Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

 

 
 

 

Jemina Staalo: Romangoth,  kauhuromanttinen esseevirtualia (2002-2013)

    ~ the gothic sample of essays into grotesque phantasmagoria and back ~

 

-

Miten kirjoittaa aito post-modernin ironinen goottilainen romaani?

How to write real postmodern Gothic novel?????

 

1700-luvun lopulta lähtien goottilainen romaani on ihastuttanut ja vihastuttanut kirjojen karjamarkkinoilla. Sitä on halventavasti pidetty alempiarvoisena - sekä naisten kirjoittamana että lukemana kirjallisuuden lajina, halpamaisena kauhuna, romanttisena viihteenä jopa pienen kauhu- ja fantasiagenren sisällä. Alun alkaen englantilainen kauhuromantiikka lainasi rekvisiittansa kaukaa barbaarisesta arkkitehtuurista, gotiikan kauden jyhkeiltä, majesteettisilta raunioilta, luostareista, tyrmistä ja linnoista. Suippokaarin ja korkein tornein gotiikka kohosi kaiken maallisen yläpuolelle. 

 

Mysteeri, groteski ja kauhu toimivat elementteinä, ettei lukija tuikkaisi kirjaa tuleen ts. ei heittäisi syrjään, tylsistyisi, nukahtaisi. Kirjasta on löydyttävä:  [fanfaarit]

hyvän ja pahan elementin kissa & hiiri -piirileikki, salaisia käytäviä, synkeitä loppumattomia kryptia, usean eri henkilön näkökulmasta kirjoitettuja viestejä [= kirjeitä sähkeitä ja päiväkirjan katkelmia], kahleita, miehiä [kreivejä, markiiseja, paroneita]

joidenka pitkissä hulmuavissa mustissa hiuksissaan on valkoinen raita, synkeitä sukusalaisuuksia, 

outoja kirjelappusia, maanalaisia pakoreittejä, outoja ääniä, sadistisia munkkeja, kummallisia eliksiirejä, narisevia ovia, hulluja tiedemiehiä, lepattavia kynttilöitä, ullakolla kirkuvia hulluja naisia, rikottuja leluja, kirottuja tikareita, vaeltavia sieluja, seinäpeili johon voi upottaa kädet kuin vesipaljuun, kalpeita kasvoja, kiellettyä rakkautta, tipahtelevia kypäröitä, hengityksen höyrystyminen ennen niin lämpimässä huoneessa, salaisia laboratorioita, märkiä mutaisia kengänjälkiä, piilotettuja muotokuvia, noitien kattiloita, lötköjä, kaksoisolentoja, vaeltavia aaveita, iilimatoja, vampyyreita, hirviöitä, ihmissusia, mustia kissoja, zombieita, ghouleja, voodoonukkeja, liskonaisia, kärpäsmiehiä, cthulhuja, tappajatomaatteja, vrilejä, suuren oopperan kummituksia, ja ainakin yksi Candyman ja tapponukke Chuck. Ja tietysti se linna = sukukartano, hotelli tai mielisairaala, tuo pahuuden hiukkaskiihdytin jonka sisällä pahuus kuplii, kohta yli kuohuen. Se voi olla myös "home sweet home" - joka kuitenkin on rakennettu pyhälle intiaanien hautausmaalle kuten Poltergeistissä

     

[ = >  "poltergeistilmiö, parapsykologiassa tapaussarja, jossa kokijain mukaan toistuu selittämättömiä fys. ilmiöitä, kuten koputusääniä tai esineiden siirtymisiä, tav. tietyn henkilön läheisyydessä. Poltergeistilla, »räyhähengellä», on tarkoitettu ilmiön aiheuttajana kansanuskossa pidettyä kiusanhenkeä." CD-Fakta 2002, WSOY ],

 

jossa heti alkaa tapahtua kummia. Tärkeintähän on, että tämän kaiken boullabaisen keskellä päähenkilö - syystäkin - epäilee, onko hän tulossa hulluksi.

= >> klikkaa tästä 15 sekunnin musiikkiraita Queen: I´m going´slightly mad.

 

-

 

Totta kai gotiikan genreen kuuluu niin "hyvää" kuin "huonoakin" kirjallisuutta. Itse en jaa kirjallisuutta näin kökösti, tutkimani kirjallisuus voi olla kiinnostavaa kirjallisuutta tai ei-kiinnostavaa joka jää kirjaston hyllylle. Jollekin toiselle se voi olla kiintoisaa. Näin ollen en tee eroa enkä laita jalustalle korkeakulttuuriteosta enkä piiloon kaappiin populaarikulttuuriteosta puhumattakaan undergroundista. Populaarin plussaa on se että se on kaikille tasa-arvoisesti saatavilla. Rahvaan ei tarvitse matkata kauas ja tuhlata aikaa metsästääkseen haluamansa kirjaa.

       Mutta miksi minua inhottaa televisiosta tuleva saippua verrattuna romanttiseen kirjallisuuteen? Mielikuvituksen puute. Yksinkertaisesti. Kirjan voi lukea ja kokea kuten haluaa, kun taas televisiossa jatkuvasti pyörivä sarja tappaa kaiken ajatuksen tapaisenkin. Mutta ehkä nykyaikana naisella jolla on sekä ura että koti hän ei voi valita hetkeä jolloin pulahtaa vaahtokylpyyn joko parodinen kauhuromanttinen [ Rouva Oraakkeli, Vainola, Rebecca ] tai eroottinen trilleri [ Basic Instinct, Body of Evidence ] jne. mukanaan, koska hänellä ei ole muka aikaa lukea, eikä uskalla ostaa romanttista kirjallisuutta jota kutsutaan myös harlekiini-kirjallisuudeksi tuon Harlekiini-nimisen kirjasarjan kirjoja tarkoittaen. Eskapismi ei ole sallittua vaan tympeä maalaisproosaa joka on yhtä laveaa kuin kuolettavan tylsääkin. Mutta tv sarja joka tulee joka saatanan arkipäivä pakottaa naisen tv:n ääreen pienen pieneen eskapismiin.

 

                             = > Paul Verhoeven: Basic Instinct - vaiston varassa.

      Mihin tässä maailmassa mennään kun tammikuussa 2005 tummelisarjassa Emmerdale käsite Romantic fiction käännetään suomeksi Roskaromaanit? Ai jai jai... Skarpatkaa nyt ihmiset vähän käännöstöissä ja arvotuksissa! Ei Emmerdale nyt ihan Decamerone ole itsekään!

 

Mistä muuten johtuu että Anni Polvan kirjat realismeineen ja haaveineen, sekä historialliset hyvin rakennetut romaanit uppoavat, mutten voi sietää katsoa saippuaoopperoita? Onko noissa jo parodiaksi ehtineillä halpojen pahvikulissien keskellä tyhjyyteen toljottavien aina vain samoja asioita vatvovien päivästä toiseen loputtomasti vuosista toisiin kaikkia tabuja rikkoen toimivat ihmiset lähikuvissa jähmettyvine kasvoineen iho paksun pakkelin alla jotenkin liian zombieta, elävää kuollutta, tyhjyyttä??

Se, ettei siinä voi käyttää omaa mielikuvitustaan, joka on tärkeintä ns. romanttisessa viihteessä. Nainen ei välttämättä ON/OFF -robottina halua virtuaalista seksiä jonkin kojeen kanssa, vaan eroottinen lataus toimii tuolla, vivahteikkaassa mielikuvituksessa, aistillisuuden valtakunnassa, joka on kevyt ja ylitse pursuava pakka raakaa silkkiä, sitruunaperhosen lento, varpaillaan kävelyä jäisellä jyrkänteellä, tiedoksi vaan, suuremmassa sukupuolielimessä eli aivoissa, ainakin naisilla. Ja kuten Atwoodin kirjan päähenkilö kirjoittaa kirjailijana kirjan sisällä, kuinka hän tarkoituksella ei kerro hirveän tarkkoja detaljeja päähenkilöstään, johon jokainen nainen voisi lainata oman kasvonsa.. Atwood kirjoittaa muovailevansa kasvot kitistä, ja näin nyt menee ajatukset Golem -legendaan, kuinka savesta olento rakennetaan.

                = > Atwoodin erinomaisissa runoissa kerrotaan myös savinaisesta.

 

 

 

Kun ajattelee vanhan ajan viihdyttävää saippuaa, kuten Dynastiaa, tulee ikävä. Siinä oli kuin ikivanhoista saduista karanneena ja arkkityyppien rasitus harteillaan - joita onneksi kannatteli osiltaan myös valtavat 80-luvun olkatoppaukset - paha äitipuoli Alexis. Tämä Joan Collinsin antaumuksella esittävä noidan kaltainen tiukka liikenainen, vallananastaja, kiero miestennielijä, aikuinen nainen tummat silmät ruskea tukka, Alexis, joka lojui vaahtokylvyissä nuorten rakastajien kanssa shamppanjaa juoden ja puhelimella bisneksiään hoidellen samassa. Ja kuviossa oli prinssejä, ruhtinaita, sheikkejä, kidnappauksia - ja niin ollen perus-romanttinen gotiikalla maustettu, jännittävä potpuri. Kun Dallasin väriskaala oli paskanruskeasta paskanruskeaan, Dynastia oli helmeilevän hopeaa, kristallinkirkasta, kimalletta ja luksusta. Ja olihan Alexiksen päävastustaja, entisen miehensä nykyinen marttyyri-vaimokin nimeltään Krystle, siis kuin kristallia. Heidän keskellään oli kissanhännänvetoa, ja joskus kissatappeluakin jossa olkatoppaukset pursuivat ja hyvin, hyvin kookkaiksi föönätyt ja lakatut hiukset tärisivät ja toinen heitti toisen uima-altaaseen jne. Paha Alexis oli tummahiuksinen siis paha, mutta nimeltään androgyyni ja neutraali. Kiltti & hyvä Krystle oli tietysti vaalea. Kun taas Dallasissa vain sikojen kaltaiset vanhat äijät pyörivät räntsillä vaaleanpunainen iho hohtaen ja silmät pikkuriikkisinä valkoisten silmäripsien alla. Ehkä Dynastian miljöö - Colorado - selitti sinisen ja hopean jylhät goottilaiset sävyt väriskaalassa.  

Toisaalta hyvin paljon saippuasarjat muistuttavat antiikin tragedioita, kun kukaan ei tiedä ketä panee.

 

90-luvun saippuaoopperassa Melrose Placessa kohde- ja näyttelijöiden ikärakenne muuttui, nuoreni reippaasti, ja tuli realismin pariin. Tai realismin ja realismin - aika absurdia menoa voi olla, ja mitä juonenkuvioita maailmassa onkaan on tässä sarjassa sitä käytetty semmoisenaan t eri variaatioina. Mielenkiintoisin hahmo on ehkä sarjan koulutetuin nainen, lääkäri ja psykiatri Dr. Kimberly Shaw

joka itse on mielisairas, hänellä on persoonallisuushäiriöitä, ja hän on yrittänyt murhata mm miehensä. Hullu nainen on pelottanut ainakin Kotiopettajattaren romaanista lähtien, ja

hän on varsin uskottava. Mielisairaala on paha paikka jonne laitetaan terve pariskunta - joka on Kimberlyä  loukannut, nainen kun on nyt kyseisen hourulan johtaja...

 

 

Mutta mitä on romanttinen kirjallisuus? Nostan esille kokoelmateoksen nimeltään Hertta - jokaisen pikkunaisen lehti VUOSIKIRJA 1969 painoksen, ja alan ahmia. Pienten lehtien kannet on piirretty romanttisiksi: niissä heterosuhteen toisilleen täydellisesti sopiva pariskunta kiiltää onnellisena; mies hiplaa naisen kaulakorua. Koska kannet ovat maalattuja hahmoja on samaistuminen lukijalle helpompaa. Hertta on tavallaan Sinä Minän, Reginan ja Suosikin hengenheimolaisia, jonka kohderyhmä on murrosikäinen tyttö, joka "elää joka solullaan mukana nykyajan rytmissä"  kuten lehti markkeeraa, kun taas 13-vuotias lukija kertoo olevan "popista ja villistä menosta kiinnostuneen".

 

Mikä ihmeen tarve tällä lehdellä on muokata tytöstä miestä tarvitseva, ja miehen kiinnostuksen ja katseen vuoksi kaikkensa ulkonäkönsä parantamiseen tähtäävä miellyttäjä?? Vaikka vuosiluku on 60-lukua on sillä paljon yhteistä nykymaailman kanssa - eivät naiset, edes hyvin nuoret murrosikäiset tytöt olleet ennen paremmin voivia ja itseensä tyytyväisiä olevia voikukan nyppijöitä, vaan heillä oli jatkuvasti ongelmia ulkonäkönsä kanssa. Lehdet koostuvat sarjakuvista, novelleista, lääkärinpalstoista, meikki- ja pukeutumisvihjeistä. LUKIJA-tytöillä on komplekseja, he punastuvat, ylösnouseminen on vaikeaa,

SARJAKUVIEN ja NOVELLIEN tytöt kuitenkin ovat jo muuttaneet pois kotoa, ja asuvat boxeissa kämppäkavereitten kanssa, ja joutuvat välillä ylitöitten takia myöhästymään treffeiltä. Tarina loppuu  99% onnellisesti siveästi suudelmaan tai halaukseen. Kysymyspalstoilla taas lukijat ovat epätoivoisia minkä ikäisinä poikien kanssa voi olla silleen, ja milteipä jokainen kirjoitus esittää yllättävän seksuaalisen kokemuksen negatiivisena - tapauksena jossa poika lääppii ja tyttö joutuu pakenemaan. Kun 15-vuotias lukija kysyy saako e-pillereitä hänelle vastataan, että tuskinpa noin nuori saa. Vaikka sarjakuvat, kansikuvat ja novellit tulvivat ällöttävän hygieenistä parisuhdetta jonka väliin ei nuppineulakaan mahdu - se on kaukana oikeasta elämästä.

Maggien unelma sarjakuvassa brittiläinen konstaapeli univormussaan on sopivaa fetisisteille, mutta Maggie kirjoittaa erokirjeessään poliisilleen, ettei voi mennä tämän kanssa naimisiin, koska hänellä on menneisyys... Tämä tarina on siinä mielessä poikkeuksellinen - happy endiä ei ole. Tosin siihen viitataan jos Maggie palaa seudulle...

    

Hauskana yksityiskohtana on ihailijakuvat joissa poseeraa kauniit ihmiset: Peter Fonda Easy Rider -vetimissään, Catherine Deneuve ja Eero Raittinen. Harva muistaakaan kuinka uusi keksintö sukkahousut [ vrt. Pirkan niksit ] ovat, ja niinpä tämä lehti esittelee vihdoinkin yhden koon kaikille istuvat sukkahousut, joita paketista ottaessa ei tarvitse säikähtää koska ne näyttävät niin pieniltä ja ryppyisiltä...

 

    Pelin säännöt nimisessä sarjakuvassa nuoret naiset - päähenkilönä on tummaverikkö - menevät baariin juomaan kahvia, ja ongelmana on miten saada pojat kiinnostumaan itsestään, ja miten pitää poikien mielenkiinto kun baariin astelee kilpasiskojaan joilla on lyhyemmät hameet.. Hirvein heistä on vaaleaverinen Bette Anderson, jota voi pitää samalla tasolla Sohvanvaltaajat komediasarjassa olevaa käsitettä Beverly Macca, jota naiset inhoavat ja miehet sanovat huh huh. Muissa tarinoissa tyttörukka pukeutuu bikineihin ja kiekistelee pihallansa, mutta naapurin viherpeukalo upottaa sormensa vain fiikuspurkkiin.

 

 

Goottilaisempaan kuvastoon pääsemme sarjakuvassa Rakkautta naamion takana, jossa on komeat vanhan ajan naamiaiset, ja ujo tyttö on pukeutunut upeaksi kuningattareksi. Naamio ja puku antavat mahdollisuuden muuttua toiseksi persoonaksi. Mutta Beth pakenee juhlista ennen kuin naamiot paljastetaan, ymmärtäen olevansa kuin Tuhkimo, ja suurimpana murheenaan on josko tanssittamansa kavaljeeri löytää toisen tytön! Romanttiseen kuvastoon kuuluu tietystikin vastakkaisen sukupuolen tapaaminen, tanssiaiset sinänsä on sopiva naamio tehdä tuttavuutta, tuon "ihanan" ja "ihmeellisen" kanssa. He siirtyvät terassille " jota lyhdyt valaisivat... " , ja suutelevat, ja Beth tuntee leijuvansa "tähtien joukossa... "

 

                    "Tämän herttaisemmaksi ei voi tulla!"

 

 

 

   

 

 

 

                                                                      *

                                     Jemina Staalo:

          ROMANGOTH

                                  trilogian kolmas osa

                                                                      *

 

                          ”Onko jokainen Heathcliff 

                                  pohjimmiltaan Linton?”

                      Margaret Atwood: Rouva Oraakkeli

 

  

            tämä kirja ei ole moraaliton eikä moraalinen

                 - vaan tutkielma unien gotiikasta &

                 väitöskirjan parodia jota Fellini ei vihaisi ;)=

 

                                                                      *

  

Jokaisella naisella tulee olla linna josta kirjoittaa.

  

                                                                      *

Katson linnassani hah punk -dokumenttia särisevästä matkatelkkarista.

Välillä Siouxsie Sue puhuu, ja mietin punkin & gotiikan eroja. Goottirockhan syntyi post-punkista, tavallaan.

 

Miksi nykyäänkin (kuten aina) on selvää toimia, ja porskuttaa uskottavana ja jumaloituna goottibändinä yhä reilun parin kymmenen vuoden jälkeenkin (Bauhaus, Sisters of Mercy, Damned, Cure) - kun taas vanhat punkkarit punk- tai uuden aallon bändeissään joutuvat kovan syynin lävitse nykyaikana keikkaillessaan (Vibrators, U K Subs, Sham -69, Buzzcocks, Slits).  Että ovatko ”aitoja” ja ”vihaisia” anarkisteja ja antikristuksia.Ovatko he yhä ”punk-kapinallisia”, vaiko osa kapitalistista pop-musiikkiteollisuutta - stilistien, levy-yhtiöiden pohattojen ja trendisetterien pukemaa ja julkituomaa tuotetta.

     

Kun Sex Pistols viimein pääsi Suomeen tuhoamaan ”nuorisomme” viime vuosituhanteen puolella viha yleisön ja lavalla seisojien välissä oli tukevasti molemman puolista, eikä sitä yhtään vähentänyt Johnny Rottenin MTV:n haastattelussa pyörivä klippi, jossa hän sanoi syyksi kiertueen aloittamisen juuri maastamme - koska suomalaiset ovat ammattidokuja.

 

Luin artikkelin jossa väitettiin nykypäivän netissä kenen tahansa naputtelevan blogien olevan entisaikojen pienlehtien (omakustannelehtien) kaltaisia. Vääremmässä ei voi olla. Koska netissä kuka tahansa sosiopaattinen narsistinen laiskajaakko voi täysin ilman intohimoja, tietoja, taitoja ja ponnisteluja blokata milloin tahansa mitä tahansa - tuo sohvaperuna tarvitsee vain tietokoneen, tekstinkäsittelyohjelman ja nettiyhteyden.

    

Kun taas ennen vanhaan, innostuneet, aktiiviset ihmiset intohimoissaan, ja suurta vaivaa nähden nyrkkipajoissaan kirjoittivat, kuvittivat ja painoivat juuri oikeita lehtiä, joissa kirjoitettiin oikeasta musiikista (uusi aalto, punk, ska, uusromantiikka, futurismi, goottirock, elektropoppi) joita myytiin festareilla ja uuden musiikkilehden Rumban pikkuilmoissa.

 

Pukugoodit:

- Gootti: Mustaa/punaista kumia, lateksia, pvc:tä, nahkaa; >  aikoinaan myös metallivöitä

--Gasarigootti: Samettiasuja, korsetteja, pitsihansikkaita ja mielikuvitusta

---Nuoret nykygootit kybergootit: karkkivärejä, lävistyksiä, tolppakenkiä, rastoja, muovinpätkiä 

-Punk: punamustaa skottiruutua, vihreä irokeesi

 

Juuri kun tätä kirjoitan niin Henry Rollins toteaa ruudussa, kuinka ahdasmielinen punkkari voi toiselle olla: mikä vitun hippi susta on tullu? kommenttia voi tulla jos tukka oli millinkään liian pitkä punkkariksi…  Itse voisin kommentoida, ethän sää mikään punkki oo vaan bodari!

 

            Oi - nämä kirjoittamattomat punk -säännöt…

    

Mutta oli se kuinka lyhyt tahansa, ei se haitannut, kunhan sen sai suoraan sojottamaan sokerivedellä, ja mieluiten vaaleanvihreänä perusmallin irokeesina. Mutta koska punk toimi osiltaan goottilaisuuden törkyisenä kehtona, nuo lauseet kirjoitin, koska Siouxsie And The Banshees on kuulunut tärkeänä ilmiönä kumpaankin leiriin, kun taas Damned aloitti noin 1976 punkilla, ja 1980-luvun puolivälissä oli goottilaisimmillaan. Tosin namuisa laulaja Dave Vanian on punkkiaikoinaan ollut kaunis vampyyri.

 

Ennen vanhaan gootteja sanottiinkin punkkareiksi, tai mustahuuliksi. Koska Suomessa ei vielä tunnettu käsitettä gootti - ja uusromantiikasta ja futurismista oli kulunut pari vuotta… Vai oliko se kuukautta?

 

Selkeästi goottirockin voi sanoa alkaneen kun Bauhaus julkaisi teoksensa Bela Lugosi´s Dead, eli vuonna 1979.…

 

Ja koska punk tuona aikana (noin vuoden 1979 maissa) sisältään oli nihilismiä, se ei antanut arvoa millekään, eikä nauttinut mistään muusta kuin näennäisestä kaaoksesta, suttuisesta silmämeikistä ja rikkinäistä sukkahousuista ja asenteesta, jota ei voi kutsua millään muulla nimellä kuin punk.

          Esimerkiksi Dead Kennedys lauloi vihasta Holiday in Cambodia, ja laittoivat vuonna 1982 levynsä Plastic Surgery Disasters kanteen vuoden lehtikuvan, muistaakseni, joka on lähiotos valkoisen miehen valkoisesta kädestä, josta ottaa kiinni miltei linnun jalan kokoinen mustan afrikkalaisen lapsen luurankomainen käsi. Laulaja Jello Biafra jo nimellään ilmaisi ideologiaansa, ja he ovat aatteellisia punkkareita.

 

           Bang Bang Bang laulaa Marilyn Manson mOBSCENEssä, samalla

katson televisiosta, Suomen televisiosta, jumalauta, poliisi hakkaa pampulla tasaiseen tahtiin anarkisteja - mieltä ei saa osoittaa näin. Missä gootit ovat? Meikkaamassa? Lisäämässä otsoniaukkoa? 

 

Punkkarit keskittyivät siis nykyajan inhorealismiin, tämän ajan naturalismiin, kun taas gootit kurottivat vanhaan aikaan ja fantasiaan, ja pahuus / tummuus oli abstraktimpaa.

 

Tietenkään näin tarkkaa jakoa ei voi tehdä… väliin jää vähintäänkin yksi harmaan sävy

                                       shade of the gray

Kuuntelen LAMAa, ja muistan kuinka ihanassa OK -lehdessä 1980-luvulla oli muotijuttu punkista, jossa stailattu punkkari heitti puhekuplassa lauseen:

       ” Lainaatsä markan, et mä pääsen Laman konserttiin ”,

joka oli jo niin kaukana punkista, että jo nauratti, kuinka monta virhettä siinä oli sekä ajatuksellisesti että punkin kieliopillisesti…

          Hauskaa oli sen rinnastaminen nykyaikana, kun pitäisi lainata vähintään 10 euroa punk-keijalle, plus tietty narikka- tai palvelumaksu, jos pidät nahkarotsin päällä etkä narikassa… Oli häkellyttävää nähdä Lama festarikeikalla, jossa järjestyspersoonat pukeutuivat sadeasuihin paljon ennen keikkaa, vaikka Lama esiintyi sisällä teltassa…

    …. paljon on ehtinyt kossua virtaaman, ja ajat on erit, kun ajattelee, kuinka Lama laulaa, kuinka Kalevi Sorsan poika riehu kännissä…. Koska nykyaikana ties kenen poliitikon poika vetää kokkelia nokkaan videolla… Oi aikoja oi tapoja!

 

On niin vaikea horjuttaa, shokeerata, mikä on tekotaiteellisuuden raja, mikä enää aitoa vimmaa, mikä hurttia huumoria….

 

 

                                                        *

                                           Nyt ei ne gootit...

... ne gootit joivat punaviiniä kureliiveissään ja samettikläningeissään, lukien kynttilän valossa vanhoja, vanhoja kirjoja, 1700-luvun lopulla kirjoitettuja goottilaisia romaaneja, jotka esittelivät kiehtovaa romantiikkaa ja kauhua, mutta myös suoraviivaista rappiota á la de Sade, ja 1800-luvun dekadentteja runouden uudistajia, kuten Baudelairea… kuin myös kiellettyjä teoksia, kuten Comte de Lautréamontin Maldororin laulut

... ja rakastettuja ja paljon lainattuja ja painettuja, kuten  Humisevat harjut, unohdetut aatelissuvut, haarniskat, rappeutuneet linnat, hylätyt juhlasalin pöydät, pukudraamojen korsetit, tulivat tutuiksi, ja raunioituneet luostarit, tietysti, joista voi uneksia kuutamoyönä.

                       *

      Kauhuromantiikkaan

               kuuluu olennaisesti 

                    kaipuu menneeseen,

                        selittämättömään,

                             vanhaan aikaan,

                                   tai illuusioon siitä.

                                                       *

                                    Olemme harmaantuneilla raunioilla,

                               tuuli ulisee nummia pitkin,

                           hautakivien pitkät silhuetit,

                        tämä rauha,

                      kuin Poen teeman äärellä -

                   kaivaten tuota,

                jota ei enää koskaan saa takaisin…

              joka on jäljellä enää runona......

 

                                                                      *

           Vuosi 2006 on ollut oikein hyvä goottivuosi

               vanhan koulukunnan peikot ovat saapuneet keikoille ihmisten ilmoille: mm Sisters 

                    of Mercy (esiintyi hurmaavasti helteisessä Tuskassa), (oi sitä maihinnousu-                     kenkien reipasta töminää pölyisellä Tavastian tanzlattialla mit) Laibach, ja

                          Bauhaus, (Lontoon dekadentti klubikeikka) - puhumattakaan uusista

                              ahdistuneista lupauksista, joita on esitelty goottifestareilla - niin meillä

                                Suomessa kuin muuallakin päin Eurooppaa - pimeämmällä puolella,

                                    tietenkin…

                                   Nostalgia in dulce decorum

Hauskaa - uusimmassa Seurassa (28.7.2006) Outi Poppin perin maittavassa kolumnissa kaihostellaan parempaan aikaan: ”Helsingissä, tässä mitättömän pienessä peräkyläisessä taajamassa, yritettiin lauantaina tavoitella mannermaisuutta järjestämällä futuristiklubi. ”   Popp lainasi kollegansa Tynkkysen Rokkivekkarin lähetystä vuodelta 1983 jota uusittiin yllättäen Yle Kuussa - Poppin mukaan se oli parasta radio-ohjelmaa aikoihin. Aivan totta. Maailman parhainta musiikkia tehtiin ennen vuotta 1983. Tehtiinkö maailman parhaimmat elokuvatkin ennen vuotta 1983? Minä ajattelen verenjanoa, ja taannoista Bauhausin keikkaa.                                   

                                                                               *

                    Verenjanossa on mutjakka kasarikohtaus:

olemme sinisen hämyisessä tilassa, joka saattaa olla hylätty katedraali, asemahalli tai kaapelitehdas, loppumattomien holvien yllä kyyhkyset lepattavat, tuossa goottilaisessa tilassa kaupunkilaisnuorukainen trallaa tanssata rullaluistimilla. Hänen ghettoblasterissa Iggy Pop laulaa kylmästi Funtime biisissään säkeistöä

                 Last Night I was Down in the Lab

                   talkin to Dracula and his crew

                                 juuri kun David Bowien näyttelemä John

                                            viiltää nuorukaista janoissaan.

      

                           -  Mehän kaikki tiedämme, että Verenjanossa näyttelevä glamrockin kameleontti David Bowie laulaa tuollakin Iggy -toverinsa levyllä taustoja, jonka on myös tuottanut.

                         -  Bauhausin jumalainen laulaja Peter Murphy on tehnyt Funtimestä myös version, katso vaikka levyltä...

Starman : rare and exclusive versions of 18 classic David Bowie songs

( Uncut Magazinen kylkiäinen, Uncut special Ziggy issue, 6th February 2003 )

                                                      *

Dekadentin Berliinin ajoilta oleva originaali, eli Iggy Pop: Funtime on kulutetulta albumilta The Idiot, 1977. David Bowie soitti levyllä kaikki muuta kuin bassoa ja rumpuja, toimien myös tuottajana ja sovittajana. Bowien omat Berliini levyt Low, Heroes ja Lodger.

 

                                                                               *

  

Kuten aina katu-uskottavaa, tiukka ajankuvausta tehdessä se sopivan matkan päästä tutkasteltuna jo naurattaa.. Verenjanon käyttää luotaantyöntäviä keinoja - koreana, koleana kuvana leffa on mainosmaisen tahraton, virheetön ja pinnallinen tuoreine MTV-leikkauksineen, ja kuultuna pelottavan abstrakti, metallisen industriaalinen vaihteleva äänimaisema, joka paikoin on haikean melankolinen vampyyrin kuolemattomassa yksinäisyydessä, ja paikoin ahdistaa, ja antaa mielleyhtymiä aggressiiviseen viiltämiseen, hajoamiseen, ja hajottamiseen, ja  postmodernein keinoin kertoen, kuinka maailmamme on pirstaleina - silti haluamme katsoa Lumikin äitipuolina peilin palasista rappiotamme silmiin. Monella tasolla on kyse goottielokuvasta.

                                   

                                                                               *

                         

Nämä vieraannuttavat ja alleviivaavat elementit pitävät kuitenkin tuntemamme 1980-luvun vakuumissa, valmiina arvosteltavaksi - ja nämä naurettavat elementit myydään suodattamatta suoraan katumudiksi 2000-luvulla

           (Polaroid, solarium, geometriset muovikorut, olkatoppaukset,

             kuparinhehkuinen muovinen pitkä transsitakki).

 

MTV:n musiikkivideoista tutuiksi tulleet tuulessa heiluvat verhot kuvasivat tyhjyyttä, juurettomuutta ja boredom -käsitettä, kun kaikki on jo nähty, ja mikä tahansa kyllästyttää, eikä mikään enää hetkauta. Mitä syvemmälle äärimmäisyyteen mennään, sitä kovempi vaatimus on seuraavalle perversiolle keskittymiskyvyttömällä kuluttajalla.

                                              

                                                                               *

                               Mitä elokuva symboloi?

                           Vampyyrit käyvät nautintoja ja ihmisiä lävitse,

                              mutta niistä muodostuu pakollisia rutiineita.

He eivät ole upeita moderneja, kiinnostavia vampyyreitä, joita Anne Rice kuvaa loisteliaasti ja rehellisesti samaistuen, vaan he vampyyrilepakkojen tavoin viiltävät ihmisen ihon auki juodakseen verta, eivät siis himokkaasti imien kuten Bram Stokerin kirjoittamassa bi-viritteisessä, suljetussa viktoriaanisessa maailmassa kuten olemme tottuneet ihanien miesten arkunkannella Bela Lugosi, Christopher Lee, Frank Langella, Gary Oldman, tekevän unissamme ja videokaseteillamme.

 

Miten kahden ihmisen välinen riemuisa intiimi ilotulitus muuttui, tuli julkiseksi, siitä tuli suurta näytöstä ja suoritusta, kolmannen puolen voi iskeä klubista, tai suopata pariskuntia kuten ennen vanhaan hajukumia ja Sid Vicious -tarroja.

Sadomasoon kuuluu viiltelyt, mutta 1990-luvulla, AIDSin ja muiden tarttuvien tautien valossa, tämä harraste väheni, valitettavasti.       

vrt. Angelina Jolien haastattelussa Tähdet kertovat, jossa hän muisteli teinikokemuksistaan, kuinka viiltely tuotti suurempaa mielihyvää, mutta sittemmin hän on tervehtynyt, ja saa nautintonsa terveellisemmistä asioista.

 

                Verenjanossa ollaan toistuvasti verkon takana 

          - jatkuvasti katseen alla - tarkasteltavana. Eikä joukosta saa pudota.

 

                                              Verkkokuvio toistuu Myriamin suruharsossa,

                                           kaihtimet viiltävät  auringon valon sisään tulon..

                                         Pilvenpiirtäjät loppumattomine

                                    laatikkoikkunoineen muistuttivat häkkiä,

                                kaikki on geometrisia kuviota, verkkoa häkkiä,

                             niin laboratoriossa kuin

                           goottibändi Bauhausin keikalla…

 

Ohjaaja Tony Scott yhdisti 80-luvun uuden, joutilaan luokan, juppien piittaamattomuuden vampyyrien tapaan vain tyynesti ottaa, repiä, imeä kuivaksi. Elokuva on steriili; niin goottibändi Bauhaus, häiriintyneet laboratorioapinat kuin vanhuutta tutkivat spesialistit siinä missä vanhuutta pelkäävät potilaat ovat aina verkon takana - ristikkokuvio toistuu jatkuvasti 

arkkitehtuurissa pitkänä, vinona varjoja, milteipä saksalaista ekspressionismia vääristyneesti lähentyen.   

 

                                                                               *

…. ja illan tullen lampsin Kentish Townin kaupunginosaan, ja siellä klubiin nimeltä Forum, jossa oli BAUHAUSin keikka…   Tulin liian aikaisin, ja huomaisin, kuinka sopivasti Forumin vieressä rähöttää  ränsistynyt goottikirkko - kuinka somaa. Kävelin katua eteenpäin ja löysin rähjäisen, mutta aaltometallilevyin osin peitellyn goottikirkon - sopi hyvin Bauhausin tunnelmaan… ostin kojusta kirsikalla maustettua 7uppia, kuvasin kirkkoja, liityin jonoon, ja menin eturiviin…

On vaikea sanoa, millainen konsertti oli, se oli Stendhalin syndroomaa,

                suurta ekstaasia,

jotain mitä on odottanut yli 23 vuotta tapahtuvan,

            jotain määrittelemätöntä,

                                    yhtä aikaa hellää ja pientä, ja rietasta…  

…kirvelevän kiehtovaa,

                          pakahtua..

kuin tökätä sormensa värttinään, astua kynnyksen yli, repiä naamio hirviön kasvoilta, varastaa lukitun huoneen avain, ojentaa omena, mustaa kajalia silmiin kerroksia kerroksia, kengät kiiltävät kengät historiaa kopisevat, puuterin tuoksuiselle poskelle,

ennen keikkaa soivat oratoriot melankoliaa, sitähän rocken roll on, vuoristorataa… suurta odotusta, ja kun he - goottien gootit - vihdoin tulevat, mitä riemu… Tuonpuoleisen koskettava laulaja Peter Murphy kuunkasvoineen oli vanhentunut, mikä tuntui oudolta, koska epäjumalia pitää muuttumattomina, kuolemattomina, sitä pitäytyy lapsuuden unelmissa, joiden pitää säilyä, eikä särkyä. Ja hän oli kaljuuntumassa! Mutta bisarria kyllä, se sopi tilanteeseen - hän oli entistä dekadentimpi, ja vaikutti vakuuttavammin itäeurooppalaiselta vampyyriltä, hieman nuhjuiselta naftaliinista tai arkusta juuri nostetulta, mutta hypnoottisine silmineen, joita koristi turkoosi luomiväri, ja välkkyvän koboltin sinisessä samettisessa takissaan ja sähkönsinisenä hehkuvine aatelisine suurine sormuksineen hän oli siinä, lähellä, ja fiksututuneena krusifikseineen hän on yhtä aikaa vakavaa, ahdistunutta taidetta (pakkopaidasta karannut Antonin Artaud, värikynät hukannut Francis Bacon), mutta koska kyseessä on goottirock, ja iäkkäät herrasmiehet, niin ajan tuomalla ironialla suodatettuna… Elosteleva linnanherra joka kenties kutsuu katsomaan etsauksiaan tai muita  perversioitaan noissa hupaisissa Herra Hyde -pulisongeissaan, jotka eivät sentään tuuheudessaan olleet luokkaa Merilinjalla. Hänessä oli yhtä lailla burleskia showmiestä, joita on tottunut näkemään Lontoon iltapäivämatineoissa ja tuhmissa vaudeville-esityksissä parin sadan vuoden ajan, jotain samaa mehevän irstasta ja itseironista ylimenevää, mutta silti houkuttelevaa camppia, kuin Tim Curryn esittämässä tohtori Frank n Furterissa tai Eddie Izzardin stand up varieteeta.. Murphy esitteli mm. nännejään, ja muutenkin miehisyyttään, joka vei huomion mm. melodican soitosta. Alkupuolella mikrofoni ei toistanut laulua paljoakaan, ja loppupuolella sähkökitara ei toiminut ollenkaan, joten Murphy joutui esittämään soolonumeroitaan akustisella kitaralla, tietysti yksin… Yleisö oli haltioissaan, ja kuin noiduttuna hyväkäytöksistä.. Ekstaasissa metroissa istun, kävelen asunnolle, on täysikuu... Kukaan ei kauhistele Peter Murphyn pantomiimia jumppakepillä ristiinnaulitsemista symboloiden - verrattuna taannoiseen Madonnan Rooman keikkaan, jossa hänet ristiinnaulitaan kimaltelevalle krusifiksille, ja josta kohistaan, ja pistetään suurennuslasin alle - onko se laitonta! Voi noita roomalaisia, ja heidän höpötyksiään.

 

                                                                               *

 

                    Hullu nainen ullakolla -teemaa kääntäen

Myriam sijoittaa traagisen ehdottomana loppuun kuluneet rakastajansa ullakolle arkkuihin. Kuten jo aiemmin kirjoitin, kaikki on elokuvassa kylmää, sileää, ja Teflon -pinnallista, paitsi lapsi Alice, joka edustaa tulevaisuutta, joka kuitenkin riistetään.

 

Kävin heittämässä DJ-keikan tuoreimmalla ja pimeimmällä goottiklubilla, ja soitin aluksi, pakollisen Joutsenlammen (joka on tullut tutuksi mm Bela Lugosin tähdittämästä Draculasta 30-luvulta) jälkeen, lähinnä 70-luvun kulttisarjojen tunnusmusiikkia, joidenka hämärästi ajattelin vaikuttaneet myöhäisempään syntsapoppiin. Me hirviöt, The Persuaders, Red Dwarf, The Prisoner, Kodak, The Saint ja varsinkin Dangerman istuivat paikkaan kuin musta pitsihansikas allekirjoittaneen sormeen.

Eikä ole kauaakaan siitä kun Suomessakin näytettiin hupaisaa modernia sarjaa Keen Eddie, johon tunnarin oli säveltänyt kukapa muukaan kuin [Bauhausin] Daniel Ash.

Hauraaseen pääsylippuun oli painettu pelkästään Malevitsin Musta neliö, ja tuskin havaittavissa luki paikan nimi, ja osa osoitteesta. Klubille piti astua hämärässä varovasti vanhoja tammirappusia pitkin, vanhat myrskylyhdyt lepattivat kiireistä valoa, et ollut varma, mihin mustat kenkäsi osuivat, oliko se maalattiaa, urkumusiikki tuntui tunkeutuvan aivoihin sisälle yhtäkkiä, marssivia kenkiä, salamointia kaiun kera, musiikiksi vaihtuu piinaavat, tutut Omen, Halloween, kauhuelokuvien tunnarit, sitten Alice Cooperin jääkiekkonaamariin pukeutuvalle Jasonille omistettu Man behind the mask. Sain murhaavia katseita muutenkin nahkeaan korsettiini kun soitin Boney M orkesterin  klassikon Rasputin, mutta katseet viilenivät hyväksyviksi kun miksasin perään Mortiisin biisiä,  johon tuon Rasputinin rumpusoolo sellaisenaan oli kopsattu. Jatkoin futuristisilla ja uusromanttisilla klassikoilla kuten Never Again, (jonka rumpusoolo kuulosti myös tutulta), Fade to Gray, Bedsitter, Don´t you Want Me, Love will tear us apart… Tihrustin cd:tä Sherlock Holmes -maisella suurennuslasilla - kuinka pientä pränttiä! Minä nautin vanhoista Damnedin Bauhausien ja kumppaneiden vinyyleistä, ne olivat suuria ja koreita, avattavia kansia, taideteoksia, ja levypusseihin oli joskus painetut sanat ja koreat poikienkuvat… Kuinka kaukana siitä tämä nykyinen postimerkkitaide onkaan! Ja kuinka pitkään klubit olivat auki nykyisin! Minultahan loppuu kohta musiikki! Kajalit hiessä latasin kiinnostavaa psykedeliaa soittimiin, lähinnä yhtyeitä Love ja Electric Prunes. Loven biisejä Damned coveerasi ainakin Alone again Orin, ja Electric Prunesin biisit maistuivat niin orkesterille Lords of the New Church kuin sen laulajallekin Stiv Batorsille sooloina. Loven laulaja Arthur Lee oli kuollut vast ikään, ja kynttilät tuikkivat absinttipulloista, stendarit räpsäyttivät muistoa. Omistimme hetkiä myös edes menneelle Syd Barretille. Koko touhu alkoi muistuttaa ruumiinvalvojaisia - mikä oikeastaan sopi goottiklubiin. Rapatuilla, luolamaisilla seinillä pyöri installaatioita, ekstaattisia välähdyksiä elokuvista Auringonnousu, The Shadow of the Vampire, Hunger, Tohtori Caligarin kabinetti, Nosferatu, Lulu, Andalusialainen koira, Ajomies, Donnie Darko, Dark city, Metropolis. Oli aika soittaa Carmina Burana, Lakhmé, sitten Human fly, Plan 9 Channel 7 ja muut goottirockin kauhuklassikot. Ja kun laitoin Bela Lugosi ´s Deadin soimaan, sain pitää vartin tauon. Mietin, mistä repisin uusia teemoja. Laitoin Gothic elokuvan soundtrackin sellaisenaan soimaan. Toiseen pesään latasin kauhuelokuvien efektejä, joita summamutikassa laitoin ilmoille. Miksi naisten pitää kirkua? Miksi salamointi on niin tärkeä ääni?

 

Hirveätä, terrorismi. Miten joku muslimiterroristi voi räjäyttää MP3:lla nesteitä satoja viattomia lentokoneissa murhaten? Vaihdoin musiikiksi Kim Wilden Chaos at the airport.

 

Minä huokaisin, ja nautin lukea, katsoa ja kuunnella kauhuromantiikkaa, tuota uljasta pakoa arjesta… Toisaalta kun on tarpeeksi rikas, voi muokata talostaan ja keräämistään esineistä goottipesän. Vuosi sitten uutisoitiin kun [Damnedin] Dave Vanianin entiseen goottitaloon lyöttääntyivät talonvaltaajat.. Voiko komeampaa autiotaloa olla!

                                                

                                                                               *

 

PORTAAT PIMEÄSTÄ

Puolitoista vuosisataa sitten Edgar Allan Poe nousi goottilaisen kauhun houreisesta kellarista seitsemäntoista askelmaa järjen ja tieteellisen ajattelun hallitsemaan rationaaliin rikosten maailmaan.

 

Näin lukee Ruumiin kulttuuri -lehden (1/1991) kannessa, ja kannessa komeilee vanhat, pelottavat portaat, jotka johtavat kellariin tai ullakolle - katsojasta riippuen.

 

Mikä näissä goottilevyissä oli joka vieläkin kiehtoi? Salaisuus, joka oli kaikille yhteinen, paljastettu, jaettavissa, mutta silti hämärän peitossa. Olin kuunnellet Bauhausin levyjä 25 vuotta, ja silti, vaadin toistoa.

 

                                                                               *

 

” Goottirock/-punk kehittyi punk rockista 1970-luvun lopulla. Ensimmäisinä goottirockyhtyeinä voidaan pitää brittiläisiä yhtyeitä Siouxsie and the Banshees, Joy Division, The Cure ja Bauhaus. Goottirockin sanotaan syntyneen, kun Bauhaus julkaisi debyyttisinglensä Bela Lugosi's Deadin vuonna 1979. ”   ja:

 

” Luonteenomaista tälle tyylisuuntaukselle on kohtalokkuus ja synkät sävyt. Sanoitukset käsittelevät usein synkkiä asioita, kuten kuolemaa, mutta monesti myös iloisia asioita, kuten tanssimista ja rakkautta. Punkin ulospäin suuntautunut aggressiivisuus on käännetty introspektiiviseksi.”

                kirjoitetaan Wikipedian nettisivuilla.

               Tämänhän me kaikki tiedämme.

 

Mietin, oliko mitään mieltä kirjoittaa kirjaa gotiikasta?

Koska eri-ikäiset gootit, ja maailman parhaimman musiikin kuuntelijat, tietävät jo genrestä kaiken - ja tiedät, mistä hankkia krääsää lisää.

 

Mutta olin lähellä rakkaan Eino Railo nimisen kirjoittajan teosta Haamulinna. Jotain puuttui. Jotain, mitä jättää jälkeensä. Kenties kudelmaa, kenties verkkoa…. joka houkuttaa, hukuttaa, tukehduttaa tulevat hah! Ei suinkaan… Koska kaikesta väännetään akateemista tulkintaa ja analyysiä, ajattelin kantaa oman krusifiksini kekoon.

 

Ja kuinka kirjoittaa hämäristä asioista, fantasioista, mielleyhtymistä, jotka risteilevät myrkkymuratin (Poison Ivy) lailla ylinopeutettuna, kasvaen, kiihtyen, peittäen pöheikköön ja satavuotiseen uneen linnan - suojellen sitä kaikilta vierailijoilta. Mutta eihän väitöskirja saa olla tällainen? Jossa liitteet ja viitteet puhuvat omaa kieltään, kiemurrellen kadoten pääasiasta, mutta symbolien kautta lähentyen tärkeitä elementtejä…

Ja lukija itse on oivalluksen äärellä, ja saa valita, astuuko portista sisälle, tomuiseen ullakkoon… vai --

 

                                                                               *

 

Goottilaisuus on kiinnostavaa siksi, että ”pinnallinen”, ”ulkopuolinen” ja näkyvä on yhtä sisäisen maailman kanssa - pukeutuminen kuvastaa arvoja, mieltymyksiä absintin tai punaviinin suhteen, kynttilän tai neonvalon, kauhukirjallisuuden tai runoelmien, saksalaisten ekspressiivisten tai Bela Lugosin elokuvien suhteen. Katukuvassa vilisevät Emily Strange -olkakassit, muotilehti tekee jutun Marilyn Mansonin häistä, hyllyillä on useampaa mustan, punaisen, sinisen ja fuksian sävyjä hiusten kestovärjäykseen, kynsilakat kimaltelevat kaikissa mahdollisissa sävyissä, mustia pikkuhousun suojia, serviettejä, kynttilöitä ja mustille vaatteille tarkoitettua pesuainetta on kaupan. Näköjään gotiikalle on tilausta.

 

                               Vaikka kuinkakin kustantajat naureskelivat

                                           ja pelottelivat kuinka gotiikka

                                    jäi 1900-luvulle, niin siinäpä hiriskööt.

 

Voiko goottilaisuus olla irti kaupallisuudesta? 1980-luvulla vain goottitytöillä nähdyt piikkinokkaiset mustat nilkkurit ovat nyt myynnissä Seppälässä kenelle tahansa.

Dekadenz - tuo entinen goottien taivas, kiirastuli ja helvetti, jossa sai postimyynnissä korvessa asuvat gootit tilata unelmiaan, Bauhaus t-paita rubiininvärisen krusifiksin kera ( risti roikkui tietenkin väärin päin) ei ole enää paikallaan Mercator-kujalla, vaan siinä seisoo beessi juppiravintola. Olen kuolla. Muistan, kuinka yhteisopin tunnilla Dekadenz otettiin esimerkiksi firmasta, jolla on ongelmia postimyynnin oikaisujen kanssa - minullahan tuota ongelmaa ei koskaan ollut.

 

Museossa katson Vivienne Westwood nimisen taiteilijan töitä, hänen korsettejaan, ja mekkojaan. Upeaa, luomusta…  

                   Camden Townin krääsäkojuissa on myynnissä Vivienne Westwoodin korsetti. Tuosta oranssitukkaisesta jumalattaresta kertova kuvakirja on tietysti taidekirjojen joukossa - niin se maailma muuttuu, malcolm mclareseni: inhotusta, paheksutusta, punk- ja goottityylistä on tullut hyväksyttyä kauppatavaraa.

    Muotia. Värisen inhosta.  

                                                                               *

  

.....    aina pitää olla oma talo

      - ja talon nimen pitää olla:

Manderley,

( joka oli Rebekan ja herra de Winterin uusimman morsion nykyinen kartano,

sekä myös Lars von Trierin Dogvillen jatkoa )

von Trierin lattialle vahaliidulla piirretty teatterin illuusio asunnosta Dogvillessä, Tara,  

tai sitten suomalaisemmin:

Huvikumpu, Vainiola, Tuulenpesä, Muumitalo.

 

Se on linna jossa Casanova kirjoittaa muistelmiaan,

ja ne lyijykammiot, joissa olin, tyrmät jotka olivat kesäisin pätsit, ja talvisin jää-viileäkaapit, joista Casanova pakeni, ainoana lajissaan. 

           Tai sitten syvemmälle ihmismielen synkkään metsään:

Amon Göthin jyrkänteellä sijaitseva villa keskitysleirin yllä.

           Ei, se on villimpi, se Locmarian luola Rautanaamiossa, tai skifimmin professori Xavierin kartano joka on yhtä kuin mutanttikoulu X-Men elokuvassa...

                                               *

 

Se on symboli, unohdetun diivan rapistunut, hyljätty kartano Auringonlaskun kadulla.

Se on parodiaa kuten Jane Austenin Northanger Abbey. Se on romantiikkaa ja tragediaa kuten Jamaica Inn, Pienen merenneidon merenkuninkaan linna.

 

                       Se on paha, sinänsä,

                                 kuten pittoreski ja patinoitunut Bramford

- tuo romanttisen tummanpuhuva rötiskö joka kerää pahoja ihmisiä, saatanan palvojia ja pikkulapsia napsivia sisaruksia, ja Rosemaryjen painajaisia lihaksi muuntuneina.

                          Tai se voi olla Taivaansilpoja -niminen moderni pilvenpiirtäjä joka kerää urbaaneja todella kipeitä ihmisiä tirkistelemään ja varastamaan hauraita identiteettejä ja ennakoimaan tosi tv:tä.

 

Se on yläluokan rapistunut, ylhäinen rakennelma kohti tasa-arvoa ja nykyaikaa

Menneen maailman ja Gosford Park  kartanoiden lailla,

(vaikka kuka tahansa imbesilli potkupallon potkija tai huulisynkkaava poppitähti voi ansaitsemattomallaan rahallaan nykyään ostaa englantilaisen kartanon, oh dear, oh dear! )

Se on useasti lavastettu Macbethin linna Glamis,

aina Kurosawan Japanista tänne meille Saameen asti versioitu.

Se on Dickensin Kolea talo.

Tai Linnoitus jossa Christopher Lambert katsoo pari tuntia alta kulmain.

 

Se on puhtaaksi, ja perin pohjin, käsitelty, puhuttu ja monistettu,

                            luullaan, kuin Platonin luola.

Mutta oih, kuinka kauniina se hohtaa,

                           kuten romaanin sivuille lumottu Otranton linna

                           joka aloitti goottilaisen (kirjallisuuden) genren.... 

Se voi olla Kafkan Linna,

täynnä suuria odotuksia toiveita tyrmiä torneja vallihautoja kahleita kettinkejä ja muuta romantiikkaa, mutta myös iljettävyyksiä, kuten byrokratiaa ja kansalaisten sortoa.

Onko se Syysuhrin jotain iljettävää sisältävä talo,

Väärän vänkyrä talo....

 

Saablari - onko Suomessa enää kartanoita?

Muita kuin rappiotilassa olevia, joissa hävityksen kauhistus vallitsee,

mutta onko korjauskelvoton? Autiona seisova?

 

                            Onko mentävä Viroon asti? Vai elokuviin?

 

          Menen sivistyneen elegantin Bruce Waynen kartanoon jonka

                                   uumenissa on Batmanin luola,

juuri kun saan tuon kirjoitettua, luen teksti-tv:n uutisista: Batmanin kartano on palanut.  Pidän taukoa. Kirjoitan sen uudelleen, ja teksti-tv:stä saan lukea, ettei se ollutkaan Batmanin kartano joka paloi. Pyyhin tekstin. Käyn kaupassa ja elokuvissa. Tai ainakin elokuvateatterissa lukasemassa ilmaislehtiä ja mainoksia tulevista potentiaalisista kassamagneeteista. Luen teksti-tv:stä, että kyllä se sittenkin oli Batmanin kartano joka paloi.

 

Loppujen lopuksi löydän tiedon joka (tavallaan) vahvistaa Hollywoodissa sijaitsevan 1960-luvun Batman-sarjassa käytetyn kartanon palaneen. Reutersilta löydän kuvalähteen.

 

                                                                               *

 

Mikseipä linnakartanotalopompöösi ole kuten: 

Pirulliset -elokuvan instituutio - koulu törkyineen, ja mätänevine uima-altaineen,

 kaunis suuren suuri yksinäinen talo jossa Lady Chatterley turhautuu vaaginamonologeineen,

 pikkupossujen makoisa mökki jonne isot pahat verokarhut eivät pääse.

 

Se on hylätty natsien linna Hellboy -sarjakuvassa,

tai linna jossa Rainer Maria Rilke asui ja kirjoitti pari vuotta.

Tai missä Pahatar katsoi kuvajaistaan, raivostuen,  Mme Pompadourin kartano, rakkaus & kengät - kaikki aistikkaan muotoisia.  

Gaudín Casa Batlló ja Casa Milá,

parvekkeet kuin kermakakut aallot dyynit ja takorautaa.

 

E. Annie Proulxin teoksen Laivauutisia symbolinen hutera,

hajoava talo tyrskyjen rannalla Newfoundlandissa,

onko se Jotunin Huojuva talo? Vaiko Nukkekoti?  

 

                                                                               *

 

Nautin kosketella näitä kirjoja, ennen kuin etukanteen tuli kuvia, ja takakanteen

Mainostekstejä.

 

             Kirjat, kirjojen kannet, ne kumisivat, ja pyörryin alkulehtien

            marmorikuvioihin, pyörteisiin,

     syvälle, rivien väliin, sanojen labyrintteihin, lukinseitteihin, lukijan seitteihin….

 

            Suurin on se nautinto, joka kiduttaa eniten, sielua minää…

 

 

                                                                               *

 

Viktor Frankenstein oli tiedeihminen, kun taas Uinu, uinu lemmikkini romaanin päähenkilö on tavallinen kansalainen - kumpikaan ei hyväksynyt rakkaansa kuolemaa.      

                            Kumpikin halusi tuoda hänet takaisin.

 

Uusimmassa Batman Begins elokuvassa Waynen kartano palaa - myös käsikirjoituksen mukaan. Pärkele, kunpa saisin taustayöntekijän.

 

                                                                               * 

 

Tietyllä auringonpaisteella, loppukesän illasta, ja tietysti kulmasta näytti asfaltti aivan kimaltelevalta tähtitaivaalta, ja minä mietin auto-onnettomuutta.

 

Minä hämmästyin, häkellyin, huomioistani, arkipäiväisistä asioista, joille vasta nyt minulla oli aikaa… Oliko niin, että maalle paossa, palataan tärkeimpien kysymysten äärille?

 

                                                                               *

 

       Goottilaisuus voi näkyä teatraalisena esitteille panona, mutta kuten

                                      persoona = naamio,

gootti rakentaa ihanteellisen, yhtä aikaa keinotekoisen ja aidon imagon, ulkokuoren joka on yhtä sisuksen kanssa. Hän ei ole jakkupuvussa oleva helmikana eikä toimitusjohtaja, vaan ensisijaisesti gootti. Gootti ei miellytä eikä nöyristele. Hän ei kuulu keskiluokkaan. Mutta kun kuka tahansa voi tulla nykyään gootiksi, kuinka on gootti goottiuden sisällä?

Varsinkin kun samettigootit ja karkkivärigootit ovat vastakkain, kumpi on aidompi….

                                                                               *

 

 Goottilaisessa taiteessa on aina kyse anastamisesta:

 kirjailija/ohjaaja taluttaa halukkaan lukijan/katsojan

                      tuolle pimeälle puolelle

                                            - ja joskus jopa takaisin.

 

Kyse on vain hekumasta joka vei hetkeksi pois tästä loskasta, mutta josta voi halutessa turvallisesti palata keskivertoon keskipäivän kahvipöytäkeskusteluun kuoliaaksi jauhavan konsernin beigessä tilassa.

                                                                               *

 

                        Dracula turmelee,

                             ja vie naispuoliselta uhrilta veren, hengen,

                       mutta muuttaa hänet vapaaksi,

                          pedoksi joka ei tarvitse kenkiä,

ja kampauksen niin ikään vapaana liehuvaksi, ja asun Isadora Duncan -maiseksi harsoksi.

 

King Kong anastaa naisen syvälle viidakkoon, itsekkäästi rohmuten.

Moderni nainen joutuu palautumaan luonnon ja luonnollisuuden armoille.

                 ( Kanna minut metsään apinamies )

 

Hullu tiedemies / renessanssinero Frankenstein antaa turhia lupauksia ranskalaiselle sisäkölleen sekä kihlatulleen, hän anastaa myös miespuolisia uhreja - tehdäkseen heistä täydellisen miehen. Kukapa meistä ei olisi halunnut luoda miehestä täydellistä…

 

                                                                               *

 

Niin, talo on yhtä lailla hän kuin myös se, aina elämää suurempi,

jykevä linnoitus, mureneva suojaus, pieni talo preerialla, sukupolvia kestävä, periytyvä, unelma, elokuvaa suurempi Myrskyluoto, Hyrsylän mutka, Moulinsartin linna,

 

                     Moulin Rougen ilkeän herttuan goottilainen torni,

yhtä fantasiaa, juhlaa, kidutusta, itsensä uhraamista, taiteen tekemistä, omistansa nauttimista, katkeruutta.

 

.... yltäkylläinen Grossen-Wannsee niminen Berliinin liepeillä oleva villa, jossa päätettiin 11 miljoonan juutalaisen kohtalosta yhdessä byrokraattien pitämässä aikansa etnisen puhdistavassa bisneskokouksessa,

 

there´s no place like home, jossa de Saden kidutukset pelkokertoimissa saavat maksukykyisiä katsojia,  -- no business like show business --

 

Cradle of Filthin musiikkivideon linna jossa kuvataan digitaaliselle videolle nykyajan Sodoman 120 minuuttia, aikana jossa halpavaateketjujen mainokset televisiossa ovat dekadenttia sadeisimiä,

  

Home sweet home, kotini on linnani, rest in peace, Draculan jokainen linna,

vaikkapa Branin linna, Transylvania, jyhkeä kivinen mausoleumi jonne kruununperillinen syntyy, torni jonne Elisabeth Bathory lopulta elävältä haudattiin.

 

Se voi olla pilvilinna, tuulentupa, koska

linna = unelma, jota jaksaa haaveilla, siellä se töröttää viirit liehuen, naiset hiuksiaan kasvattaen, ei vaan hiukset vapaina liehuten... 

… ikuisuusprojekti, jota kunnostaa, haalia, vaalia, kiillottaa itkien, kilistellen, nauraen, laskusta kauhistuen...

Se on myös lasten oma linna, lumilinna joka kuitenkin joskus sulaa - mutta mikä riemu sitä on jouluna, valkoisena jouluna, rakentaa!

 

Sekä sekä sitruunakakun, arabialaisen maustekakun tai kanelikakun tuntuinen pehmeä, mureneva, muhkea hiekkalinna! jonka aallot voivat viedä, tai kännikala taleerata rikki.

Se voi olla räikeä, ilmaa täynnä oleva pomppulinna, riemun tyyssija, hiia hiia hop, lapsiparkki,

oma linnake kuin toinen keho, kehto, arkku, kaikki siltä väliltä….

 

                                                                               *

 

                                  Ymmärsin, miksi Dracula halusi jättää

             Carfax Abbeyn goottilaiset rauniot   

                        hämähäkin seittien ja tomun peittämäksi,

                    laastin murenevaksi, kiehtovaa, tuo ajatus, täytäntöön pano

                           rappeutumisesta,

                              vaikka viktoriaanit niin halusivat puunata 

                 valheelliset kulissit puhtoisiksi,

                                                  monin tavoin..

  

                                                                               *

             

Kuinka hirveä työ oli korjata ja korvata, saattaa aidosti alkuperäisen kaltaiselle, kivijalasta lähtien, ovenkolkuttimiin jatkuen. Kuinka perkeleen kallista, maalikin on ostaa, ja ruuvien karmiva kilohinta - romantiikka käy kalliiksi.

 

.... yksi pönttö asunnottomille, karkaajille arkea; ilkeitä ruostuneita nauloja, laudanpätkiä, yksi päätön rotta, kuvottavia peittoja, tyhjiä eines- ja kolmioleipälaatikoita, kiinalaisia foliossa, roikkuva tapetti, kenties luodinjälkiä, graffitia, lokaa likaa kuonaa,  karkea karkea,

jätteitä, kaapelinpätkiä, disconnected

 

                                                                               *

                       Uusromantiikka ilmaisi gotiikkaa siinä mielessä, että

                     varsinkin pohjois-englantilainen, aito ja katu-uskottava

                            The New  Romantic  movement

kuvasi itseään,  raunioita, mutta ne olivat oikeita raunioita, slummeja, rähjäisiä, kunnan vuokrablokkeja, tenement symphony kuten myöhemmin Marc Almond lauloi,

 

                       rähjäromantiikkaa,

              vaikka röttelöt olivat vasta parikymmentä vuotta vanhoja,

                  kunnostamisen tarpeessa olevia, kukaan ei välitä.

 

                                                                               *

 

                         Uusromantiikka -liike jakaantui

                     rumasti sanoen Brittein saarilla kahtia:

                   köyhään pohjoiseen ja rikkaaseen etelään,

ja sanomattakin oli selvää kuin köyhä pohjoinen oli selkeästi omaehtoisempi, omaäänisempi, “aidompi”, kinkympi jne. katu-uskottavampi kuin etelän purjehduskenkäiset meikkipellet. Tietysti musiikkikin oli parempaa, kieroutuneempaa kuten

                           Soft Cell ja Human League,

ja nämä androgyynit bi- tai gay-dandyt olivat tasa-arvoisempia ja avarakatseisempia  kuin etelän Duranit, jotka purskuttivat eteenpäin hetero-unelmaa miehinä jotka purjehtivat kohti eksotiikkaa äveriäinä playboina, joutilaina jamesbondeina, snobeina, joidenka ympärillä kauniiksi maalatut tyhjät mannekiinit maksusta tai kokaiinista parveilivat luksuksesta nauttien ellottavat säilötyt kirsikat drinkkilaseissaan kirkuen.. 

 

                                                                               *

 

 

                       Sin City

                            -nimistä Frank Millerin sarjakuvasta

                                   elokuvan muotoon taottua

             goottilaista fetisismiä

pursuavaa spektaakkelia mainostettiin sopivasti MTV:llä. Rainan ohjaajina on mainitun Millerin lisäksi Robert Rodriguez. Kestäisi pitkään ennen kuin se saapuisi näköpiiriini käytöstä poistettuna pölyisenä videokasettina.

 

                    " kaikki romanssit päättyvät tragediaan.  

         Ennemmin tai myöhemmin toisesta osapuolesta kuoriutuu hirviö. "

                                     David Cronenberg

 

Kuinka pidinkään tuosta ilmaisusta kuoriutua. Pelottavaa. Ikiaikaista. Hidasta. Metamorfoosi.

Nousta alkuliejusta, kehittyä. Kotelosta täyteen hehkuunsa.

 

                                                                               * 

 

                                                  Kuinka kaunis

                                               täysikuu olikaan,

                                           huokaisen, ja katson

                                        takaisin mikroskooppiin.

                                     Linssien suurentama

                                saastunut palanen näyttää

                             myös täysikuulta, mutta enemmänkin kuin

                      verenkarvaalta, punasävyiseltä.

 

Virus liikkui, kenties suureni, ja rasvatäplistä muodostui kuun kanjoneita. Kuinka kaukana, ja lähellä, oli mikro- ja makrokosmos. Niin samannäköiset, peilikuvat, monistettuina. Katse takaisin näyttöpäätteelle.

 

                                                                               *

 

1990-luvulla, ja varsinkin sen lopulla, oli valloillaan groteski nihilismi varsinkin katsoessa ajan videoita joissa apokalyptiset, lohduttomat bändit

                      Skunk Anansie, Nine Inch Nails ja Prodigy

pakottivat meidät klaustrofobisesti olemaan liimattuina pikku koppiin (sitähän teeveen kattominen on) ja olemme likaisissa, sairaan vihreän valon valaisemissa sisätiloissa, rähjäisissä hotellihuoneissa joita vuokrattiin tunti- eikä vuorokausitaksalla, sekä lohduttomissa "kodeissa" ahdistunut ihminen kohtasi maailmanlopun, tavallaan.

 

- Giuseppe Capotondin ohjaama Skunk Anansien video Charlie Big Potato, 1999.

- Bowie: The Heart's Filthy Lesson, 1995, singlelohkaisu levyltä OUTSIDE.

- Samuel Bayerin ohjaama Bowien video The Heart's Filthy Lesson, 1995;

 sarjamurhaajaelokuvassa Seven (1995) se soi, kipeän sopivasti.

 

 

Olihan millenium vaihtumassa. Ainoastaan torakat olivat virkeinä. Kyse oli iljettävästä dekadentista nihilismistä, ja uuden ajan flanööreistä joidenka näyttämö oli kloaakit.

             

                                                                  *

           Mutta oliko George Michael aikamme paheksuttu dandy

- vielä Bowietakin ( joka vain rahastaa verkkosivujaan ja styyylaa boring mallin kanssa

                                   - jaa happamiako marjoja? ) enemmän

           - jäätyään kiinni puiston vessassa tapahtuneen aktin takia?

                                                  *

                                                             

                   Bowien The Heart's Filthy Lesson

                    biisissä erityisen kiinnostavaa on sen

                          industriaalisuus

                      – flirttailihan Bowie aiemmin myös

                      uusromantiikan          

     kanssa, ainakin kuuluisalle videolle päässeen singlen Ashes to ashes

            ( lp:ltä Scary Monsters (and Super Creeps, 1980) aikaan,

 

                                                                        *

                  Putos kuin Brian veneestä

 

                   The Heart's Filthy Lessonin yhtenä taustapiruna

    niin tuottajan kuin syntsan soittajan palleilla istunut  Brian Eno – niin ikään

                          ambientin

                                            luoja, ja

                         glam rockin

itseironinen ilmestymä Roxy Music bändistään – Brian usein keijannut Kiasmassa shamppanjalasi kourassa… Hyvä niin.

                        Ympäri käydään – ahdistuneeksi tullaan.

 

                                                   *

 

Toisaalta vastaavanlainen ajankohtainen rappio käännettiin huumoriksi elokuvassa Joen asunto (1996) jossa liian pienessä, ahtaassa kaupunkiyksiössä asuu 50 000 laulavaa torakkaa. 

                                                                               *

Erityisen hauska torakkamuisto on - ei suinkaan Venäjän matkalta - vaan Ei vain verestä vampyyriantologiasta jossa Sharon N. Faberin novelli Hiekkavampyyreiden paluu esittää melkoisen kiehtovan skenaarion jossa tohtori Uneton saa vakavasti sairastuneen, näivettyneen potilaan, joka on ollut miehuutensa kukkeuksissa tohtorin suosikkinäyttelijä, ja hän on taistellut mm. jättiläistorakoita vastaan b-elokuvissa. Itse asiassa potilaan asunnossa tuolloin torakat mellasti ja hänen vaimonsa joutui niitä tappamaan.. 

                                                     *

            Koneromantiikkaa – ja sen tuottamaa rappiota[idetta]

 

Nine Inch Nails: Hurt, Head like a hole, Burn, Eraser, The hand that feeds ja

 Happiness in Slavery – kaikki kertovat koleaa tarinaa videoitsekin. Vanhoista, onnellisistakin kuvapätkistä koottu video ahdistaa todella kuvien sijoittelujärjestyksessä – tosi ahdistava tunnelma, ja elämä, niin lapsella kuin aikuisellakin.

            The Perfect Drug on ehkä rappioromanttisin viideo – absintin juominen lisää aina pinnoja… Ja kuinka huvittavaa/kauhistuttavaa, katsoja/nauttija ei tunne kuin oman tuskansa vastaan ottaessa taidenautintoa tai –kidutusta.. Kokija aistii vain valmiin taiteen tuotoksen - ei projektia, ideaa, hikeä, verta työn takana ja alla, kuinka paljon taiteilija tekee uhrauksia, kuinka paljon hän menettää jostain. kuinka paljon joutuu taistelemaan visioittensa julkaisun eteen sensuurin ja porvarin kanssa.

 

           Nine Inch Nails on äärimmäisen selkeää musiikkia, bändin verkkosiivut ovat navigoinnissaan omaa avaruustason luokkaa. Ja oli mukava huomata, kuinka pian, ja asiallisesti niillä reagoitiin Katrina –hirmumyrskyyn. Niin – nämä ahdistuneet nuoret Wertherit metallisine ja lihallisine kärsimyksineen eivät istu komerossa pelkästään oman napansa kanssa, vaan spekuloivat suurempiinkin sfääreihin…

 

                                 Mutta ennen kaikkea, ja ahdistavinta kyllä,

                     We're In This Together

 

Kuka tahansa ajatteleva ameeba ahdistuu jenkeissä. Eurooppalaisesta ahdistuksesta lauloi mm. orkesteri The Cranberries: Zombie, jossa laulaja on sekä Jean d´Arc, kristus, kelttiläinen soturi ja Kultainen nainen; shamaanin tai meedion lailla meille hän kuolevaisille kansalaisille välittää tietoa sodan käynnin, vihanpidon ja aseistamisen järjettömyydestä...

 

         Nykyaikana nähtynä Nirvanan taidevideoiden värikuulaus näyttää peräti pirteältä!

 

                                                                          *

Vanhaa satua kierrättävä brittifilmi Nykypäivän kaunotar ja hirviö( Trapped: Beauty, 2004 ) esittelee möreän yksinäisen yläluokkaisen mieshirviön. Häntä näyttelee Martin Clunes (Huonosti käyttäytyvät miehet) joka asuu upeassa kartanossaan keskellä kauniita ruusuja. Leffan alkuperäinen nimi kertoo näpsäkästi kuinka joutua ansaan. Onko koko hela maailma vangittuna pinnallisen kauneuden kuvaamiseen ja kaikki muu on mutanttia, säröä, joka pitää korjata leikkauksilla tai piilottaa linnaan? Tai ei ainakaan päästä lisääntymään? Rainan on käsikirjoittanut myös Huonosti käyttäytyviä miehiä tekstiksi pukannut Simon Nye.

 

                Ei tärkeämpää kuin rakkaus  ole myrkkyä toista. 

                                                                *

 

Pianistin äänimaailma - koirien haukunta - kuinka koirat syövät raahaavat kuolleita - varisten raakkuminen - ne raadonsyöjät, pelottavaa. Alitajunta tai omatunto joka kokoaa sirpaleista kauhukuvan, historian.

                                                                *

  

                 Robert Carlyle - hirviön kiristyneet kasvot:

                     Bondin arkkivihollisesta mietteliääksi, karismaattiseksi Hitleriksi.

 

Menenkö taidekoulujen auloihin sen jälkeen kun on julkaistu, kuka pääsee sisälle ja kuka ei?

                                         Mutta hitler "pääsi" kirjailijaksi.

 

Pahuuden nousu (Hitler – The Rise of Evil, 2003) elokuvassa esitellään sisarentytär Geli, joka on naisihanne: nuori, pirtsakka neitsyt johon Dolf -sedällä (!) on perverssi suhde. Kaunotar ja hirviö todellakin - Geli kutsuu setäänsä hirviöksi. Peto haluaa ensin kahlita naisen, sitten hylätä tämän. Ennen kaikkea Hitler haluaa pitää ihailemansa tytön kultaisessa häkissään - suojellakseen tätä pahalta maailmalta. Niin ikään Eva Braun perii hänen osansa, tai ainakin melkein, Gelin tehtyä itsemurhan - johon Hitler tämän tietysti ajoi, kun ei antanut naisen karata - häntähän ei jätetä, vaan häntä totellaan nurisematta ja murisematta - tätä Hitler vaati niin naisiltaan kuin koiriltaan, kuin koko maailmalta samalla. Hehkeä nainen Eva, mutta silti samalla jotenkin viaton (hyvin näytellysti?) on kuin Päivänsäde uudessa valkaistussa ja singlatussa tukassaan ja vaatteissaan jotka toistavat beigen, kerman ja kyyhkysenharmaan yhtä aikaa rauhoittavia, mutta huomiota herättäviä sävyjä. Varsinkin kun Carlylen esittämä Hitler on pukeutunut hyvin tummiin sävyihin mm. paksua palsaa, viiksiä ja otsatukkaa myöten kuin Menninkäinen.

 

                                                                *

 

Hitler jumaloi kuollutta naista jalustalla - eihän Geli ehtinyt kasvaa omilla aivoillaan ajattelevaksi naiseksi, vaan kuoli traagisesti kuin jokin preussilainen, tai paremminkin teutoonien mytologinen, puhdas sankaritar. Heiverö Hitler kyyhottää ummehtuneessa huoneessa nurkassa istuen, ja hiplaten silkkistä alusmekkoa; hän haluaa säilyttää tuon Gelin huoneen koskemattomana.

 

Huvittavaa kyllä - siis ironista: Berliinin Koorl -oopperassa mahtipontisissa puitteissa pidetään väliaikaiset valtiopäivät. Katsoja odottaa elokuvalta yleensä rakkaustarinaa - koska silloin ihminen on haavoittumaisillaan.

                                                                *

 

Minä leikkaan dokumentteja. Harmillista kyllä - joudun käyttämään vanhoja nauhoja, joiden alkuperäinen ääniraita kuultaa vastanauhoitetun kuvan päälle, ja niin kuvassa Hitler korskuaa kättään sojottamalla, mutta silti sujuvasti suomea puhuen pakarajumpasta -- yy kaa ja näin ja näin, ja vielä --. Minun pitäisi saada uutta materiaalia.

 

                                                                *

 

                            Shadow of the Vampire

 

Hirvittävä koneisto puuskuttaa käyntiin, sopivan fallosmainen höyryveturi symboloi elokuvan tekemisen kankeutta ja vaikeutta 1920-luvun Saksassa. Kuka oikeastaan on elokuvan vampyyri?

      

Tuo kaiken vaativa, moraaliton, sulokielillä puhuva ja visioissaan vankkumaton ohjaajanero Murnau  ja pelottava vampyyriä näyttelevä vampyyri Max Screck ovat ehdottomuuksissaan hyvin samanlaisia. He imevät kaiken veren ja energian uhreiltaan.

 

Ihastuttavan dekadentti filmi kertoo realistisesti aikakaudesta pitkään  kestävien alkutekstien aikana: silloin esitellään aikakauteen sopivia ornamentteja, maalauksia ja tapetteja - ikään kuin katsoja pakotetaan liukumaan syvälle aiheeseen, tai aineeseen, uneen, menneisyyteen…

mäntä pohjaan, annos eurooppalaista ekstaasia iloselta 20-luvulta haikean ironisesti kaikuen

 

Syvemmälle, syvemmälle….. tästä saakin oivan assistentin sillan Madonnan komeaan, mustavalkoiseen videoon Deeper and Deeper, jossa näyttelee ihastuttava Udo Kier, jolla on (vihdoinkin) tärkeä, iso rooli nykyelokuvassa - hän on tuottaja Albin Grau kyseisessä Shadow of the Vampire elokuvassa. Minä koin Udon roolin tuossa Madonnan videolla olevan kuin kaunis, uustulkinta Danielin roolista erinomaisesta eroottis-surrealistisesta romaanista Tyttö ja moottoripyörä jossa nuori nainen matkaa yössä moottoripyörällään mieheltänsä salaa kohti vanhempaa  rakastajaansa Danielia - yhtä lailla alastomana ja vailla rajoja kuin lukija, mikä on takautumaa, mitkä tätä hetkeä, mikä tulevan kuvitelmaa. Udo, kuten Danielkin tuntuu opastavan uuteen maailmaan. Videolla Madonna - vaikka näyttääkin 1930-luvun filmitähdeltä, jumaloi Udoa, katsellen tätä ihaillen. Milteipä jalkojen juurelta. Videolla Madonna ei tietenkään aja moottoripyörää. Kyse on tunnelmasta..

  

       

      Kierin sensuaalisen magnetismin alla

 

Udo Kier on hätkähdyttävän kaunis poika Paul Morrisseyn ohjaamassa Andy Warhol´s Draculassa, jollain selittämättömällä, hyönteisen kaltaisella tavalla. Seksuaalisuus sinänsä, ja eri toten alleviivaavan ja teatraalisen ”kieroutuneempi”, kiinnostavampi  sellainen loistaa selkeästi Kierin kulttihahmon roolituksissa: hän on ollut vampyyri (mm. kreivi Dracula), paroni Frankenstein, sadistinen merimies, tohtori Jekyll, Viiltäjä-Jack, Polidori, gigolo, kreivi Frackstein, Medeian petturipuoliso Jason, sekä suoritus elokuvassa Spermula.

     

Hän on selkeän toiseuden kuvaaja, ja on usein, alun perin kölniläisenä, näytellyt mm. venäläistä. Jos Johnny Depp on äänekäs toiseuden kuvaaja miespuolisista näyttelijöistä, niin Udo Kier tulkitsee hyvin hiljaisella ja hillityllä tavalla - mikä voi olla pelottava tehokeino sinänsä: homo, Erich von Stroheim, psykologi, natsikuvaaja, ja Adolf Hitler.

 

Shadow of the Vampire  (2000)

Madonna: Deeper and Deeper

André Pieyre de Mandiargues: Tyttö ja moottoripyörä (romaani suomennettu 1970)

 

Paul Morrissey: Flesh for Frankenstein (1973)

Paul Morrissey: Blood for Dracula (1974)

Dario Argento: Suspiria (1977)

Walerian Borowczyk: Lulu (1980/I)

Walerian Borowczyk: Docteur Jekyll et les femmes, (The Blood of Dr Jekyll) (1981)

Gus Van Sant: Matkalla Idahoon, My Own Private Idaho (1991)

Lars von Trier: Breaking the Waves (1996), Dancer in the Dark (2000), Dogville (2003), ja Manderlay (2005) toistaiseksi…

Ilkka Järvi-Laturi: Historiaa tehdään öisin, History Is Made at Night (1999).

 

                                               *

 

Vrt. Tim Burtonin ohjaamassa Batman - paluu elokuvassa eräs Gotham city             

                       kaksinaamaisista roistoista on nimeltään

                   Max Schreck…. 

                              Häntä näytteli aina hyytävä

        Christopher Walken.

               Joka viimeksi eilen karautteli tv:ssä mustalla ratsullaan

                     viilatut hampaat irveessä aivan päättömästi...

                     Olen kaupungissa, katsomme valkokangasta,

          ikkuna in raollaan yötä kohti, valkoiset harsoverhot liikkuvat hitaasti,

                    keskiyön elokuvana tulee Murnaun mestariteos

          Nosferatu.

Siinä näyttelijä Max Schreck panee parastaan nimiroolissaan - on outoa nähdä hänet niin suurelta kankaalta, eikä pienestä televisioruudusta. Elokuva on dokumentaarisen pelottava…

 

 

                                                               *

olemme mustavalkoisessa 1930-luvun maailmassa, pahaenteinen musiikki pauhaa, ja King Kong astuu ruutuun, kaunotar (köytetty blondi) kirkuu ja tempoilee, mutta valtavan gorillauros iskeekin silmänsä alkuasukasmieheen ja romanttinen musiikkia alkaa pauhata…

 

Vaikken kuulu kohderyhmään*, paremminkin päinvastoin, se on mukavaa popkulttuurin – ja luutuneitten käsitysten – uudelleentyöstämistä.

       

*   -  Tuokiokuvassa mainostettiin kundeilta kundeille lehteä.                               

 

                                                                      *

  

Miksipä minua miehen tekemiset kiinnostaisivatkaan? Olkoot siellä, kuin paroni Frankenstein! Minä en kyllä odota oven takana ranskalaisen sisäkön asussa lemmenleikkiin valmiina, enkä varsinkaan ruuan kanssa!

 

                                                                      *

 

Myrskyinen myöhäisilta olisi omiaan väkevälle maalaukselle jonka edessä seisotaan voimattomina katsellen aaltoja, jotka tekevät rakastuneista naisista lohduttomia, riepaleita leskiä. Se oli kuin eloon noussut goottilainen näkymä jonka olisi maalannut Caspar David Friedrich, Gustaave Dore, tai J.M.W. Turner. Se vaihtoi kasvojaan.

 

                                                                      *

                                                                                    

Katsoin kanavalta 4 vallan erinomaista, viihdettä ja historiaa salakavalasti yhdistelevää, ja juuri sinua puhuttelevaa sarjaa Häxornas Tid (Noitien aika), jota ei ole vielä näytetty Suomessa. Sarjan luoja Jan Guillou ajaa pösöttää mukavasti autolla paikkoja ja professoreja esitellen - perehtyneenä aiheeseensa, nimittäin noitavainoihin, jotka hän esittää, kuten totta on, meidän viheliäisempänä oikeusmurhana.

 

Osa sarjasta on rekonstroitu, mutta ilkein tunne tulee grafiikasta, ja paikoista, joissa ihmisiä turhaan kidutettiin ja murhattiin. Jan Guillouhan on tuttu erinomaisesta Häxornas försvarare kirjasta, jota myydään pokkarina jokaisessa pikkukaupassakin – Ruotsissa.

Mikä on sangen mukavaa, javist! Minä en voi pahoin, mutta… värisen, inhosta.

 

             Suoraan Häxornas Tid sarjan jälkeen alkaa Medium eli Näkijä.

 

    Voi – kyllä meitä kiinnostaa elämä ja eksotiikka  

    pitkospuiden ja  Pamperoksien tuolla puolellakin!

                                                                      *

 

Nauranko Hem till Midgård sarjalle, jossa valmiiksi naurettu tilannekomiikka ja ulkotilojen (=lue myös merkityksessä huussien) puskafarssi on sijoitettu viikinkiaikaan. Eipä meno paljon Extreme Duudsoneista eroa.

 

Hirveän hauskaa oli kun brutaalin komediasarjan näyttelijät mainostivat täydessä törkyisissä viikinkitällingeissään sarjansa DVD -pakettia - näyttäen kuinka levyään voi käyttää mm lasinalusena. Kyllä monta Jokkantiitakin olisi aikoinaan voinut mainostaa samoin.

 

                                        Antaako ruotsalaiset takaisin?

 

Kun ennen vanhaan ruotsalaisia miehiä pidettiin naismaisina, heikkoina ”hönnssöneina” eli kananpoikina?

 

Asenteessa oli perää ehkä viimeksi 70-luvulla, kun mettä-suomesta lähettiin me poijaat ei Volvolla, vaan Volvolle töihin, ja suomalaiset, kurdit ja kreikkalaiset tekivät niitä raskaita duunarin hommia, jo nuoresta pitäen, kun paikalliset samanikäiset jolpit ja nakut vain lötköilivät pitkätukkaisina, purkkaa kuunnellen… Mettä-Suomen tyttäret taisivat mennä lähinnä sairaala-apulaisiksi.

 

Samoin siinä voi olla perää - mentäessä aikoihin (ja pidetäänhän nykyään suomenruotsalaisia liian fiineinä normaalielämään) jolloin olimme Ruotsin vallan alla, ja herraskaiset ruotsalaiset toimivat omistajina ja peruukkipääpelleinä tohkeissaan kanapelloilla tohottaen.

 

Mutta menkäämme vieläkin kauemmas, ns. viikinkiaikaan – meidän läntiset naapurimme valloittivat ja herättivät partapääbarbaareina tuhoa ja pelkoa, ja panivat nykyiseen englanninkieleenkin rutosti ruottalaisia sanoja kuten husband tai nimessä Barnaby, on sekä  barn että by; ja löysivät vissiin Amerikankin - ennen kuin Columbus sen hu[i]kkasi.

 

Minä pidän ruotsalaisten mutkattomasta tavasta rakastaa juuriaan, en puhu nyt uusnatseista, vaan näistä viikingeistä, samoin kun ruotsalaista disainia tai turistikrääsää katsellessa huomaa, kuinka paljon peikkoja on tarjolla – ei Suomessa vain ole, kuin poroja ja lapinpukuja ( made on Hong Kong ).

 

Myös heidän suhtautumisensa kallio- ja kivimaalauksiin –käytän yleensä tässä kirjassa vain helpompaa sanaa kalliomaalaus tarkoittaen mitä tahansa kallioon, luolaan tai kiveen maalattua kuvaa noin tuhat vuotta ennen spraymaalin keksimistä.

 

                                                                      *

 

Sitten herään, ja katson nauhalta sarjaa kalliomaalauksista. Ruotsin televisiossa pyörii upea sarja Stenristarna, ja samannimiset SVT:n  upeat nettisivut kertovat kiinnostavaa tarinaa esiäideistämme - asiaan voin perehtyä koululaisetkin. Sarjaa on niin ikään dramatisoitu kuten noitasarjaakin.

                                                                  

Meidän yhteistä menneisyyttä tutkaillaan kysymysten ja päättelyiden kautta - koska ei ole jäljellä kirjoitettua tietoa - vaan maalaukset kallioissa. Miten ymmärtää menneisyyttä…

Eli mikä on jumalattaren ja akrobaatin ero….

 

 Katso -lehti keskittyi ennen olemaan tv-lehti; Katson nettisivuilta löytyi kuitenkin maininta 

 Stenristarna - Sarja kalliopiirroksista ja niiden antamista avaimista historian tutkijoille. Uusinta. ”

 

Varsin hauska on huomata, kuinka paljon seksuaalisia kuvia on tarjolla – ennen muinoinkin. En tiedä, tuli kauhea ajatus, että meilläkin on ollut vastaavia eroottisia kuvia, mutta jotkut hihhulit ovat tuhonneet ne.

 

En tiedä, mitä kuvat ovat…. Kuvaavatko ne Äiti Maata, Pyhää Jumalatarta? Kuinka ennen naista palvottiin ihmeellisenä – hän tuosta vaan synnytti jälkeläisiä ja näin ollen turvasi klaanin tulevaisuuden…

 

Minulle, tietysti, mielenkiintoisin kotimaisten, harvojen kalliomaalausten hahmoista on     

                            harvinainen

                            jousinainen,

joka on löytänyt tiensä muun muassa erinomaisen Päivi Alasalmen kirjan Metsäläiset kanteen…

 

Nettisivulla Kalliomaalaukset Suomessa näytetään mm. kalliomaalausten kuvagalleria, ja tekstissä kerrotaan shamanismin lisäksi juuri jousinaisesta – oi tuosta Pohjoisen Artemiksesta:

 

Jousta pitelevä naishahmo on erittäin harvinainen kalliomaalauksissa. Varhaisessa pyyntikulttuurissa naiset eivät saaneet osallistua metsästykseen. Astuvan Tellervoksi nimetty naishahmo on saattanut olla suvun jumalallinen kantaäiti. Hänet kuvattiin jousi kädessään ja uskottiin kuvan tuovan metsästysonnea. ” --

-- ” Astuvansalmen maalausten ihmishahmoista muut paitsi samaanit on tulkittu henkiolennoiksi. Heidän kuvaamisensa on kuulunut pyyntiyhteisön riittimenoihin.”

 

Jotta tietäisit luulevasi vähemmän, niin lue vaikka

- Pekka Kivikäs: SUOMEN KALLIOMAALAUKSET, ja sen viitteet ja liitteet.

- Antti Lahelma: KALLIOMAALAUKSET JA SHAMANISMI. TULKINTAA NEUROPSYKOLOGIAN JA MAALAUSTEN SIJAINNIN VALOSSA.

- Antti Lahelma: HALLUSINATORISET AIHEET KALLIOMAALAUKSISSA JA KAMPAKERAMIIKASSA. VIITTEITÄ EKSTAATTISESTA USKONNOSTA SUOMESSA KIVIKAUDELLA.

niin ikään viitteineen ja liitteineen ja megabi[i]tteineen.

 

 

 

     edesmenneessä Dekadenz -liikkeessä mustatukkaisen Tura Satana

     nimisen näyttelijättären, on hänkin aika lailla vaikuttanut moneen   

     vanhan kunnon ajan gootittareen  hurjalla asenteella.

 

      piirretyn Betty Boopin

      - ja kirjoitetun / elokuvastaan tutun Betty Bluen [ joka innoitti 

     sarjakuvagoottibändi 69 Eyesin tekemään itsestään laulun] lisäksi

Tämän hetken hauskin tv-mainos kääntää katseeni (ja suupieleni): 

 

-  vaikkei ole nähnyt elokuvana kuin vain julisteena tai korttina   Istuin elokuviin. Hullu nautinto, istua hevosena laput sivusilmillä. Sulkea pois kaikki muu.

 

 

 


©2017 romangoth - suntuubi.com