämä legendaarinen hahmo Ripley kuolikin viimeisessä Alienissa niin silti hänet pystytään kloonaamaan. Vaikka Sigorney ja miehensä tekivät tämän toisenkin vauvansa sillä vanhanaikaisella tavalla.

 

 

 

Kiinnostavin elokuvan aloitus oli ALIENS elokuvassa jossa nimi

                                   A L I E N S

[= tarkoittaen avaruushirviötä, muukalaisia monikossa, ja se on pelottavampaa, monta hirviöitä, synnyttäviä hirviöitä]

teksti kajastaa absintin, ja sairaan, saastuneen ja säteilevän vihreänä ja kirjaimesta I muodostuu paisuen suuri kohtu joka ahmaisee katsojan sisäänsä. Ei, vaan sieltä tulee ikuinen, sokaiseva valo tähän maailmaan.....

Näin siis voi alun tulkita. Mutta jotta avaruuden muukalaisia olisi monta niin ainakin yhden kuningattaren synnytettävä niitä. H. R. Gigerin taiteen luomat hirviöt sopivat oivasti Alien -taruun, joka kuvastaa tulevaa metallista gotiikkaa, vaikka hirviöt näyttävät jättiläiskokoisten hyönteisten [= lähinnä nyrkkeilijäsirkkojen näköisiä] ja -nivelisen metallinhohtoisten koneiden yhdistelemältä niin silti ne assosioituvat Ballardin ja Cronenbergin Crashiin, ja mikseipä niin ikään Cronenbergin eXistenziinkin,

symboloiden tulevaa kammottavaa itsekästä 80-lukua ydinvarusteluineen, nälänhätineen ja AIDSeineen, ja kuinka tuosta ajasta ei selviä kuin hirviö. Samalla hirviöt lanseerasivat esiin marssittivat inspiroivaa punk-, gootti-, sadomaso- ja heavymetalli-pukeutumista. - ja tietysti ennakoi kyberpunkin alkuräjähdystä

 

 

            tenaville tutuksi:

= > " Kyberpunk on 1980-luvun uusi suuntaus; nimitys tulee sanoista kybernetiikka ja punk. Sen loi William Gibson teoksessaan »Neuromancer» (1984, suomenn. »Neurovelho» 1991), jonka päähenkilö elää kolmiulotteisen tietoverkon maailmassa. Sen esiasteena voi pitää tietokoneiden avulla luotua virtuaalitodellisuutta. Maailma on kutistunut sähköiseksi kyläksi ja yritykset hallitsevat maailmaa. Ihmisen ruumis ja sähkö ovat lähes sulautuneet yhteen. " CD-Fakta 2002, WSOY.

 

H. R. Gigerin lisäksi kyberpunk-taiteesta voi mainita kotikonnuiltamme Sirpa Alalääkkölä.

Sen sijaan Väinämöisen ahdistelema Aino ei ole kaunotar ja hirviö -tarina; se on rikos, ahdistelu, kuoleman tuottaminen, kuolemaan johtaminen. [ Voi noita kylmiä Aino-patsaita - kumma kyllä Väinämöisellä on aina vaatteet yllään ]

Miesten tapauksesta maalanneet hoh hoijaa taulut saivat seuraajakseen Sirpa Alalääkkölän - juhuu! - pani maalauksen asetelmat uuteen uskoon, katso vaikka Kiasmassa,

" Alalääkkölän kuvamaailmaa hallitsivat 1980-luvulla sadomasokismi sekä militantit ja androgyynit henkilöhahmot, joita on esim. sarjakuvista, piirroksista ja valokuvista koostuvassa »Teräspiikit»-albumissa (1987). Hän myös uudisti suurissa, värikkäissä maalauksissaan suom. mytologiaa ja Kalevala-kuvastoa. "

CD-Fakta 2002, WSOY

 

 

 

ja aihetta on käytetty myös ansiokkaasti mainosmaailmassa - tietenkin ummehtuneet roolit päälaelleen kaataen. Alalääkkölä kuuluu tähän anarko-feminismin, huumorin, kansalaistottelemattomuuden ja post-punkin nousuun 1980-luvulla joka ei siis ollut meille kaikille pelkkää pintaa. Eikä pahaa unta. Niin kuin Xena myös Ripley joutuu ottamaan vastuun lapsesta. Vaikka Ripley löytää muuten kuolleesta aluksesta lapsen, nuoren tytön jonka lempinimi Newt on suomeksi Lisko. Voiko soturi olla äiti?? Jos soturi joka huolehtii lapsesta saa pelätä lapsen takia koko ajan?? Tekeekö lapsi hänestä haavoittumattoman?? Vai hyvin helposti haavoitettavan?? Toisaalta - kun ajatellaan naarasta eläintenmaailmassa - eikö juuri tyttöstään suojeleva emo ole kaikista vaarallisin??

 

                                                   *

 

 

                                           Kun Ripley tapasi Clemensin

Ripley nukkuu hyperunta 57 vuotta kuvun alla kuin Lumikki. Naisen kasvot yhdistyvät lähikuvassa maapalloon. Äiti on nainen on maa, ja sen pelastaja. Hänet pelastetaan - kuin Lumikki. Hän on ainoa ihminen joka selvisi edellisestä elokuvasta. Hän on kuin onkin Messias.

Alien -saagan kolmas osa Alien 3, [ itse asiassa teoksen nimi pitäisi kirjoitta Alien potenssiin kolme] on goottilaisin sinisine hämyineen. Kun elokuvan alussa Ripley on heikko kuin Kamelianainen, hän saa voimaa ja nousee alastomana sairaalavuoteelta tutkimaan alustaan - onneksi lääkäri antaa hänelle vaatteita. Näemme Ripleyn olkapään kun hän katsoo höyrystyneeseen peiliin, ja pyyhkii peilikuvansa näkyviin itselleen ja katsojalle. Hän on androgyyni, hiuksensa on täysin ajeltu, vasen silmänsä on vaurioitunut, hän näyttää kärsivältä sissiltä.

  

Tässä kauhuromanttinen pahuuden pesä on vankila, jossa kaunotar rakastuu hirviöön tai toisinpäin; huomaamme, että luutnantti Ripley on ihminen, tarkemmin sanottuna nainen, ja hän kohtaa vertaisensa, rauhallisen lääkärin, Clemensin, jota kohtaan tuntee vetoa [ ei ihme, oltuaan - 57 vuotta kryo-tuubissa ].

 

 

 

Vaikka miljöö ei ole kovin romanttinen, vaan groteski, epähygieenisen ruma, ja realistisen pelottava, jopa keskitysleirimäinen, koska kaikkien hiusten on ajettu syöpäläisten takia. Rakennelma on rujo kuin keskiajalla. Vaikka Ripleyn rakastettu on aika nulpon näköinen ja hänellä on vangin viivakoodi tatuoitu niskaan, niin se vain lisää seksapiiliä.

[ => Siiri Angerkoskelta oppimani sana, tarkoittaa seksuaalista viehätystä, ja vetovoimaa.. ]

 

 

Teoksen Lumikkimaisuutta lisää huomiot:

 

1.        Vangit voi kategorisoida kääpiöiksi, ei tietenkään kokonsa, vaan ammattinsa suhteen. He tekevät töitä välillä jopa kirjaimellisesti hakut olalla hei hoo hei hoo, vaikkei tämä ole vanhan ajan kaivos, vaan moderni teräsjalostamo.

2.        Ripley eli Lumikki on alueen ainoa nainen.

3.        Hän on sisällä vankilassa joka koostuu pelkästään miehistä: vangeista, rikollisista, joidenka kasvot on niin kirveellä veistetyt kuin mahdollista.

4.        Yksi "kääpiöistä" on selkeästi Viisas, hän näyttää Malcolm X:ltä silmälaseissaan ja puhuu kuin Martin Luther King.  

Koko kalusto näyttää samantyyppiseltä mitä Madonna käytti videossaan Express yourself. Suuret koneet jauhavat..

 

                                                 *

 

Tarina alkaa vaikuttaa keskiaikaiselta ritari-legendalta,

koska vangit sanovat Alien -avaruusoliota lohikäärmeeksi.

 

Samalla se liittyy Prinsessa Ruususen satuun - nukkuihan tuo hienohelma sata vuotta, kunnes prinssi suuteli... Ja kun Prinsessa Ruususessa / Sleeping Beauty animaatiossa Pahatar tuo katala, voimakas ja itsenäinen, kolkon kaunis noita saattoi muuttaa itsensä lohikäärmeeksi...

 

 

 

 

= > Tämä on leffan toinen pelottava elementti, jos miehet, vangit, olivat ensimmäinen.

Tiedämme, että olemme eristyksissä huippuvartioidussa vankilassa, joka on kuin Draculan goottilainen linna sinänsä, koska sieltä ei pääse pois. Saamme tietää, ettei mitään aseita ole! Millään ei voi puolustautua avaruusoliota vastaan! Tarviketäydennys tulee vain kaksi kertaa vuodessa! Siinäpä on huutomerkkejä kerrakseen.

 

                                                     *

 

Seuraava Alien oli Resurrection, jossa nimensä mukaan Ripley herätetään henkiin, ja jopa monistetaan. Kuinka surullinen on kohtaus, jossa Ripley kohtaa itsensä letkuissa sairaalassa: hänen klooninsa on epäonnistunut makaava, kärsivä hirviö, joka kerjää, että hänet lopetettaisiin. Kuinka paljon tuon nihilistisen, metallisen avaruushirviön kasvot muistuttivatkaan Nefertitiä,jollain lailla niin ylväät, ylevät, sulokkaat ja aerodynaamiset.

Kirjoitan nopeasti muistiin, ja tallennan, ja teen kolme varmuuskopiota, joita poltan useammalle formaatille. Saan uuden työurakan, ja alan eheyttää kryologian laitoksen tietokoneita. Jotain on vialla. En ymmärrä epätoivoisia, silti onnellisia ihmisiä, jotka maksavat humalia ja maltaita päästäkseen kryo-tuubiin [ jos varaa ei ole pakastaa koko ruumista, niin vain pää sitten, kiitos ], koska uskovat 500-100 vuoden kuluttua tekniikan kehittyneen, että heidät voidaan sulattaa ja saattaa terveiksi. Mutta onko mitään takuita siitä, että joku tästä firmasta pitää huolen... tai hänen jälkeläistensä jälkeläiset huolehtivat pakastetuista ruumiista, vaikka tulisi sotia, luonnonkatastrofeja, ufoja, vallankumouksia, konkursseja.... Heillä on vankkumattoman luja usko ikuiseen elämään. Kuinka huvittavaa - ja karmivaa - on huomata, kuinka nykypäivä on muuttunut huonoksi tieteisfilmiksi.

 

= > Kuollut mies deittailee sarjassa on vitsailtu irto- tai säilötyllä päällä, samoin toistuvasti Futurama ja Simpsonit piirretyissä.

 

Itse asiassa pelkän pään kryointi on luonnollisestikin edukkaampaa kuin koko ruumiin.

Tämän osaston pomo näyttää aika lailla hullulta tiedemieheltä, muuten. Eikä mitenkään pahemman näköinen olekaan. Kutsun häntä nimellä Z vaikka hän oikeasti olisi yy. Mutta yy kuulostaa nihjakkeen vaikerrukselta, heikolta. Ja se ei sovi tuohon olemukseen. Ei.

Pitäisikö minun ruksata hänen nimensä, kahteen kertaan, xx, onko se feminiiniä kromosomia, monen monta suudelmaa, tuntematonta tekijää, rahvaan puumerkkiä, punaista viivaa, jatkuvia kieltoja, vai huiputtamista, silmään kusemista ja pettämistä, double-cross?

Mitä sadut opettavat? Että nainen ei saa olla aktiivinen, ei olla hyvä vanhoille naisille jotka hedelmiä tarjoavat eikä hypistellä antiikkiesineitä, kuten värttinää. Naisen pitää vain maata kooman kaltaisessa tilassa vain miehen suudelmaa odottaen kuten Lumikissa ja Prinsessa Ruususessa. Naisen pitää varoa pahuutta joka suunnasta, ja uskoa, että vain mies hänen pelastaa.

 

                             Mutta kenelle näitä satuja kerrotaan?

 

                                                           *

Oma ajatukseni karkaa. Muistin jotain, kun nukkuu kirves sängyn alla, tullee syntymättömästä lapsesta poika. Vai oliko se niin, että kun nukkuu kirves sängyn alla, saa nukkua rauhassa?

 

Sharon Stone nukkui Basic Instinct -eroottisessa trillerissä jääpiikki sängyn alla - mitä se merkitsi? Että Michael Douglas saisi pitää tuppivyönsä paremmin kiinni? Eikö hän oppinutkaan Fatal Attraction eroottisesta trilleristä ja Glenn Closen kanisopasta? Puhumattakaan Demi Mooren kehittämästä verkosta joka kiristyy työpaikkakiusaamisen ja seksuaalisen häirinnän - lyhyesti sanottuna vallan - ympärille.

 

Mutta kuinka kaunis toisinto Basic Instinct / Vaiston varassa oli H. C. Andersenin taas kerran seksistisestä, ahdasmielisen uskonnollisen propagandan heikentämästä, siis sadistisesta sadusta - tällä kertaa Pienestä merenneidosta: mykkä merenneito-raukka lähenee makuhuoneessa rakastamansa prinssin nukkuvaa kroppaa veitsi kädessään.

 

             Miten se Fassbinderi sanoikaan, ettei tee pommeja, vaan elokuvia….

 

 

                                                     *

 

 

"Tuntekaa millaista on olla koirien jumala!" huutaa hullu tiedemies Futuramassa kädet kohollaan koiraa kloonatessaan.

 

Tuossa Meinhofin lauseessa oli jotain... kammottavaa ja tuttua... Aloin hakea sitä systemaattisesti tietokannasta. "Neron aivot varastettiin"

 

                                                Järkytyin.

 

            Miltei samanlainen lause oli lehdessä vuodelta 1955:

Einsteinin aivot varastettiin.

 

-

 

Tutkin lisää. Miksen ollut tätä muistanut? Vai enkö tiennyt??

 

               .... erinomainen, mutta juutalaisena mahdoton -- 

 

   - Hei, mitä?

   - Sorry.

 

Z oli kaatanut koneeni. Vahingossa?

 

 

 

-

 

 

 

Minua ei naurata kun näen seuraavana iltapäivänä aamiaisella ollessani lehdestä kirkuvia uutisia:

                  Ulrike Meinhofin tytär väittää

                     äitinsä aivojen varastetun

                           ilman perheen lupaa

            - tieteellistä tutkimusta varten.

 

 

Minulla tarttuu mangonviipale kurkkuun. Yskin. Silmäni vetistävät. Kellon viisari kulkee samaa rataansa. Narsissit avautuvat.

 

Tytär Bettina Roehl väittää äitinsä itsemurhan jälkeen tehdyissä testeissä huomatun aivojen epänormaaliutta - jolloin tämä ei olisi kestänyt oikeudenkäyntiä.

 

Tosin uutinen oli tuore viimeksi vuoden 2002 syssyllä, mutta kuinkas kauan Z on täällä alivuokralaisenani asunutkaan?

 

Kuvaus Meinhofin toiminnasta, actionista, tuntuu tutulta, kuin katsoisi sarjaa Alias.

 

 

-

 

 

Sattumalta löydän Leena Krohnin kirjottaman 21.11.2002 kirjoittaman kolumnin Ulrike Meinhofin kadonneet aivoista. " Ulriken aivoista tosiaan löydettiinkin neurologisia poikkeamia niillä aivoalueilla, jotka käsittelevät tunteita." hän kirjoittaa.

 

-

 

Mutta toisaalta, Ulrike syntyi vuonna 1934 - juuri vuosi Hitlerin valtaantulon jälkeen. Hän ei kokenut natsien vainoja, vaan kiipeili puissa kuin kuka tahansa pikkutyttö - keskiluokkaista, rauhallista elämää viettäen kera kotirouvana toimivan äitinsä, sisarustensa ja kirkosta eronneen museossa työskentelevän isänsä, mutta idylli särkyi toisen maailmansodan alkaessa isän kuolemaan Ulriken ollessa 5-vuotias. Tuskin 15-vuotiaana Ulrike menettää äitinsä, mutta osoittaa kirjoittajan lahjakkuutensa, ja kiinnostuksensa sekä politiikkaan että rock´n rolliin. Ironista kyllä yliopistossa opiskellessaan hän toitottaa pommeja vastaan jopa niinkin voimakkaasti että hänet valitaan asiastaan opiskelijoiden edustajaksi Bonniin. Loppukevennyksenä kerrottakoon yliopiston nimi Münster, joka kuulostaa sopivalta hirviöltä. Kirjoittamassaan esseessä Hitler in You hän hyökkäsi aiheesta sen aikaista puolustusministeriä vastaan verraten tätä Hitleriin. Kyseinen heppu raivostui ja nosti oikeusjutun jonka tietysti hävisi.

            Sanalla on voimaa...

 

                         Hirviö.

 

1800-luvun alun kuuluimmat ruumiinryöstäjät jotka eivät olleet lääkäreitä eikä alan ( lääketieteen, ei teurastuksen ) opiskelijoita olivat Burke ja Hare.

 

Huvittaa - feminismin aloittaja, radikaali filosofi Mary Wollstonecraft kuoli synnyttäessään tyttären joka loi Frankensteinin. Niin. Vaikka lääkärit kuinkakin salaa tonkivat ihmiselämän jäänteitä hautausmailla ja syrjäkujilla, niin elämän alkuun ja elämän ylläpitämiseen ei ollut valmiuksia, vaan kaikki oli naiselle hengenvaarallista, varsinkin seksi ja synnytys.

Mutta eivätpä miehet ole vieläkään vaivautuneet keksimään toimivaa ehkäisyä.

 

Minä katson rakeisia, mutta ehkä juuri siksi tyylikkäitä yhteiskuvia Meinhofista ja Sartresta.

 

Kaipasinko minä kuten Marlene Dietrichin esittämän nuori Katariina Suuri mustahiuksista tummaa kreivin prototyyppiä jota hän ruoski suudelman jälkeen? Kaunotar ja hirviö... Katariina Suuren puoliso - vähämielinen Pietari - oli pelottava: hän vain leikki tinasotilailla makuuhuoneessa, taputti käsiään innostuneesti yhteen päästessään seuraamaan aitoja teloituksia ja marssitti armeijan joukkojaan sisätiloissa sään ollessa huono. Helpostihan Katariina vallan tuollaiselta anastaa. Stroheimin elokuvan Intohimojen keisarinna upeat ja pelottavat sisutukset ovat kummalliset, groteskit patsaat, kynttilänjalat ja tuolit jotka kaikki ovat vääristyneen, kiveksi muuttuneen ihmishirviön muotoisia.

 

-

 

Sairaalan lattialla kulki punainen viiva. Jotta osaisi laboratorioon ja ulos. Mielen sairaalassa ei ollut selkeitä ulos johtavia viivoja.

 

Myös veristä säkkiä retuuttaessa, vetäessä pitkin lattiaa, muodostuu punaisia viivoja, muttei niin tarkkaan määriteltyjä.

 

Sano minulle mitä nämä näyt olivat?? Kuvittelenko, vai tutkiiko Z pelkotilojani, vai luoko uutta uljasta ihmistä?? Luonko minä?

 

Minua hytisytti, mutta katsoin kiltisti Frankenstein junioria, erinomainen huumori, elokuva, käsikirjoitus, valaistus, huonon maun ylistys ja naisitus & miehitys. Kyttyräselkäinen Igor laahautuu aivovarastolle.

 

   - Mutta mistä sinä hankit aivot? sanoin upottaen käteni valtavaan höyryävään paukkujyväkulhoon - joka kyllä aika lailla näytti siltä itseltään - gorillankokoisen neron pieniltä harmailta.

    - Ulrike Meinhofiltako? minä nauran ja syön lisää suolaisia paukkujyviä.

Kuten yleensä, Z siirtää keskustelun seksiin tai valistukseen. Väittelyyn tai --

     - Shhh, katsotaan filmiä.

 

                        Tai ehkä vain luulen niin.

 

                                                   *

 

 

                        " Vahasta olet tehty,

                   vahaksi sinun pitää  jälleen tuleman "

lausuu jumalan asemassa oleva vahamuseon johtaja ja käsityöläinen [ mainio, ja useasta elokuvasta tuttu John Carradine ] vahafiguuria takaisin kuumaan massaan upottaessaan elokuvassa Kauhujen kammio eli Terror in the Waxmuseum, jossa näyttelee myös Frankenstein morsmaikku Elsa Lanchester. 

 

Näissä vahakabinettielokuvissa yhtyy nykyisten plastiikkakirurgien päämäärä muokata luontoa paremmaksi kuin se onkaan.

 

                 Kaikki mitä olet aina halunnut tietää

                        ufojen hyökkäyksestä Lappiin

 

 

Carradine on näytellyt vaikka missä, mm tässä paikallisestikin kiinnostavassa hölpössä Rymdinvasion i Lappland (!), ja muissakin klassikoissa: Ulvonta, Terror in the Wax Museum, elävistä kuolleista natseista kertova piinaava  Shock Waves (1977) jonka katsominen jälkeen uimaretket jäivät vähäksi aikaa hyllylle, ja House of the Long Shadows (1983) elokuvassa hän näytteli mm Christopher Leen, Vincent Pricen ja Peter Cushingin kanssa vinksahtaneessa sukusaagassa joka kyllä läheni, ajan hengen myötä, komediaa. Jos kartanohorrori ei enää pelottanut, vaikka mukaan oli haalittu sukupolvensa kuohukerma siis kauhukerma, sen piti sitten post-modernisti naurattaa.

  

                                                         *

 

Carradine on ollut mm. Saatana, Kreivi Dracula (mm elokuvissa House of Frankenstein, 1944; Billy the Kid versus Dracula, 1966; Las Vampiras, 1969 ja Nocturna, 1979) lipunrepijä, juoppo, toistuvasti tohtori tai kirurgi, pummi, farmari, ja maukkaan samannimisen romaanin filmatisoinnissa  Monster Club (1980) hän on näyttelyt kirjan kirjoittajaa nimeltä R.Chetwynd-Hayes; kirja on julkaistu suomeksi ainakin pokkarina.

 

Ø   Virgil W. Vogel: Rymdinvasion i Lappland (1959) on tunnettu myös nimillä: Horror in the Midnight Sun, Invasion of the Animal People, Space Invasion from Lapland, Space Invasion of Lapland, tai Terror in the Midnight Sun; elokuvaa saa ostaa netistä DVDnä.

 

-                    Georg Fenady: Terror in the Wax Museum (1973, mukana myös Ray Milland joka jäi mieleen AA-filmissä eli alleviivaavassa melodraamassa Himonsa orja (Something to Live For, 1952) yhdessä upean Joan Fontainen kanssa, Fontaine on ollut päärooleissa mm goottilaisissa filmeissä Jane Eyre (1944), ja Alfred Hitchcockin Vaarallisia valheita (Suspicion, 1941), ja tietysti Rebekka, (1940)… 

, ja Elsa Lanchester joka oli kaksoisroolissa: Frankensteinille mittatilaustyönä tehty morssmaikku, sekä Frankensteinin luoja, kirjailija Mary Shelley (Bride of Frankenstein, 1935). Tämän elokuvan ostin käytettynä videokasettina kammottavilla, 1980-luvun kansilla varustettuna, kun kuvassa oli normalisoitu ja kapitalisoitu variaatio Nekromantik- teemasta - airbrushattu bimbo puoleksi pääkallo paljaana.

Minua huvittaa tämä kauhun markkinointi heteromiehille.

 

                                                         *

 

 

Palatakseni elokuvaan Anatomi - se kertoo eliittiyliopistosta jonka pimennossa salaseura tekee arveluttavia ihmiskokeita...

 

Elokuvassa ihmisen ruumis on säilötty muoviksi, näemme jokaisen elimen. Luun. Lihaksen. Ihminen on pelkkää valkoista ja punaista, fasistisia, yksinkertaisia värejä.

 

 

Kävelen vahamuseossa, ja hahmotan, yritän, mikä on vahanukke ihmisen hahmoon valettuna, mikä taas ihminen joka näyttelee vahanukkea. Meinasin itsekin tulla vahanukeksi - kuullessani lipun hinnan.

 

Ø   = > Peter von Bagh: Rikoksen hehku ( Otava 2001 ) osuus Taide ja rikos - ensimmäinen muunnelma esittelee Doctor X:n; ja Taide = rikos esittelee Vahakabinetin. Aivan niin, André De Tothin House of Wax elokuvan vuodelta 1953, jossa riivattua professoria näyttelee tietysti Vincent Price, joka julman kohtalon oikusta menettää luovana käsityöntekijänä tärkeimmät jäsenensä, ja joutuu miettimään uudelleen, miten luoda täydellistä taidetta, ja koska taide jäljittelee elämää, vai oliko se toisinpäin, hän alkaa modernina My Fair Ladyn professorina ja Pygmalionina ottaa oikeasta elämästä ihmisiä joiden päälle valuttaa vahaa, kun hänen kätensä eivät pysty enää luojina veistämään elämää suurempaa taidetta..

 

                                                        *

 

Vahakabinetti on tuttu 1980-luvulta jolloin se näytettiin televisiossa, ja jolloin sen videonauhalle ikuistin. Muistan 1980-luvun kesät jotka esittivät kiinnostavaa kauhua - miltei ainoana foorumina videovuokraamoja lukuun ottamatta.

 

Elokuvan nimi on etiketistä kulunut olemattomiin, samoin etiketin teippaus alkaa kadota, mutta itse elokuva pysyy maagisena, ja magneettisena, videollani. von Bagh kirjoittaa tuosta elokuvasta - juuri niin kuin pitääkin. Siksi en sitä hehkuta tässä. Lainaan vain kohtaa jossa tiivistetään kolmiulotteiseksi

" kauhu ja seksi yhdessä luovat korkokuvassa aivan omalaatuisen fyysisen ympäristön, koska molemmat suuntautuvat tietyllä tavalla härskin täysillä kohti yleisön passiivista ja puolustuskyvytöntä olotilaa. "

 

Vaikken joka kerta 3D-lasit päässä katsokaan elokuvaa siinä kosiskellaan, tai oikeastaan häiritään katsojaa - kovaääninen kauhukammioon sisään houkuttelija lyö suoraan katsojaa kohti pingispalloa.

 

Oman groteskin lisänsä antaa elokuvan esittelemä kiinnostava, siis verinen historia hahmoineen, jotka ovat kuolleet väkivaltaisesti.

 

Mitä sinä nimittäin muistat vahamuseosta josta juuri astuit ulos?

Vlad Dracula, Charlotte Corday, Maria Antoinette, Jean D´arc, Marat sekä aidon giljotiinin terän jolla Maria Antoinetten pää katkaistiin.

 

Tähän voisi vielä lisätä makaaberisti että seisoin tovin aidon ammeen äärellä, johon Marat murhattiin.

 

                    Kyllä kysynnällä ja tarjonnalla on jokin kiero yhteys.

 

                                                    *

 

Niin monta niin monta itävaltalaista siirtyy Saksaan töihin, laveamman yleisön eteen..

 

 

Itävaltalainen Stefan Ruzowitzky ohjasi kauhuelokuvansa Anatomie Saksassa vuonna 2000. Mikäs siinä. [ Älä sekoita Federico Andahazin Anatomiin, joka kertoo historiallisesta kartoituksesta - klitoriksen löytymisestä. ]

 

Anatomia menee pintaa syvemmälle - olemme kohta kurkkua ja silmämunia myöten täynnä oikeuslääkäreiden ja patologian työhuoneita loppumattomine teräksisine ruumisvaunuineen ja leikkauspöytineen, kuten esimerkiksi sarjassa Yli synkän virran.

 

Tämähän on tuttua huttua meille myös Patricia D. Cornwellin oikeuspatologi Kay Scarpetta -romaanisarjasta. Lisäksi mm Ian Rankinin Rebus-romaanisarja, joka on filmatisoitu tv-sarjaksi Rikostarkastaja Rebus, jossa näytetään mielenkiintoinen patologi siinä missä Murphyn lailla sarjassakin. Ja taisipa Beck -sarjassa olla myös mielenkiintoinen patologi. Ja aivan oman sarjansa on saanut useampikin oikeuslääkäri.

 

Niin ikään Hammer-tuotannon Dracula (1957) esittelee vitsikkään hautausurakoitsijan, joka varottelee Draculan arkkua etsiviä sankareita, etteivät vain kompastu portaissa, koska vast´ikään toveriaan hyvästelemään tullut liittyikin tämän seuraan.. Urakoitsija silinterihattu päässä rummuttelee ruumisarkun kantta miettiessään, mihin ihmeeseen hän panikaan Draculan arkun.

   

Samaa vanhanaikaista tyyppiä mittanauhoineen on viljelty runsaasti villin lännen tarinoissa ja mm. Van Helsingissä.

 

Mustaa huumoria kavahtamaton draama Mullan alla muodostui hitiksi, samaan aikaan yhden perheen omistamasta hautaustoimistosta kertoi myös mustan huumorin taattua puolikuivaa brittilaatua edustava Synnit sekä taattua brittimauttomuutta edustava kuvottava Monttubileet.

 

William & Mary niminen tragikomediasarja oli maukkaan dualistinen: kaksi nelikymppistä sinkkua nainen ja mies rakastuvat toisiinsa - nainen on kätilö ja mies hautausurakoitsija. Heidän välissään koko maailman kirjo.. Puhumattakaan Kiti Luostarisen elegisen hienosta ja hiljaisesta Kuoleman kasvot -dokumentista valkokankaalla.

   

Kirjainyhdistelmät ER, NYPD ja C.S.I. näyttivät kuinka ihmisen elämä loppui teräksiselle pöydälle miljoonien silmien alle poliisi-, laki-, sairaala- ja rikossarjoissa, ja nyt jopa plastiikkakirurgiasta kertovat loputtomat dokumentit uskomattomia muodonmuutoksia, I want a famous face ja silikonidraamat á la  Nip / Tuck  joka taitaa kulkea Suomessa nimellä Pinnan alla tai jotain Pinnan vuoksi jossa jo nimikin on sekä onomatopoeettisesti että graafisesti nipsausta, tuuppausta, viiltoa ja rasvaimua. Muodon vuoksi se nimi taisi ollakin.

 

                                                     *

                                        Mutta palasin kartanooni.

Mehän kaikki gotiikan dementikot muistamme William Castlen elokuvaan

House on Haunted Hill (1958), jossa äveriäs goottilainen miekkonen [ makoisa Vincent Price ] kilpailutta vierailijoittensa pelkokerrointa - kuka uskaltaa yöpyä kummituskartanossa?

 

Kuinkas ollakaan leffasta tehtiin uusi versio, jossa - humoristista kyllä - tuon rikkaan sadistin roolinimenä oli Price. Häntä näytteli ala[s]ti nero, mutta siitäkin huolimatta kiinnostava Geoffrey Rush muuten niin metsään menevässä pelottelussa. Nelosella raina näytettiin nimellä Kauhukartano, jossa ollaan ajan tasalla todistaessa nykyajan rappiota - kun mikään ei tunnu enää miltään, mutta kaikkea pitää kokeilla, digitaalisella videokameralla tallentaa, juksata, nöyryyttää, tirkistellä ja mennä äärirajoille. Ja tehdä mahdollisimman julkiseksi.

 

Elokuva alkaa lupaavasti 1930-luvun [ tietystikin! ] mielisairaalakuvauksella, jossa lääkärit kiduttavat leikkausveitsillä potilaitaan ilman puudutusta, ja sairaanhoitajattaret kuvaavat elokuvakameralla kaiken. Mutta sitten uhrit saavat tarpeekseen ja hyökkäävät sadistiaan vastaan.. Siirrymme nykyaikaan ja tv-kuva näyttää kuinka tuo karmiva sairaala on restauroitu, olemme keskellä kauhusarjaa, jossa oikean elämän hirveydet ovat siis katsojille tarkoitettua viihdettä. Nainen vaahtokylvyssä katsoo ohjelmaa. Seuraavaksi kuva hyppää Pricen huvipuistoon jonka ajattelen peläyttävän pöksyt jalasta [ Vonnegutin lähdettä plagiteerakseni ] tai aiheuttaen vastaavaa housukauhu-huumoria, jossa Lady Tenat olisi tarpeen. Price huseeraa seremoniamestarina ja kutsuu toimittajia hissiin, joka tietenkin jysähtää kuiluun, koska on niin ohjelmoitu, olemmehan huvipuistossa jonka teema on kauhu. Ja mikä on pahempaa / parempaa kauhua kuin yllätys.. Tietokone-erheen [?] vuoksi syntymäpäiviään tuolla kauheassa kartanossa viettävän naisen kutsulista muuttuu aivan toiseksi, ja vallan väärät ihmiset tulevat kartanoon... Nainen on Pricen ex [ jota näyttelee niin ikään vahva Famke Janssen], ja heillä on hyvin sadistinen suhde, josta olisi saanut aivan erinomaista Pirulliset -parodiaa tai sitä toista mustavalkoista filmiä, jossa mies ja nainen yrittävät tappaa toisiaan... Mutta ei - elokuva keskittyy erikoistehosteisiin, eikä siihen raivoon, vihaan, himoon joita naisen ja miehen välissä sadomasokistisessa suhteessa on. Janssen näytteli perin kiinnostavasti X Men III elokuvassa Feeniksiä joka syntyy Jane Greyn niin ikään pimeämmästä, kahlitsemattomasta ja tuhoavasta puolesta upeissa härän veren ja ruosteen punertavan ruskeissa hiuksissa, saappaissa ja neuleissaan.

    

Vallan mainioista aineksista olisi saatu kunnon ratatoulle, mutta nyt leffa jotenkin juoksettuu ja jopa tartariksi se on liian raakaa ja huteraa. Päälle liimattuna - mutta silti täydellisenä - musiikkina toimii mm. Marilyn Manson coverbiisi Sweet Dreams.

 

 

kirjoitin äkkiä muistiin englanninkielisen sanan THEATRE joka tarkoittaa sekä teatteria että sairaalan leikkaussalia.

                                                                    Makaaberi sana.. mielleyhtymä.. elämä..

 

Mutta jos kuvaan ironisesti herra Rushin näyttelemän herra Pricen ruumiillistamaa ja rakenneltua imagoa - hänet on puettu ironisen ja laiskan dekadentiksi kuten Vincent Price aina aikoinaan Roger Cormanin irstaan halpoihin ja pukudraaman kirkuviin Poe -tulkintoihin, kaulassaan tällä[kin] keikarilla on karmiinipunainen silkkihuivi määrätietoisesti solmittuna - aistillisesti sopivasti avoimen kaula-aukon läheisyyteen - oliivi martini-lasissaan killuen.

 

Kuvat alkavat muistuttaa nykyajan sotarikollisten kidutuskuvia, joissa nöyryytyksen julkisuus on tärkeintä, kuinka nopeasti nuo digitaaliset kuvat leviävätkään..

 

                                                         *

Robert Carlyle on uusin Hitlerin kuva - ironista kyllä, tätä minisarjaa näytetään sekä Ruotsin että Suomen televisiossa, samalla viikolla. Hyvin intensiivisenä näyttelijänä joka on kapeitten kasvojensa tiukan kuoren alla tottunut pidättelemään repiviä tuntojaan Robert on oikein nappi valinta Hitleriksi. Muistaakseni hän näytteli ensimmäisen suuren roolinsa joka räjäytti tajuntani erinomaisessa Fitz Ratkaisee -rikossarjassa* juuri uusnatsin roolissa. Vai oliko se jalkapallohuligaanin?

 

*    jaksossa nimeltä To Be A Somebody (1994)

 

Psykopaattina olemme tottuneet näkemään hänet niin Trainspottingissa kuin Bondin vastustajanakin. Hänellä on ollut valkokankaalla luihu, rakastettava tyhjätaskuinen, silti luova työtä vieroksuva häslääjä niin ikään yhä toistettunakin toimivassa Housut pois filmissä, kuin MS-tautinenkin, ja onhan hän oikeamielinen Hamish Macbeth, Skotlantilaisen ylpeän pikkukylän sheriffi sarjassa Ylämaan kettu.

 

Tikipoksissa minua odottaa vielä minisarja Ruutisalaliitto (2004), brittipukudraamassa, jossa 1600-luvun historiallisessa tarinassa Carlyle on psykoottinen, hauras, biseksuaalinen - siis kiinnostava kampurajalkainen kuningas, Jaakko 1.

Luultavasti.

 

                                                   En pettynyt, paljoa.

 

... Ruutia, petturuutta, juonittelua ja marraskuun viides

 

Gillies MacKinnonin ohjaama ja Jimmy McGovernin kirjoittama minisarja

Ruutisalaliitto (Gunpowder, Treason & Plot, 2004) oli aivan useamman katsomisen arvoinen tänä kertakulutuksen hysteerisenä aikana.

 

Nimi tuo mieleen teoksen V niin kuin verikosto, tietysti, jossa toistetaan hypnoottisesti:

 

                       Do you remember

                   the Fift of November

 

James McTeigue: V niin kuin verikosto ( V for Vendetta, 2005) elokuva perustuu samannimiseen sarjakuvaan, joka on nerokkaan Alan Moorenn käsialaa, vaikkei herra halunnut valmistuneen elokuvan kanssa olla missään tekemisissä. V niin kuin verikosto perustuu  5.11.1605  tapahtuneeseen ruudin räjäytykseen.

     

      Siinä missä V niin kuin verikosto esittää Guy Hawkesin olleen yksinäinen soturi oikeuden puolesta, niin Ruutisalaliitto antaa ymmärtää tämän olleen vain ryhmän jäsen. Elokuvassa salaperäinen V on täysin goottilainen sankari - yhteisön silmissä hän on tietysti antisankari, itse asiassa terroristi. Hän on kokenut onnettomuuden, ja mm. kätensä ovat palaneet, niinpä hän pukeutuu mustavalkoiseen naamioon ja mustaan peruukkiin - joita ei riisuta elokuvan aikana, vaikka leffan kaunotar yrittääkin sitä - kuten Christine yritti riistää naamion  Oopperan kummitukselta. Itse asiassa V:n salainen luola on saman tyyppinen kuin Oopperan kummituksen luola. Kuinka kiehtovaa....

   

Making of -mainoksessa V:tä näyttelevä erinomainen Hugo Weaving (Priscilla aavikon kuningatar, Matrix, Taru sormusten herrasta ) puhuu mahdoton risuparta naamansa peittona - eräänlainen naamio sekin..

  

Menettääkö teos paljonkin muuttuessaan sarjakuvasta, tai paremminkin sarjakuvanovellista ( vai mikä Graphic Novel -sanan suomennos nykyään onkaan ) elokuvaksi? Jos henki katoaa, kun sensuuri iskee ja dollarit puhuvat? Mutta jos katsoja kokoaa elokuvan päässään ”oikeaksi”, joksi kuvittelee alkuperäisen sarjakuvan kirjoittajan sen tarkoittaneen??

 

          Minä katson uudelleen Truffaut`n makeaa filmiä Fahrenheit 451 (1966),

ja kuinka huvittavaa on, kuinka tulipaloja sytyttävä palomies lukee sarjakuvia, joissa ei ole yhtään puhekuplaa - kirjat kun ovat tässä tulevaisuuden kuvassa kielletyt, ja ne tuhotaan. Ray Bradburyn klassisen dystopian filmatisoinnissa ollaan futurismissa - mutta yhtä lailla sekä natsein että kirkon ylläpitäminen kirjarovioitten äärellä.

                                                      *

 

                              Was ist das??

 

Kestää reilut tunti 20 minuuttia kunnes ensimmäisen kerran vartijaa kutsutaan natsiksi. Mikä tuo leffan lähelle hullu tiedemies tai -nainen -teemaa: koetta valvoo tutkija nimeltään Jutta Grimm ( = > Grimmin veljesten [ Jacob Ludwig Karl Grimm (1785-1863) ja Wilhelm Karl Grimm (1786-1859)] karmeat sadut ) joka on välillä kuin ainoa Lumikki mieslauman keskellä. Eikä mikään voi mennä vikaan vikaan vikaan. Mutta hänen sukunimekseen paljastuukin Grinn. Mistä minä tuon Grimmin sain? Kuulinko väärin? Vai oliko kuluneen videokasettini langettama kuva niin hutara, että kirjaimia piti arvailla kuin optikolla.

 

Mikä tämä vuonna 1971 Stanfordin yliopistossa valvotuissa ja palvotuissa oloissa tehty psykologinen koe oikein oli?

 

Stanford Prison Experiment -webbisaitilta löytyy lisää aiheeseen liittyvää matskua, johon on linkitetty ja ajankohtaistettu myös irakilaisten "sotavankien" "kohtelu"; inhoan tuota sanaa veppisaitti, miksei voi käyttää kunnon suomaalaista kieltä kuten kotisivu, tai pahimmassa tapauksessa nettisivu, tai gootimmin: verkkosivu. Pidin kyllä ruotsinkielisestä sanasta nätet, koska se sisälsi suomaalainen lauseen Njäää, joka tarkoittaa nihilistisesti mitä tahansa joka kyseenalaistetaan - koska mikään ei kuitenkaan hetkauta mihinkään suuntaan.

 

                                               Jatkoin töitä.

                      Raus, raus!

 

Oliver Hirschbiegelin ohjaama Das Experiment, lähtökohdiltaan erinomainen elokuva, on taattua saksalaista kurinalaista laatua [ voi ymmärtää ironiana ] vuodelta 2001.

 

Todellisuuteen pohjautuen [ johan pomppas! ] se kertoo kokeesta [ Stanford Prison Experiment ] joka valvotuissa oloissa järjestetään.

 

Halukkaista valkataan tarkasti 20 yksilöä, jotka jaetaan vartijoihin ja vankeihin. Vangit menettävät siis kansalaisoikeutensa, ja ovat vankia konkreettisesti. Myös vartijoiden on pyrittävä autenttisuuteen.

      

 

 

Vieläkin klaustrofobisempi ja nihilistisempi on niin ikään katsojaa piinaava Vincenzo Natalin ohjaama Kuutio (Cube) vuodelta 1997. Tämä kulttielokuvaksi jo mainostettu kanadalainen raina on minimalistinen teos, jossa joukko ihmisiä yrittää vain yksinkertaisesti päästä huoneista koostuvasta kuutiosta ulos hengissä..

Ø                                        

 

 

Myös uudessa elokuvassa Panic room oli tarkkaan Poensa  lukenut, ahtaan paikan kammosta kärsivä nainen ja komeaan Sid Vicious -paitaan pukeutunut rehvakka tyttärensä joka kuitenkin pelkää pimeää..

 

                  " Enää ei ihmisiä haudata elävältä ", elokuvassa sanotaan..

 

Huvittavaa kyllä, kumpikin elokuva oli esikuva tosi-tv.n kilpailutilanteille, kuka on heikoin lenkki ja kuka säilyy maaliin hengissä..

 

                                                           *

 

En yhtään ihmetellyt järkevien ihmisten halua ja paluuta eskapismiin. Täällä ei mulkku määrännyt, ja euro oli euro, joka oli yhtä paljon - tai vähän - jokaiselle. Trollebotteniin paenneet viimeiset ajattelijat yrittivät toimia tasa-arvoisesti, se ei ollut esimerkiksi tärkeän anarkistista ajanjaksoa ja kokonaista idealistista kukkais-liikettä kuvaava elokuvan Easy rider kuvaamaa teoriassa kyllä idyllistä hippi-kommuunia joissa miehet vain puhuivat viisaita piippua poltellen tiipiissä, ja naiset kuorivat perunoita ja ruokkivat lapsikatraita joita tämä "seksuaalinen vallankumous" ja "vapaa seksi" tuottivat - miehethän nyt ruiskivat siementänsä mihin tahansa, apropå - miksi joissakin Amerikan Yhdysvaltojen osavaltiossa kuolemantuomio on sallittua, mutta abortti ja eutanasia kiellettyä? Lehdistössä taisteltiin hedelmöityshoidoista - kenellä on siihen etuoikeus.

    

Mutta Trollebotten pyrki täydellisyyteen, ehkä yrityksen ja erehdyksen kautta. Jossain vaiheessa, kymmenen, viidentoista vuoden viiveellä lapsia oli, muutama, eikä kylä kuollut. Mutta koulu oli viety, samoin posti ja kaikki. Oli huvittavaa kuinka Trollehäxanin piirikuntaan kaikki toiminta oli hajautettua - sääli vain, ettei ollut julkista kulkuvälinettä joka olisi koukannut apteekin, hautausmaan ja kasinon kautta. Edes kerran viikossa.

  

Kirjakauppa oli lakkautettu. Alkoa laajennettu. Kuka tahansa halusi olla kirjailija. Muttei lukenut kirjoja.

 

Tiesin, että Z:llä oli siinä sormensa pelissä, meinaan hedelmöityshoidoissa, ja nyt sain kummallisen mielikuvan Z:stä siementäjänä.

 

Z oli tutkinut hyönteisten, ja sittemmin hämähäkkien tuotantotapoja. Vai mikä se sana oli, niin pariutumistapoja. 

Biologiaa??

    

Unissani näin itseni tuollaisena monijalkaisena kuningattarena - upean, egyptiläisen pitkän kallonmuodon ja hiuslaitteen kera - joka ruoski kuhnureita.

 

Ja Z pystyi jatkamaan erikoisuuksiaan. Millaista olisi tuottaa runoilija joka ei tarvitse unta eikä seksiä eikä alkoholia eikä ulkomaanmatkoja! Runoilija joka ei tunne tuskaa ei ruskaa ei hylkäämistä ei kaamosta ei voitonriemua ei kateutta! Runoilija joka ei tarvitse apurahoja! Eikä underground-palkintoja!

 

Minua kiehtoi suunnattomasti Lovelacen kreivitär, Augusta Ada Byron - tuo tietävien koneittemme pieni suuri pioneeri. Siinä oli jotain.... dekadenttia!

 

Kuten Kentin uusimmassa videossa Max 500 [ niin ikään mustanpuhuvalta pop-levyltä

                                           Du & jag döden ]

                                                   joka oli

                        silkkaa pimeätä

                pohjoismaalaista mustan huumorin

                                                  sävyttämää

                                        arkista gotiikkaa:

                       silinterihattuja ja runsaita,

               valkoisia hautajaisseppeleitä,

ja hirsiseinien edessä pidettäviä tanhuja, kun soittajilla on jokaisella oma varjonsa jolla on oma tahto... Pojat ovat katselleet paljon Musidoran ja kumppaneiden liikehdintään muistissa trikoissa elokuvasarjassa Les Vampires, jonka pohjalta tehtiin myös Rakkautta & anarkiaa -leffa Irma Vep.

 

    

Kuinka lähellä oikeiden musiikkivideoiden kieli [ Kent, Marilyn Manson, Bowie, Visage, Red Hot Chili Peppers, Apocalyptica, Tori Amos, Madonna, Franz Ferdinand, Björk ] on mykkäfilmin klassikkojen kieltä!

       Lue vaikka Sähköiset unet kirja jota myytiin videon kera ennen muinoin kymmenellä markalla.

 

"Franz Ferdinand"

= > Francis Ferdinand murhaaminen Sarajevossa vuonna 1914 aloitti ensimmäisen maailmansodan.

 

                                                          *

…. Ja kuinka jossain ohjelmassa jossa aikuiset yrittävät vastata lasten visaisiin kysymyksiin, eräs lapsista kysyi Miksi? ja piti pitkän tauon ennen kuin jatkoi kysymystään eksaktimmaksi, johon selittäjä Mikko Kivinen ( Lapinlahden Linnut

 

       [ => nimi tarkoittaa entistä helsinkiläistä mielisairaalaa Lapinlahtea jonka rauhallinen ulkomuotokin oli maamme tervehdyttävin, mutta josta tehtiin jonkun ökyjupin yksityiskartano - vai olenko elänyt harhamaailmassa?? ]

 

-orkesterin jäsen joka ei soittanut mappia mutta lauloi Lipputangon nupista, sekä estraadilta hän oli tuttu Cabaret´n natsi, ja Hitchcok & blondin itse pyylevä suspensen auteur Hitchcock ) naurahti, että onneksi kysymys jatkui, että olisi ollut vaikea vastata pelkästään kysymykseen Miksi ?? niin lyhyessä ajassa. Jotta lapsi ymmärtäisi. Tässä en jatka Marx veljesten anekdootilla, ( ei, en sillä jossa he istuivat paljain persein nahkasoffalla elokuvamogulin odotushuoneessa perunoita takassa paistaen vaan sillä, että tämänhän tajuaa viisivuotias lapsikin, siis hakekaa paikalle viisivuotias lapsi.. ) koska tillaa ei ole ja sponsorit pysyvät hyvän maun tuolla puolen.

 

Mutta onko tälle kaikelle vastaus?? Kuuntele vaikka Beatles -merkkisen poikaryhmän ujellus Because, se antaa vähän ostviittaa.

 

Se joka väittää elämäntarkoituksen olevan jokin numerosarja voisin vastata että haista kakkonen.

 

 

      Minä pystyin ohittamaan koneiden näennäisen kyborgisen logiikan, en tehnyt aivan niin kuten Alphavillessä, että syöttäisin tietokoneille pelkästään dadaistista runoutta - itse asiassa tavallisenkin kirjoitusohjelman, tekstinkäsittelysoftan sisältämä oikoluku muutti lauseet absurdeiksi - kunhan sana oli vain oikein kirjoitettu.

 

Oliko se [ new sh]it-imperiumin vastaisku??

 

Että koneet jo sinällään sisällään sisälsivät absurdismia, joka saisi koneen käyttäjän sekaisin??

 

En myöskään tehnyt kuten psykotrillereiden kruunattu markiisi [ t. kuningas ] Prisoner jossa vangittu kapinallinen syötti tietokoneelle simppelin kysymyksen

                                                                 Miksi?

                             jolloin kone hajosi koska siihen ei osannut vastata..

 

 

                                                 *

 

                Nainen - kaunotar ja hirviö

Apinoiden planeetan Ari edustaa selkeästi hullua tiedenaista, tai tarkemmin sanottuna tiedeapinaa, joka haluaa tutkia ihmistä. Hän on niitä harvoja apinoita joka ei kiduta ihmisiä, vaan itse asiassa rakastuu arjalaiseen sankarimieheen..

 

                                                        *

 

Katson passikuvaani - Ulrike Meinhof tuijottaa takaisin. Rakastan kirjallisuutta; edellisestä lauseesta lukija ei tiedä, näytänkö passikuvassa Ulrikelta, olenko Ulrike, olenko tullivirkailija, vai kuulunko tuohon peiliulottuvaisuuteen jossa olen olemassa nimellä Ulrike Meinhof, mutta ammattini on vanginvartija tai puiston siistijä, vai olenko täysin harhojen vallassa, vai katsonko popahtavaa taideteostani jossa olen monistanut itseni terroristiksi... Kuinka rakastankaan kirjallisuutta; tai mitä sitten jos olen Ulriken näköinen, koska tunnettuna tosiasiana passikuvat aina "epäonnistuvat".

 

     Oliko Meinhofissa pahinta että hän oli sekä äiti että terroristi?? Vai että hän oli journalisti ja terroristi? Vaiko että hän oli nainen ja terroristi? Saako äärivasemmistolainen olla terroristi?

 

Huomasin, että on vain kaksi tapaa olla terroristi, ei, ei olemassa oikeaa tapaa, vaan joko aivopesu lapsesta asti herkkään tyttöön, joka ei kyseenalaista mitään totalitarismin ikeessä pelkkänä sätkynukkena olevana kuten pohjoiskorealainen Hyun Hee Kim ( s. 1962,  muistelmat julkaistu kirjana Sieluni kyyneleet : olin terroristi. WSOY, 1994 ). Toisaalta tyttö voi Meinhofin tavoin itse kasvaa terroristiksi, valintoja tehden.

 

Valintoja.

 

Miksi hirviö-nainen on aina tabunrikkoja, vähemmistöön kuuluva kapinallinen, kun hirivö mies on taas valtaa pitävä tyranni??

 

                                                            *

 

        Rasputinin rakastajia, vampyyreitä ja sukellusveneitä

 

Postmodernissa vampyyrisarjassa Angel on meneillään huippuhauska jakso, jossa vierailee tietenkin vampyyri Spike joka on yleensä perusarjalaisen ja Billy Idolin hybridi, mutta nyt, tässä jaksossa hän on tummempi. Taidamme olle U-bootissa, sukellusveneessä jossa on ainakin yksi Nosferatu, yksi Rasputinin rakastaja Nostroyev, ja yksi natsi - joka aikoo koota ylivertaista armeijaa vampyyreistä. Kiehtovaa. Sivulliset kysyvätkin, eikö natseille pahuus jo ala riittää.

 

              Ei, me tarvitsemme lisää muistutusta, ja tilkan jotain makeaa....

 

                                                            *

 

Kreppisilkkinen iltapuku roikkui,

                                          ei paremminkin paisui, kuin energiaa täynnä,

                    ja kuin minun persoonani anastaneena, komean komean, iäkkäällä peilillä varustetun vaatekaapin ovessa.

  

Hängari oli päällystetty mustalla silkillä jonka rusettikuviot muistuttivat hautajaisseppeleiden jylhää dramatiikkaa.

Vanhan ajan puku näytti siinä lepäävältä, viikatulta hämähäkiltä, tyylikästä.

 

                                                            *

 

Miksihän ennen vanhaan kaikki valokuvieni naiset ovat pukeutuneet mustiin?

Upeita pukuja, yhtä kaikki, jämäkästi istuvia.

Kuten hekin.

 

Laitoin korvani taakse hiukkasen pärfuumiöljyä, siinä tuoksui odottava puutarha, jo auennut jasmiininkukka, ja lumella kuorrutettujen vuorten toisiaan päähän pukkivat härät.

 

Mutta jos Z onkin Doctor Death? Katson peilikuvaani. Pälkähtää mikä pälkähtää. Mutta hänenhän - tohtori Kuoleman - potilaat olivat iäkkäitä, yksinasuvia, helposti haavoitettavia naisia! Helvetti, hänellähän on sama lempinimi kuin Mengelellä! Kuoleman enkeli oi Josef Josef viheltelee Wagneria.

 

palanne äl´ koskaan.

Voice of Menegele

                                                            *

 

Miksi arpiset miehen kasvot viehättävät?

                               Tiettyyn pisteeseen asti?

 

Ø   Elokuvissa Pyhimys on eräs skotlantilainen luottonäyttelijä Tommy Flanagan - jonka kasvoissa on oikeasti arpi - hänen roolinimensä on tietystikin Scarface. Hätkähdyttävin metamorfoosi - asiaan vaihteeksi liittyen - on hämmästyttävän kauniin uusrikkaan kokkelia nuuskaavaan pojan kasvojen puolikkaan tärveleminen tulipalossa. Rahalla ei saakaan kaikkea.

Ø   Muita elokuvia: Gladiaattori (lojaalin Ciceron rooli), Braveheart, Face/Off, Charlien enkelit ja kuoleman kurvit, Sin City, ja David Fincherin suhteellisen unohdettu, mutta tuikitärkeä The Game (1997). Syy arpiin hänen kasvoillaan oli kimppuunsa hyökänneen ryöstäjän terä – puukotus oli hengenvaarallinen. Mutta nyt menen liikaa henkilökohtaisuuksiin….

 

 

                                               Vai oliko niin?

 

En enää pysty ajattelemaan vulkanuslaisella tavalla. Vai oliko se niin, että oikea käteni ei osaa tehdä vulkanuslaista tervehdystä?

 

Claude Rains 1940-luvun Oopperan kummituksena - hänen sininen naamionsa / tuo mieleen suden / kissan / pedon / miehen

                   varjoista.

 

Rains kääri kasvonsa olleessaan Näkymätön mies, mies, myös. Claude Rains Invisible Man

 

Eilispäivänä minä näin näkymättömän miehen junavaunussa... Sir Alfred luki tyynenä brittinä sanomalehteä.

 

Mutta kuinka elokuvaan Underworld valittiin niin suden näköisiä miehiä että huh huh...

 

Äsh, sanat katosivat ruudulta. Maistan lisää pikarista. Ihan vain vähän. Laudanum -kääreinen putkilo tipahtaa paksulle matolle, kuin sinne kadoten, tuska, unohdus. Harha? Jos tämä onkin harhaa? Ei, minun on tehtävä työtä minun on parannuttava, minun on ajateltava.... sen parasta.

 

Salainen agentti 86 ( Get Smart n. vuodesta 1968 lähtien) nimisen uusintana nyt nähtävän Mel Brooksin osittain luo[tsi]man agenttiparodian jaksossa Viikonloppuvampyyri tollo päähenkilö Maxwell Smart [ = nimi jykevästi suomennettuna meinaa "erittäin hyvin fiksu" - joka ei tosiaan ole enne ] ja viehättävä, joustava & pätevä agentti 99 teeskentelevät vastanaineita:

     sataa vettä, riisiä lentää - kuin ennen vanhaan kulttielokuvan Rocky Horror Picture Show´n eläytyvässä näytöksessä - pariskunnan auto hajoaa tässäkin [ Rockyä edeltäneessä ] pätkässä - tai he muuten vain parkkeeraavat - sopivasti lähelle linnaa, jonka omistaa pelottava tohtori Drago. Hänen kummituskartanossa löytyy ruumisarkkuja ja salakäytäviä - kuten Brooksin tulevassa Frankenstein juniorissakin.

 

 

Woody Allenin neuroottisen nerokas episodifilmi Kaikki mitä olet halunnut tietää seksistä… leväyttää ilmoille ne tärkeimmät kysymykset kuin elokuvan genretkin. Keskiaikaisen jakson herttaista kuningatarta siveysvöineen esittää muuten Lynn Redgrave joka oli mm maukkaan Pää sekaisin (Rude awakening) sarjan päähenkilön äiti - tuo naisista pahin: rikas, keski-ikäinen, alkkis, harrastaa nuoria miehiä, aina pihalla olevaa, palvelijatartaan kiusaava.

 

Redgraven suvun vesa on näytellyt viimeksi Cronenbergin kehutussa Spider elokuvassa, jossa pääosassa on jumalainen Ralph Fiennes, joka on tuttu kipeän pojan pirstaleisen mielen kaukoluotaajana ja lihallistumana niin Schindlerin listassa, Humisevassa harjussa, Englantilaisessa potilassa, Oneginissä kuin Punaisessa lohikäärmeessä.

 

 

Nyt Ralph näyttelee teatterissa mutta liput halvimmillaankin maksavat viikon ruokaostosten verran.

 

Nyt lukuvuorossa (vai oliko se -vuoressa) on Suvi Ahola: Tietokone ja silitysrauta - kirjoituksia kirjallisuudesta (Tammi, 2003) ja varsinkin essee Kirjallisuuden adoptoidut lapset jossa perehdytään ihastuttavaan, monisäikeiseen, väärin ymmärrettyyn ja halveksittuun Humiseva harju teokseen.

 

 

 

Paljonhan aiheeseen on perehdytty, mutta Ahola valottaa syitä

             Heathcliffin demonisuuteen

– eihän se pahuus tule tyhjästä.

 

Minulle välittyy kuva jossa Ahola huomioi romaanin päähenkilöt, miehen ja naisen, ottopojan ja kasvattisisarensa, Heathcliffin ja Catherinen tuhoon tuomittua rakkaus- ja vihasuhdetta (jota on parodioinut mm Monty Python ryhmä esittäen rakkaustarinan lipuilla tuulessa viittoen). Aholan mielestä teoksessa kerrotaan

Ø   ”lapsen adoptioon liittyvistä ongelmista, jotka voivat jatkua vuosikymmeniä ja siirtyä jopa sukupolvesta toiseen.” sivulla 124.

 

Minulle heidän rakkaustarinansa on kuten Pessin ja Illusian kohtaaminen, Päivänsäteen ja Menninkäisen vastakkaisuus, ja mikseipä tosielämän Sid & Nancy, 1970-luvun lopun apokalyptisten, nihilististen punkkareiden tuhoon tuomittu, rappioromanttinen riippuvuussuhde Sex Pistols bändin basistin nimeltä Sid Vicious ja bändäri- sm-työläinen- tyttöystävä-manageri Nancy Spungenin välillä, tehty myös mainioksi elokuvaksi, pääosissa Gary Oldman ja Chloe Webb, ja tuossa elokuvassa näyttelee mm Courtney Love jonka oma pirstaleinen ja huuruinen rock´n roll -elämä Kurt Cobainin kanssa ja tämän itsemurhan jälkeen on myös tummaa tarua. Mitä sitähän me ahneena yleisönä haluamme Entertain us kuten Nirvanan laulussa toistetaan mm erinomaisen Moulin Rouge spektaakkelien spektaakkeli -elokuvan äänimaailmassa traagisesti.

 

Ø   Yrjö Kokko: Pessi ja Illusia, ainakin WSOY 1944, löytyy useina eri painoksina mm selkokielellä, sekä netistä virtuaalisena kirjana. Meille gooteillehan tarinassa ainut kiinnostava hahmo on Ristilukki..

Ø   Alex Cox: Sid & Nancy, 1986

Ø   Courtney Love on muusikko, laulaja, näyttelijä, malli, äiti, ja käy ahkerasti raastuvassa, yrittää päästä aineista eroon. Nyttemmin hajonneen Hole bändin vetonaula.

Ø   Nirvana: Smells Like Teen Spirit (1991)

Ø   Baz Luhrmann: Moulin Rouge (2001)

Ø   Kurt Cobain (1967–1994) oli muusikko, päiväkirjan tekijä, ja isä. Bändi Nirvana ja aivan 1980-luvun lopun flanellipaitaisen ja kampaamattoman, nihilistisen ja perusasioihin paneutuvan tyylisuunnan (vastaisku glamille ja tukkaheville?) aloitus grunge > tyylisuunta esitellään ironisen herttaisesti mm elokuvassa Singles, ohjaus Cameron Crowe, 1992.  

Cameron Crowesta tulikin mieleeni Vanilla Sky (2001) elokuva, jonka hän ohjannut, tuottanut, ja säveltänyt elokuvaan myös yhden biisin. Cameron on käsikirjoittanut elokuvan Alejandro Amenábarin ja Mateo Gilin kanssa; 

Vanilla Sky perustuu Alejandro Amenábar nimisen lupauksen elokuvaan Abre Los Ojos, jossa Sofian roolissa oli myöskin Penélope Cruz.

Ø   Alejandro Amenábar: mm kaunis, toisenlainen vanhan koulukunnan kauhuelokuvan Others (2001) ohjaus, käsikirjoitus ja sävellys, sekä tietysti Abre Los Ojos (1997).

 

 

 

Hyvän, ja toisaalta huonon elokuvan tuntee siitä, kun sitä kaupataan eri

kategorioissa:

Vanilla Sky on tieteis-, rakkaus- jännitys- ja mysteerifilmi. Katsoin sen uudelleen televisiosta viime yönä, koska jokin elokuvassa jäi häiritsemään, enkä muista oliko se tuttuus vai outous. Vai totuus?

 

Niin, nyt saan Ariadnen langan päästä kiinni: Vanilla Sky on goottielokuva, tunnistettavasti.

 

 

                                  Mikä asetelmassa on uutta, on

                      miespuolisen päähenkilön asema

                   – hän on kuten neito ahdingossa, uhri.

 

 

                                        Mutta - käännän asetelmaa:

 

                               Gotiikassa kiinnostaa

                                   muuttumattomien, kiehtovien

                                      dekadenttien konventioiden

                                           lisäksi nurin narin asettelu:

 

                                                   porvarillinen hyvä

                                                           versus

                                               goottilainen ylivertainen paha;

 

 

Häntä häiritsi kotona, intiimissä tilassa tyttöystävä Julianna 'Julie' Gianni (Cameron Diaz), joka tuntui vaihtavan identiteettejään ja kasvoja kuin Yhdeksäs portti teoksen portto helvetistä, kun päähenkilö David Aames (Tom Cruise) luulee rakastelevansa uudempaa tyttöystäväänsä Sofia Serranoa (Penélope Cruz).

 

Miksi Cruise valittiin kohtalaisen lahjattomana rooliin jossa olisi voinut olla mielestäni Guy Pearce, Jonathan Rhys-Myers tai Jude Law? Haluttiinko tuolla valinnalla lisätä katsojan jännitystä, mitä hän uskoo, kun päähenkilö ei ole uskottava?

 

                           Ennen kaikkea Aames ei voi luottaa mihinkään.

 

Goottilaista, kodin ulkopuolista pahuutta edustaa myös ahdistavan yhtiön tunteeton, androgyynisen kaunis ja kyborgin sileä Rebecca Dearborn (upea Tilda Swanton), joka esittelee Life Extension -ohjelman hienouksia – miksi hienon elämän pitäisi loppua kuolemaan. Ja toisaalta – mätänemisen / vanhenemisen voi pysäyttää – kunhan kuolee tarpeeksi nuorena ja kauniina….

 

Mutta onko vain ökyrikkailla mahdollisuus olla kuolemattomia ja kuivajäädyttää itsensä kuten kahvipaketin?

 

 

Ø   Tilda Swanton: omaan kymppielokuvien kärkijoukkoon kilahtaneet ja kajahtaneet Susan Streitfeld: Female Perversions (1996), Sally Potter: Orlando (1992) päärooli,

Ø   tietysti Narnian Valkoinen noita, laatuelokuvia: Edward II, Adaptation. Minun versioni (2002),

 

Ø   sekä Ada Augusta Byron King, Countess of Lovelacen rooli elokuvassa Conceiving Ada (1997) jossa näyttelee hullujen tiedemiesten hullu tiedemies ( tämän voi ottaa luonnollisestikin ironisesti, koska mielestäni hän on Tohtori ) nero ja guru Timothy Leary.

Ø   Claude Monet: Seine at Argenteuil aka La Seine a Argenteuil, 1873

Ø   -nimistä maalausta kutsutaan nimellä Vanilla Sky - Tom Cruisen leffan myötä)

 

Mikä taas tuo Aameksen hahmon goottilaisen pahan miehen myytin piiriin on hänen naamionsa, kasvojensa arvet onnettomuuden jälkeen. Niin monta niin monta miestä (sankaria ja anti-  sellaista) on kantanut naamiota - Oopperan kummitus, Zorro, V kuten Verikosto, Don Juan de Marco, Batman

 

 

                                     Mutta - käännän asetelmaa:

 

Gotiikassa kiinnostaa muuttumattomien, kiehtovien dekadenttien konventioiden lisäksi nurin narin asettelu:

goottilainen ylivertainen paha - rooli joka on yleensä tarkoitettu miehille: ihmissusi, tai vampyyri; jossa mies hiipii hiljaa yöhön täysikuun loistossa, anastamaan naisen kohti kiellettyä seksuaalisuutta..

 

Mirjami Kuosmanen, kuitenkin, näyttelee Piritan roolissa, modernia, ahnasta naisvampyyrin kaltaista, komeaa syöjätärtä, pitkin, paljastetuin kulmahampain elokuvassa Valkoinen peura. Perin kiehtovaa, varsinkin kun ottaa huomioon, että brittiläinen Hammer yhtiö lanseerasi oman Draculansa vasta vuonna 1957, siis viisi vuotta Valkoisen peuran jälkeen.. Pirita on vaaniva, toimiva itsenäinen peto, seksuaalinen - rooli jota naisella harvoin tuohon aikaan oli. Vaikka miesten keksimät uskonnot ovat kautta aikain demonisoineet naista toisaalta mitättömäksi, hauraaksi, sieluttomaksi mykäksi, ja taas toiselta kaiken pahan aluksi ja juureksi, huoraksi, viettelijättäreksi.

Päättäkää jo!

 

 

                                                            *

 

Mutta jos palaan Allenin Kaikkiin (Everything You Always Wanted to Know About Sex * But Were Afraid to Ask, 1972):

 

eräässä episodissa esitellään luotettavan John Carradinen näyttelemä hullu tiedemies tohtori Bernardo kyttyräselkäisine palvelijoineen [ jonka nimi on tietystikin Igor ]. Tiedemieheltä pääsee karkuun jättiläisrinta, joka ahdistelee Allenia ja koko maailman tasapainoa. 

 

 

Varsin kiinnostava elokuva Donnie Darko näyttää kuinka jotkut meistä nostetaan visionäreiksi, jotka puetaan liituraitaan jotta he olisivat uskottavia puhujia jotta matleenameikäläisestä tulisi ihmisenä parempi, rohkeampi ja onnellisempi. Kun taas toiset näkijät ja kokijat [ kirjailijat, fysiikan / kemian opettajat, avaruuden tutkijat, skifin määrittelijät jne.] niputetaan hulluiksi vanhoiksi höyrähtäneiksi akoiksi jotka ovat vain autojen ja amerikkalaisen lähiöitten poroporvarillisuuden tiellä. Jos pakko olisi kolme kanssasiskoa elokuvien maailmasta ottaa, niin Tohtori Caligarin kabinetti, 28 päivää myöhemmin ja Kuin valot sammuvat olisivat jollain tasolla saman otsikon alla. Ajanjakso kipeytyy, anteeksi siis kiteytyy Halloweenin aikaan vuonna 1988, presidentin vaalit ovat tulossa, väittely on kiivasta sekä tv-ruudulla [ = joka on maailmanvallan kilvoittelijoitten hiekkalaatikko ] että kotona, valistuneissa perheissä. Bush vanhemman tukema contrien Noriega-skandaali yritetään tukahduttaa, mutta toisaalta isä opettaa tyttärelleen, ettei kantsis äänestää Dukasia, koska kun tulevaisuudessa tyttären tyttärelle pitäisi maksaa mm hammasraudat niin dukakislaisen mallin mukaan tyttären miehellä ei ole varaa maksaa niitä.. Isä siis ei ole pelkästään hakoteillä poliittisesti, vaan myös sekstistinen törppö. Mutta keskitymme poikaan jolla on kuin supersankarin goottilainen nimi, Donnie Darko, jossa sukunimen dark tarkoittaa pimeää, anagrammina myös lohikäärmettä, ja mikseipä myös liian kauas vedettynä Jean d´Arcia - nuorta pyhmystä, sijaiskärsijää ja marttyyria. Hän ei ole mikään kiiltokuvamaisen naurettava Donnie Osmond -hahmo, vaan oikeasti ahdistunut teinipoika joka ei sovi muottiin eikä muotiin, hän on pyromaani joka käy terapiassa ja syö lääkkeitä. Apropå, elokuvassa yhdistetään lääketeollisuuden ja drug-haaran irrationaalisuus ja ambivalenttius; kuinka ihminen jo nuorena joutuu kovan lääkityksen alaiseksi, jottei näkisi harhanäkyjään, kun taas toinen voi saman genren tabuja vetää juuri hallusinaatioiden vuoksi. Donnien paras ystävä on piiitkä pelottavakasvoinen jänis nimeltä Frank, apropå - myös James Stewartilla oli Ystäväni Harvey ( 1950 ) elokuvassa parimetrinen näkymätön jänis toverinaan, jäniksen nimi oli Puka - mistä syystä Nights of Iguanan kitaristi Puka Oinonen sai nimensä. Kun taas Nights of Iguana tullee samannimisestä elokuvasta ja hirvittävästä vieroitusoireiden repimästä olotilasta nimeltä Liskojen yö..

 

 

    - Nyt sinä menet sivuraiteille.

    - Ei, vastasin. Mutkan kautta pääsemme päämäärään, paremmin.

 

                                                            *

 

Elokuvassa on hyvin pelottavan tunnusmusiikin lisäksi harvinaisen sopivaa maailmanloppua enteilevää, teini- ja vähän vanhempaakin ahdistusta sykkivä surullinen musiikki, mm Joy Divisionin Love will tear us apart again..

 

Ø   [ => aikansa tulkki, Joy Divisionin laulaja Ian Curtis teki itsemurhan 1980. ]

 

Sillä tietysti Donnie rakastuu tyttöön jonka nimi on Gretchen, kuin saksalaisessa sadussa, mutta tyttö ei ole unelmaa, vaan hänen piti muuttaa normaali nimensä ja karata äitinsä kanssa isäpuoltaan joka äitiä puukotti. Vuonna 2001 valmistunut Donnie Darko sopii myös mustan huumorin kategoriaan kuten American Beauty, Magnolia ja Jäämyrsky, jotka kuorivat amerikkalaista unelmaa rehellisesti auki kuten sipulia, ja kaikkia vähän itkettää.

Donnie Darko näytti mahdollisuuden löytää se madonreikä... Ja samalla maanantain 4. huhtikuuta 2005 Pohjolan Sanomien numerossa - ei, ei, emme puhu aprillipäivän uutisesta - on Vesa Vanhalakan artikkeli Säieteorioista, joidenka mukaan maailmankaikkeuksia on 10 tai 11. " Ulottuvuudet ovat niin pieniä ja niin toistensa ympärille käpertyneitä, että emme voi nähdä niitä parhaillakaan mittalaitteillamme. Kuitenkin elämme ja liikumme niiden keskellä. " Haluaisin tietää, mitä Sherlock Holmes tästä sanoisi: Ha! vai Yksinkertaista! Tästäköhän Beatlesien Because kertoo? Loputtomiin porautuen asian ytimeen vain huomatakseen ettei ole mustaa alkupistettä, tai valkoista valkoisempaa arkkia, vaan kiemurainen sama kuvio uudelleen ja uudelleen ?

 

    

Madonreikiä   ja   säikeitä   ulottuvaisuuksissa

 

Kuinka minä olisinkaan halunnut matkustaa ehjällä aikakoneella 1890-luvulle ja nähdä Oscar Wilden intohimon riivaama Art Nouveau -tragedia Salomé - pääosassaan piti olla ei enempää eikä vähempää kuin itse diivojen diiva, maailman paras, ja karismaattisin näyttelijä Sarah Bernhardt. Mutta surullisinta on, ei se, ettei aikamatkustus tavallaan ole mahdollista, vaan se, ettemme osaa nauttia tästä ajasta ja tämän ajan unohtumattomasta taiteesta, vai onko sitä vielä, vai onko kaikki vain pikselihumppaa??

 

Nähdä naisen ilme kun hän lausuu: Tuokaa minulle Johannes Kastajan pää... Vai oliko se Alfredo Garcian pää?

 

      Kuuntelin Wilden runoutta goottipopin päälle: kuinka kauniisti loppusointuineen yhtyvät sanoissa katumiset, hiet ja kuolemat... Sämpläsin myös Sylvia Plathia, Byronia, Mary Shelleytä ja milloin mitäkin kirjallisuuspätkää yhtä lailla mahtipontisen musiikin päälle. Ja Gertrude Steinin räppiä muistuttavaa mutta älyllistä hokemaa futiristisen tai uusromanttisen musiikin - kuten Visage, Laibach - päälle. Illan kohokohtana oli tietystikin Jumalainen näytelmä tai Korppi. Jos nuoriso ei enää lukisi kirjoja se ainakin tanssisi niitä. Tietysti kevensin tunnelmaa ensimmäisillä sanoilla jotka ihminen lausui kuun pinnalla (Fly me to the Moon biisin alussa) sekä sitä aiemmin fonografiin, kuinka ensimmäisen kerran pystyi nauhoittamaan puhetta, sekä tietysti Dorothyn repliikin koiralleen Totolle, etteivät he enää Kansasissa ole.

 

 

Kuinka "hauska" on huomata kuinka joku aikamme keksijä nostetaan jalustalle, ja annetaan julkaista teorioitaan kiiltäväpaperisiksi kirjoiksi asti, multimediaksi auditorioihin yms. juhlintaa, kun taas toiset ovat naurunalaisia haihattelijoita... Propelipäitä! Foliohattuja! Avantgardisteja! Nihilistejä! Lastenkirjailijoita! Joita ajetaan Siperiaan, unohdukseen, kidutukseen, kuolemaan - ilman yleisöä, ilman vuoropuhelua.

 

Mutta.... Aika näyttää.... Onko hirveämpää keksijälle [ = esimerkiksi kirjailijalle tai kosmetologille ] kuin tietää kuinka elinaikanaan ei saavuta yleisöä joka on hänen tasollaan... Kuinka raskas taakka on olla nero, ja aikaansa edellä. Vaikka toisaalta Amadeuksen Salieri näytti kuinka tuskaisaa on olla keskinkertainen... Ja olla tietoinen siitä. Ilman mitään mahdollisuutta neron ilmaisuvapauden helppouteen...

 

 

                                                            *

 

Hipit näyttävät kävelevän veden päällä. Olen työn parissa. Hihhulit maalaavat kylttiin kylän nimeksi GOMORRAH. Katson Ylämaan kettua. Poliisi Hamish Macbeth pyytää hipeiltä etteivät nämä pössyttelisi juhlissa laittomia aineita - uusi kokemus.

 

Täältä on kaukana suuren kaupungin hölynpölyn metakka - täällä ei kaupunkilainen pärjää. Tuollainen pelleily on naurettavaa - jossa kiihtynyt suuri poliisipäällikkö - usean vinkuvan ja vilkkuvan autonsa kanssa - ajaa takaa etanavauhtia ajavaa mahdollista syytettyä joka juttelee pyörää taluttavan kyläläisen kanssa, kaikessa rauhassa, poliisipartion junnatessa perässään. Hihhulit ähkivät hiessä makuuhuoneessa - vain saappaita jaloista vetäessään. Pysäytän kuvan.

 

Tippaleipiä.

 

 

                                                            *

 

Asia käsitelty. Seuraava osio. Skifi-parodia Return of the Monster vuodelta 2002 on hupaisa kymmenen minuutin huono elokuva, jossa lavasteet ovat surkeita, näyttelijät vääntävät englantia paksulla aksentilla, ja erikoistehosteet ovat uskomattomia saman kirjaimellisessa merkityksessä. Mustavalkoisen sävytys on komean vihreää.. Ahnaat toimittajat piirittävät Genetech-nimistä puljua syyttäen laitosta ihmisen geenimanipuloinnista. Haastatteluun saapuu päätutkija Elizabeth [ niin, Frankensteinin morsiamen nimi oli Elisabeth, muuten ] sanoo, ettei ole mitään syytä huoleen. Hän on aikalailla kookas keski-ikäinen naisihminen jolla on futuristinen työasu ja 80-luvun Andy Warhol -silmälasit, mutta värittömämmät, vaikka elämme vuotta 2065. Sisällä laitoksessa Elizabeth käyttäytyy kuin hirviö, ja puristaa hehkeän nuoren siivoojapojan takamusta. Elizabeth on luonut naaraspuolisen hirviön, jota siivoojapoika pelkää, mutta onneksi tuo naarashirviö pelastaa pojan.

 

                                                       *

 

                pyhimyksiä, punaviiniä  ja romanttisia runoilijoita

 
Tiedenainen on lajissaan harvinainen - koska ei koe ruma ankanpoikanen -metamorfoosia jossa homssantuu muuttuu

a) arvaamattomaksi villikissaksi josta voi tulla arkkivihollinen, mielipuoli ja rakastajatar, tai

b) normien mukaiseksi sieväksi tottelevaiseksi tytöksi - jonka voi esitellä vanhemmilleen ja johon voi luottaa.

 

Usealla Sandra Bullockin elokuvalla on tämä juoni kuten Miss Koviksessa jatko-osineen.

Shue on sievä jo alun alkaen. Hän on nero joka rakastaa runoutta ja ylimaallisen puhuttelevaa Percy Shelleyn patsasta joka ei ole niin orgastinen kun Michelangelon Kuoleva orja, mutta pysäyttävä taideteos kumminkin. Tiedenainen säilyttää tärkeitä kaavojaan pikkulappusina jotka on laitettu ja sijoitettu rintaliiveihinsä. Ja eipä aikaakaan kun Pyhimys romanttisen runoilijan roolissaan ui hänen liiveihinsä - Pyhimystä näytteli tässä elokuvassa Val Kilmer joka jo Doorsissa kiemurteli nahkahousuissaan, laiskoissa dandyn eleissään, pitkissä hiuksissaan ja aurinkolaseissaan ollen morrisompi kuin Jim Morrison itse.

 

                                                            *

 

Jo Shakespeare kysyi, mistä ihminen on tehty...

 

 

Einstein A Go Go!

                                                  *

 

Frankensteinin oppivuodet on laiskan ilkeä kauhukomedia, amerikkalaiseen highschooliin sijoittuva Frankenstein -muunnelma. Mutta Mary Shelleyn nimestä puuttui toinen e - hyi hyi suomentaja!

 

Kuollut opettaja peijaiset valvoo tykkäämänsä Chubby Checkerin twist soi.

Työ kesken miikä työ, pojat kartanoon jonka ympärillä kummallisesti aina alamoi.

 

-- ruumiinosista jolla on kovasti samaa kuin mestaru Jack Piercen Boris Karloffille tekemä, mittatilaustyönä suunniteltu maski, jolla piti olla muistaakseni ikuiset tekijänoikeudet ettei mutteriakaan saa kopioida..

 

hullu tiedemies Lippz asui upeassa kartanossa lal lal laa

 

ALALLA alalla on kova kilpailu, siksi tutkijat pitävät koirista, joiden kanssa ei tarvitse kilpailla, eivät ne varasta keksintöjä, tai saa oloa riittämättömäksi....

 

Myös tässä filkassa tyhmempi tutkija-opettaja varastaa hirviön omaksi luomuksekseen jolla voi kohahduttaa tiedemaailmaa ja voittaa huisia palkintoja, mutta onneksi pr-tilaisuus sabotoidaan: kun opettaja esittelee tulevaa filmimateriaalia prosessista, hän kertoo tutkimuskohteen olevan valkoihoisen miehen jonka iäksi veikkaillaan yli 150 vuotta. " Ihmisen aivoista huolimatta sen henkiset kyvyt ovat rajalliset. " Mutta nauha ei näytäkään hirviön kuvaa vaan Ronald Reaganin. Sama asia.

 

 --

Murattitytöstäkö Alice Cooper lauloi että " Your lips are venoumous.... poison....." Myrkkymuratin valttikorttina on siis myrkyllinen suudelma. Esa Toivonen jatkaa artikkelissaan Pamela Isleyn lapsuudessa tämän ainoita ystäviä olleen kasvit, hirmuyhtiö karkottaa Isleyn perheen mailtaan joten Pamelalle herää kostonhalu..

 

 

Myrkkumuratin sukulaisia internationaalisessa [ vai oliko sen infernaalisessa? ] kasvitarhassa on mm: cashew, mango ja pistaasi.

 

Herkkujani.

 

 

Harvoin naisella on läpi elokuvan näin meheviä lauseita kuin Kissanaiselle Batmanin paluussa. Minulle ne ovat kuin mustalla lateksilla spreijatun ja siinä samalla entistä kyynisemmäksi muuttuneen Mae Westin nihilismin näpsäytyksiä.

Elokuvana tulee Terminator 2: The Judgement Day ( James Cameron, 1991 ). Tuomion päivä. Linda Hamilton lihaksineen puhuu kyllästyneesti miehelle joka suunnittelee joukkotuhoaseita. Kaunotar ja hirviö.

--

 

Tuon Batman-lehden nimi oli Myrkky-shokki! Ja kannessa viettelee tietysti Poison Ivy eli Myrkkymuratti. Lehti tietysti esittelee meille hänet, oma alkuperäinen nimi Batman-sarjakuvissa 60-luvulla: Pamela Lillian, mutta moderneimmissa animaatioissa hänen nimensä on Pamela Isley = > Joel Schumacherin ohjaamassa Batman ja Robin (1997) elokuvassa häntä näytteli Uma Thurman.

Mutta seksistiseen tapaan, seksistisessä lehdessä otsikkona on Murattitytön strategiset mitat. Vähän mielikuvitusta peliin, pojat! Muuten artikkeli kertoo ihan asiallisesti Pamelan olleen entinen kasvitieteen opiskelija josta tuli Myrkkymuratti koska " opiston professori suostutteli Pamelan anastamaan eräästä museossa muinaisia egyptiläisiä yrttejä. " Proffan yrittäessä tämän jälkeen murhata Pamelan kasvimyrkyllä tämä aiheuttaakin vain muodonmuutoksen. Kuten Kissanainen ei Myrkkymurattikaan murhatessa kuole, vaan vahvistuu ja muuttuu itsenäiseksi saalistajaksi. Se mikä ei tapa...

--

 

Minun sheikkini - jos se olikin perverssiä hupia vahvoille naisille jotka työelämässä ja kotonakin joutuvat tekemään vastuullisimmat päätökset ja pitävät maailman ja kaupan pyörimässä.. vapauttavaa roolienvaihtoa...Ei, minun kirjani olisi Minun shekkini.

 

Huvittavaa - vanhoja Harlekiineja myytiin rinta rinnan Timo K. Mukan Tabun kanssa. Kummatkin samaa pokkarikokoa, ja kannessa vähäpukeisia naisia.

 

Vieläkin huvittavampaa on harlekiinien arvostelu - nimenomaan ne jotka eivät ole kyseistä kirjallisuutta koskaan lukeneet arvostelet ja arvuuttavat sitä eniten...

 

--

 

Mutta itse asiassa Harlekiinia mielenkiintoisempi [ minulle ] kirjallisuudessa ja sarjakuvissa oleva hahmo onkin Harley Quinn [ lausuttaessa hyvinkin harlekiinilta kuulostava nimi ;)= ] tuo kaunis, paha, älykäs ja itsenäinen nainen,

joka seikkaili mm Batman-sarjakuvassa [ Batman numero 10 / 1995 ] jaksossa nimeltä Mielipuoli rakkaus.

 

Harley on siis rakastunut.... Jokeriin! [ = yksi Batmanin sinnikkäimmistä vihamiehistä ] hän on harlekiini-asuinen punaiseen ja mustaan sukkapukuun ahtautunut seikkailija jolla on narrin sarvet kulkusineen, täysin valkeat kasvot, mustat huulet ja musta silmänaamio. 

 

 

 --

 

Vaikka ns. Harlekiinit ovat kaukana yliluonnollisesta kauhusta. Tai mistä minä tiedän kun en ole niitä 25 vuoteen lukenut edes takakansitekstejä. Niiden sijalla kauppoihin on tullut Lust -pokkarisarjaa Ruotsissa, samankaltaiselta meillä täällä Suomessa näyttää olevan Liekki. Ei, en puhu samannimisestä sonnista joka ilmeisesti karkasi mätäkuun juttuna, vaan Liekki-nimisestä romanttisesta pokkarisarjasta. Harlekiini-Harlekiinit olen nähnyt viimeksi divarissa ja kierrätyskeskuksessa. Jonottaessani olen katsellut romanttisten lukemiston nimiä, ja minua on huvittanut, sillä osa hehkutuksista on ihan puutaheinää, kuten joku sheikki. Kuinka kukaan täysijärkinen nainen haluaa lukea romanttisena lukemisestaan jostain naista halventavasta sheikistä haaremeineen.

 

Miten voi unelmoida miehestä joka kieltää siiderinjuonnin eikä anna naisen upeitten hiusten hulmuta vapaana, rastoina tai kaljuina.

 

Hyi olkoon, vistottaa jo pelkkä ajattelu.

 

--

 

Olen hyvin pettynyt elokuvan Miss Julie videokasetin takakanteen: siinä esitellään kohtaus airbrushilla taustat häivyttäen jossa palvelija Jean nostaa kreivin tyttären kauniin saappaan peittämää jalkaa. Tämä Strindbergin Fröken Julie -näytelmään perustuva elokuvan on ohjannut Mike Figgis joka on myös säveltänyt rainansa skandinaavisen, luopuvan alakuloisen musiikin, jonka uusbarokkinen häive tuo lähelle Michael Nymanin säveltämät Peter Greenaway -elokuvat.

 

Olemme juhannusaatossa vuonna 1894, talon palvelijat juhlivat kuin hiiret kun ylemmän kerroksen aatelisista on vain koppava tytär Neiti Julie paikalla, jaloissa. Elokuva on sadomasokistinen monella tasolla, hyvä niin. Palkolliset päästävät kerrankin vapaalle kovan uurastuksen jälkeen, mutta Julie haluaa tanssia palvelija Jeanin kanssa.

 

Kuvittelen piikojen vihaa ja katkeruutta Julien helppoa asemaa kohtaan - onhan tällä hepsankeikalla kauniit kädet jotka eivät koskaan ole tehneet työtä, joka koskaan ei ole kumartunut hikisenä eikä pienellä harjalla hinkannut lattiaa, toistuvasti aivan kuin mitään muuta mahdollisuutta ei maailmassa olisi, minkään muuttumatta, vain siksi, että on sattunut syntymään rikkaan miehen tyttäreksi. Ja kun he kaikki vihdoinkin saisivat olla vapaasti, niin typerä Julie upeakankaisessa mekossaan [ joita garderoobista löytynee useampikin ] tulee pörräämään juhlien kutsumattomana kuningattarena - Jeanilta tanssia kärtäten. Niin, aateliseksi synnytään, mutta aatelisarvon voi myös ostaa. Onko Julie kunnon aatelinen? Eikö hänen isänsä tai esi-isänsä saanut kuninkaalta kreivin arvonimen vain siksi, että antoi kuninkaan naida vaimoaan??

 -

 

Filmi on mukavan mustavalkoisen dualistinen: sukupuolet, luokkaerot, kankaiden karheus tai silkkisyys, tai tunteiden ilmaisut tai niiden täydellinen peittäminen erottuvat selkeästi toisistaan. Koko ajan kuulemme ihmisten ilakoiden kovin pakanallisesti, riehakkaasti, ja vapaasti, vietämmehän kaunista pohjoisen keskikesän juhlaa, ja nautimme valosta ja lämmöstä, ja yksinkertaiset soittimet: viulu ja maagisesti kiihtyvän hengityksen tahtiin lyövä rumpu rytmittävät juhlijoita, joku piioista pukeutuu isännän arvokkaaseen pukuun jota muuten saisi tuskin edes harjata tai tuulettaa, joku rengistä on laittanut porkkanat versoineen päähänsä hiuksiksi, ja he kaikki laulavat rivoja lauluja isäntäväkeään pilkaten - tyypillistä vanhan ajan aitoa karnevaalihenkeä, jossa paha saa palkkansa, aikakin lauluissa ja jossa hetkeksi kellistetään päälaelleen roolit. Seuraavana päivänähän arkeen pitää palata, ja kartanossa kaikki olla oortningissa.

 

      - Suutele kenkääni, Julie käskee Jeania heidän jäätyään ikuisuuden ajaksi kahden kesken ennen aamua.

 

Uskomatonta kyllä, miltei samanlaiset kengät, piiiitkät nyöritettävät, sirot saappaat miltei liekinmuotoisin kuvioin, oli katseeni tasolla lontoolaisessa jalkineliikkeessä. Mietin, tulisiko minusta sellainen teeskentelijä joka käyttää sanoja "jalkine" ja "valaisin" ja ”munalusikka”.

 

Hyvin Jane Austinin tekstit mieleen tuova hännystelevä kenkämyyjä esittelee niitä minulle. Kuinka roolit ovat kääntyneetkään - nykyään kuluttajan / ostajan pitää kerjätä kusipäiseltä myyjältä huomiota ja neuvoa, joita tämä suvaitsee silloin tällöin huokaisten lausua.

 

--

 

Sadomasokistisissa rooleissaan palvelija ja kreivin tytär kohtaavat aistillisen saapikkaan kummassakin päässä. Kuka on "top" ja kuka "bottom", "master" tai "orja".

 

Julma, kokematon Julie katsoo veteen heijastunutta peilikuvaansa, ja kun katsoja luulee että hän typeryyksissään, ja romantiikan kaipuussaan katsoo veteen taikoja tehtyään jotta näkisi tulevan sulhonsa, kuten ennen vanhaan Pohjoisessa oli tapana. Ei. Julie lausuu vain jotain ruumiista millaiseksi se muuttuu mädätessään vedessä. Tai vastaavaa. En saanut selvää sanoista enkä voinut keskittyä kun palvelija tuli imuroimaan huonetta.

  

Kuinka vanhan ajan peili vääristää, mutta kun katsoo ulos, värjätyn lasin lävitse, se on kuin impressionistinen maalaus.

 

--

 

Kun ajattelee pakanallista, miltei Uhrijuhlan tunnelmaa, on aamun koitettua kaikki toisin. Elävä luonnonusko on nyt kaukana, kun väki kiiruhtaa teeskentelemään kirkkoon. Saarnaksi on luvattu Johannes Kastajan pään katkaisua, joten siitä tullee lyhyt.

 

Julmuutta

tämä leikki

ainakin

on.

 

 --

 

Hullujen tiedemiesten idioottikomedia Junior olisi voinut olla suomaalaiselta nimeltään Mies jolle kävi hassusti, tai Mies joka pökittiin paksuksi [ = > suhtautumisessa raskauteen olen huomannut terminologiassa hyvin vastenmielisiä seksistisiä painotuksia. ] jossa tiedemies kokeilee naiselle tarkoitettuja hedelmöityshoitoja itselleen varsin onnistuneesti.

 

Mukana sopassa on mm. Frank Langella  [ = > rooleja mm Dracula ja Yhdeksännän portin Boris Balkan joka on todella rivo nimi - jos ajattelee balkaninmakkaraa ] joka on taas vaarallisen miehen roolissa. Hän näytteli myös Davessa "kalkkarokäärmettä" eli presidentin lähintä [ korruptoitunutta ] piiriä. Hän on tuttu myös uudesta Lolitasta.

 

 

--

 

Vakavissa tiedeohjelmissa näplätään munasolujen kanssa mikroskoopilla ja kysytään, kenellä on oikeus hedelmöityshoitoon.

Ajankohtaista, rakas Watson. Ajankohtaista.

Mummo kohtasi 1980-luvulta alkaen huumorin: Heitä mami junasta, joka on modernisoitu tolloversio Hitchcockin jännäriklassikosta Muukalaisia junassa tai jostain. Irvokkaimmillaan oltiin viime vuoden yhden tähden elokuvassa Duplex, jossa naapurin ilmaiseksi asuva mami ei millään meinannut lähteä talosta. Jossa gotiikkaa on vanha talon, aivan Rosemaryn painajaisen kaltainen, mutta todellinen hirviö on juoksettaja ja passattava mummeli. Ja hyvin tuttua on kun päähenkilö ei näin ollen voi keksittyä työhönsä kirjailijana lainkaan - jatkuvaa sabotoimista jatkava herttainen mummeli. Höpsähtänyt groteski mummeli oli myös tuoreessa jouluelokuvassa BAD SANTA, mustassa komediassa, jossa hän huolehtii lapsenlapsestaan - ainakin voikkareiden teolla. Mummoa näytteli [ vaikkei krediiteissä mainittukaan] upea, pelottava Cloris Leachman [ = > psykopaattisen komedian High Anxiety pääsairaanhoitaja, natsien univormussa piiskaa antava Charlotte Diesel, Young Frankensteinin  Frau Blücher ]

 

On myös hauska seurata mitä nykyaikana naispuolisen näyttelijän castitykselle tapahtuu:

Melanie Griffith  on ensin Vaarallinen tyttöystävä, todellisessa elämässä hunk hunkin Antonio Banderasin rakastettu, aineongelmia on, hän  näyttelee Hollywood-diivaa John Watersin riemukkaassa leffassa Cecil B. DeMented (2000), ja sitten hänellä on rooli Lolitan äitinä. 

 

               Kaunotar ja hirviö 

-tematiikkaa ryöstöviljellään mainosmaailmassa runsaasti, joten lainan tähän vain makoisimman:

Hirviö - itse asiassa hämmästyttävän kookas mies - astuu kauppaan. Läsnäolijat jähmettyvät ja katsovat kauhuissaan ylöspäin. Mies vaappuu kassaa kohti. Kassaneiti on hieman - glup - sarjakuvamaisesti hämillään, silmät suurina, mutta neuvoo kun hirviö kysyy käykö tämä luottokortti täällä. Hirviö hymyilee - kohteliaana miehenä - kiittää ja menee tekemään ostoksia. Kassaneiti hymyilee rakastuneesti niin että hänen hammasrautansa näkyvät ja kiiltävät, ja sipaisee naisellisella eleellä hiuksiaan, vaikkei hirviö sitä näe, mutta hirviöhän tullee takaisin kasalle ostoksiensa kanssa maksamaan.

            

-

 

Sekä mikä tässä on hauskaa on nämä subtekstit, metatekstit, hypertekstit, mielleyhtymät, postmodernit kerrostumat ja popkulttuurin viittaukset, koska tuo ns. hirviö pitkänhuiskea mies on tietystikin Richard Kiel joka näytteli Bond-elokuvissa tuota rautahampaista pahaa poikaa nimeltä Jaws... Ja koska kaunottarella, = > myyjällä, on hammasraudat niin katsojan päässäni käy naksahdus, lamppu syttyi ja kuului ahaa...

     

Mutta mitäs siinä mainostettiin? Hm.... Hammasrautoja? Ei. Leipää? Ei. Luottokorttia???

Sama sille. Tärkeintä on hyvä, kierrätetty tarina jossa on jokin sisäpiirin vitsi tai knobbitieto, joka aukenee vain valituille ja harvoille. Se luo empiiristä lämpöä, ja jos ei yhteenkuuluvuutta, niin ainakin nostalgian lehahduksen ajasta ( lapsuudesta / nuoruudesta 1950-, 1960-, 1970- tai 1980-luvuilta ennen apuraha-anomusten / veroilmoitusten tekoa ja asuntolainan kerjäämistä  ) jolloin kaikki oli selkeämpää, yksinkertaisempaa, sarjakuvamaisempaa.

      Richard Kiel näytteli viime viikolla Bond-filmissä Kuuraketti, hyvinkin romanttisesti ja postmodernisesti.....

 

Miksi sarjakuvat, Frankensteinin hirviön pimeässä loistavat naamiot tai Dracula mehujää-muotit pitäisikään jättää vintille / divariin? En nyt muista kuolemaksenikaan tai siitäkin huolimatta kuka ihme olikaan tyyppi joka puhui harrastuksistaan, keräilystään johon kuului mm. Bätmobiili, tuo Lepakkomiehen käyttämä auto, tai siis sen luonnollista pienempi kopio, jota hän säilytti muun krääsän kanssa työhuoneessaan, ja aina kun suurta stressiä pukkasi päälle hän otti käteensä Bätmobiilin joka rauhoitti tilanteen. Näin ollen lapsuuden lelu tai vastaava keräilyn kohde jolla on suuri merkitys on kuin kehräävä, lämmin kissa jota silittäessä murheet pienee ja ahdistus laantuu, mutta Bätmobiilin kaltainen " lelu " on allergisille ja liikkuvalle postmodernistille helpompi vaihtoehto.

 

Yleensä hirviö on aktiivinen uros, joka kantaa sylissään retkottavaa passiivista, pyörtynyttä kaunotarta pesälleen kuten Mustan laguunin hirviö, Dracula, Hellboy, Muumio, Donnie Darko ja tsiljoonat muut..

 

Ehkä pyörtyminen johtui sensuurista - kun yleisö / lukija odottaa suudelmaa, taistelua tai eroottista kohtausta, mutta eihän sitä voi sallia. Hirviö vie naisen pesälleen ja hellii tätä kuten King Kong, mutta palaa sitten kahakkaan tarinan miespuolisen sankarin kanssa. Ja nainen ehtii taintua pyörtymisestään juuri ennen kuin platonisesti viettelee hirviön tuhoon kuten Nosferatussa, Hammer-yhtiön Muumiossa, ja luonnollisestikin King Kongissa.

 

 

 


©2017 romangoth - suntuubi.com